Rouva Vuorela istuu ompelukoneensa ääressä aikaisesta aamusta
myöhään iltaan, tehden vaatteita sotilaille. Kuumeisella kiireellä
hän laskettaa valmiiksi kappaleen toisensa jälkeen, tehden työtä
herkeämättä, kuin luulisi hän koko isänmaan pelastuksen riippuvan
siitä, montako tusinaa hän viikossa valmistaa.
Mutta tuo kiire on vaan sisällisen levottomuuden tyynnyttäjänä. Hän
vilkaisee välillä lattialla leikkiviin pienokaisiin, katsahtaa poikaan,
jonka käsivarteen on kiinnitetty valkea nauha.
— On siinä vankka poika, mutta vielä leikkivä lapsi. — Köyhä minä olen,
ei minulla mitään uhrata suuren asian hyväksi, miehenikin tappoi tauti.
Olisipa hänkin saanut sankarikuoleman Suomen vapaustaistelussa. Mutta
elämä ei kysy, miten me itse haluaisimme.
Taas valmistui pehmeä, lämmin paita. Hän taittoi sen kokoon ja laski
tänään valmistamansa kappaleet.
— Yksi... kaksi... kolme... neljä, tässä viides. Viisi paitaa valmista!
— Ei, se ei ole suuri saavutus, toista olisi, jos... niin, kyllä me
naiset sentään saamme vähän aikaan, tai ainakin tuntuvat tämmöiset
pikku näpertelyt mitättömille silloin, kun on suuret tehtävät
suoritettavana.
— Siellä on Annin veli, tahtoo tavata rouvaa — ilmoitti palvelia.
Rouva Vuorela kiiruhti saliin.
— Olen iloinen nähdessäni teidät, urhea poika. Sankariksi tekee mieleni
kutsua.
Hän puristi lämpimästi Joukon kättä, ja hänen silmistään loisti
kiitollisuus, kun hän jatkoi.
— Olen kuullut kerrottavan teidän pelottomasta, muita rohkaisevasta
esiintymisestänne ja taitavasta ohjauksestanne kaupunkimme
valloituksessa. Kiitän teitä!
— Ei mitään mainitsemisen arvoista. Tein velvollisuuteni kuten kunnon
sotilas aina.
— Velvollisuutensakin voi tehdä monella tavalla.
— Kukin kykynsä mukaisesti. — Mutta minä tarvitsisin nyt apuanne,
rouva, tahtoisitteko auttaa minua.
— Koetan sen tehdä.
— Minut on määrätty täältä muutaman päivän kestävälle matkalle.
Sisareni on hyvin sairas ja kovassa kuumeessa. Minun pitäisi toimittaa
hänelle hoitoa, mutta matka on kiireellinen. Tahtoisitteko huolehtia
hänestä?
Joku varjo näkyi rouva Vuorelan kasvoilla, mutta se haihtui heti ja
vastaus tuli empimättä:
— Minä haen hänet nyt takaisin kotiin.
— Olen kiitollinen avustanne. Tulen palattuani heti häntä katsomaan.
Hyvästi siksi!
Samassa oli hän poissa.
Annin vuode oli nyt vierashuoneessa, jossa saattoi rauhassa levätä
lasten leikistä häiriintymättä.
Lääkäri, joka totesi keuhkokuumeen alkaneen, pudisti epäilevästi
päätään. — Ankara vilustuminen ja ruumiinvoimat jo ennestään perin
heikontuneet.
Mutta rouva Vuorela päätti tehdä voitavansa ja toivoi voivansa hänet
huolellisella hoidolla pelastaa.
Lapset hiipivät joskus sairashuoneen ovelle ja ihmettelivät, miksi
Nanni niin paljon nukkuu, miksi ei hän heille mitään puhu, ei edes
katsokkaan.
Sairas ei jaksanut aukaista silmiään, mutta joskus nousivat raskaat
luomet ja suurina, kirkkaina loistivat silmäterät. Katse tähyili
kauvas, eikä näyttänyt näkevän ympäristöään.
Rouva Vuorela istui alati hänen luonaan, mutta sairas puhutteli häntä
milloin äitinään, milloin veljenään.
Kylmä kääre oli juuri uudistettu ja sairas näytti hetkeksi hiukan
rauhoittuneen.
Kuinka säälittävän näköisenä hän siinä lepäsi, pienenä, surkastuneena,
lyhyesti ja vaikeasti hengittäen. Kaikki entinen kukkeus oli kasvoilta
kadonnut ja tukkakin oli poissa. — Miksi hän oli leikannut kauniit
hiuksensa?
— Ryssän uhri! — sanoi rouva Vuorela puoliääneen ja hänen sisässään
kuohahti suuttumus.
— Miksi päästinkään sentään hänet käsistäni!
— Mutta kun neuvot ja varoitukset eivät mitään auttaneet, ajattelin:
menköön, kokeilkoon!
Mutta lapsihan se sentään vielä oli, vaikkakin kaksikymmentä täyttänyt.
Olisin toimittanut tiedon vanhemmille, että tulevat noutamaan pois
tyttärensä.
Miksi en sitä tullut tehneeksi? — Voi, kuinka saatoinkaan jättää
tyttöparan oman onnensa nojaan. Olisihan minun pitänyt tietää, mitä
siitä seuraa.
— — Siinä se nyt oli! Äskettäin vasta ajattelin, että en ole koskaan
lyönyt laimiin velvollisuuttani! — Semmoinen fariseus olen!
Ja paljosta valvomisesta väsyneissä aivoissa suureni suurenemistaan
syyllisyyden tunto ja yhä ahtaammalle ahdisti mieltä tämä tuskaisten
aatosten piiri.
Sairas oli käynyt sillävälin levottomaksi ja hourailu alkoi taaskin.
... Minä menin sinne sovittaakseni mitä olin rikkonut... En tahtonut
kostaa heille Vanjan vääryyttä, en olisi hänelle itselleenkään
kostanut... Muilla on nyt parempi tästälähin... minunkin on hyvä, kun
saan nukkua... Anni kääntelee tuskaisesti päätään... Se saariston
poika ampui hyvin! Kuinka se miesparka putosi alas ikkunasta ja jäi
hangelle makaamaan oman verensä punaamana... Kasarmilla oli ruumiita
kasoissa vaan... nuo kolme miestä ruhjoutunein kasvoin kuolivat
sisäänviskatusta pommista... en olisi tahtonut surmata, tein sen siksi,
että muilla olisi parempi... Tuollakin särkyy ikkuna ja esiin työntyy
sotilas kasvoillaan kuvaamaton kauhu. - Surman suuhun lensi, kuula
lävisti pään, siihen retkahti ja jäi puoleksi roikkumaan ikkunasta alas
veren suihkuna haavasta ruiskahtaessa... Semmoista on sota!... Minua
paleltaa hirveästi... Lumi allani on sulanut, vaatteeni ovat edestä
aivan märät, on kuin makaisin jäisessä vedessä... Mutta ei saa väsyä
kesken... toinen kasarmi on vielä valtaamatta ja minulla on vielä
kaksi kranaattia vyöni alla... jos ampuvat minut, säästyy joku muu...
minunhan täytyy kumminkin...
* * * * *
Nyt selvisi rouva Vuorelalle potilaansa viimeiset vaiheet ja hän sanoi
itsekseen:
— Hän oli pohjaltaan sittenkin se, miksi häntä luulinkin, vaikka
välillä jo epäilin pettyneeni.