Anni lepää puolihorroksissa, unen ja valveen välillä, ja hänen sielunsa
leijailee unelmien ihanilla mailla. Hän ei jaksa avata silmiään
katsoakseen todellisuuteen — ei jaksa, eikä tahdokkaan, sillä se olisi
kuin palaamista sinne, josta oli jo puoleksi eronnut.
Hän on istuvinaan purjeveneessä. — Päivä on kirkas ja hohtavaa valoa
virtaa taivaan täydeltä. Raitis tuuli pullistaa purjeet ja keula
halkaisee hiljalleen loiskahtelevia laineita.
Hän ei ole yksin. Tuossa vierellä istuu olento, jonka läheisyydessä on
hyvä ja turvallinen olla. On kuin Hänestä virtaisi joku käsittämätön
rauha. — — — Minkä näköiset lienevät nuo rakastavat kasvot? — Ei, hän
ei näe, eikä koetakkaan nähdä, parempi on _tietää,_ että se on Hän.
Ja vene liukuu ja siniaallot kulahtelevat vasten keulaa ja kylkiä.
Leppoisaa valoa tunkee taivaan täydeltä ja merensatuja kuiskiva tuuli
kiidättää kevyesti valkean veneen — — minne? — — _Hän_ sen tietää. — —
Taas on hän makaavinaan lapsena omassa kätkyessään, joka keinahtelee
tuttuun, juohevaan tahtiin. Lattiapalkki on irtautunut ja kolahtaa
hiukan. Avonaisesta ikkunasta hengähtelee kesäinen tuuli, jossa tuntuu
palavan kydön mieluinen savu. On niin hiljaista, kuin olisi sunnuntai.
Ei kuulu muuta kuin kissan hiljainen kehruu ja vanhan seinäkellon
tikutus.
Kuinka suloista on levähtää, kun vierellä valvoo Hän, tuo epämääräinen,
tuntematon, joka rakastaa niin, ett’ei kukaan, joka ei käännä lempeitä
silmiään pois nukkuvasta. — — —
* * * * *
— Anni, minä olen nyt täällä — sanoi Jouko hiljaa hänen päätään
silittäen.
Anni sai auki vasemman silmänsä, mutta oikean luomi riippui velttona
silmän yli. — Hänen huulensa hymyilivät veljelle, mutta kuiskeensa oli
heikko, niin että sitä tuskin saattoi kuulla.
— Kuinka minä olen sinua odottanut!... Väsyttää niin, en tahtonut
jaksaa valvoa... mutta... minun täytyi... on asia, jota et tiedä.
— Mikä se on, Anni?
— Sinä varmaan suutut, mutta minä sittenkin sanon... se painaa
mieltäni... on kuin rikos... mutta minä en oikein ymmärtänyt, mutta...
ehkä sinä annat anteeksi...
Hän oli vaiti kuin voimia kooten. Joukon kasvoilla kuvastui jännittynyt
odotus.
... Minä olin kihloissa... venäläisen rakuunan kanssa... minä olin
päättänyt kuolla jo ennenkuin sinä tulit.
Seurasi pitkä äänettömyys, syvä, painostava hiljaisuus. — — Mitä hän
nyt sanoo, kunpa sanoisi pian, minkä aikoo.
Annin molemmat silmät olivat painuneet taas raskaasti umpeen ja
kasvoilla kuvastui syvä kärsimys. Jouko katseli noita läpikuultavia
poskia, joilla hehkuivat sinipunervat täplät ja ohutta nenää, johon
kuolema oli jo leimansa painanut.
Nuoren soturin huulet vavahtelivat, rinta kohoili tuskasta ja äänensä
värisi, kun hän lausui:
— Missä on tuo mies?
Anni arvasi mitä hän ajatteli ja vastasi mielihyvällä.
— Se matkusti vähää ennen kuin sinä tulit... etkä sinä saisi sille
kostaa... siksi vaan sodit, että muille...
He olivat taas vaiti kumpainenkin, mutta veljen kasvoilla taisteli suru
ja raivo. — Että se pääsi käsistäni! — Pitipäs sen päästä!
Anni alkoi tuskaisesti läähättää, hänen ohut, kalpea kätensä
siirtelehti levottomana vuoteella kuin jotain hakien.
Ja veli otti tuon pienen, kuihtuneen kätösen omaansa, kumartui hänen
puoleensa ja kuiskasi:
— Pikku Anni! —
Ja sisko tiesi, mitä se merkitsi. Se oli sovinnon ja anteeksiannon
ilmaus.
Kyyneleet pusertuivat suljettujen silmäluomien lomitse. Hän puristi
heikosti veljen kättä, mutta ei saattanut sanoa mitään.
* * * * *
Voi, kuinka häntä jo väsytti, vihdoinkin saattoi antaa unen tulla. — —
Jo himmenee, hämärtyy... kehto kiikkuu tasaisesti... lattiapalkki ei
enään kolahda.
_Hän_ tuossa vierellä valvoo, siksi pimeys ei pelota. Hän on niin
hyvä, Hän rakastaa enemmän kuin kukaan, Hänen voimansa on suuri, Hänen
edessään taipuvat mustat voimat.
Pimeys tihenee, sakenee... kaukana jyrisee ukkonen ja mustaa yötä
halkovat punaiset liekit... pauhu, ryske ja jyrinä yltyy... maa vapisee
ja säikkyen etsivät suojaa kaikki elävät olennot.
On kuin ikuisten tuskien ja kauhujen asunnot olisivat au'enneet ja
syösseet hirmuiset vihansa poloisen maan päälle.
Mutta _Hän_ ei jätä.
Suuret lumiaavikot punertuvat verestä. Pimeys sokaisee silmät, mustat
voimat yllyttivät veljen veljeä vastaan. Ihmispedot repivät oman
kansansa jäseniä, puhkoen silmät ja silpoen ruumiin, pala palalta,
vähitellen. — Heidän silmissään leiskuu mieletön raivo, kun he omaa
heimoaan raadellen helvetillisessä nautinnossaan hekkumoivat.
Mutta _Hän_ valvoo.
Ijäisyyden kello kajahtaa... Yö on kulunut, aamu sarastaa ja pimeyden
voimien on aika palata kätköihinsä...
... Yhä juohevammin keinahtelee kehto ja kasvoja hyväilee kevätaamun
raikas tuulahdus.... Se ei olekkaan enää kätkyt, se on Hän, joka
käsivarsillaan kannattaa väsynyttä lasta, liidellen korkealle, kohti
koittavan päivän nousua, joka kirkkaudessaan kohoaa suurena ja palavana
kuin ijankaikkinen rakkaus, karkoittaen mailta kuoleman usvat. Mutta
tuolla alhaalla astelee vakavana valkonauhaisten miesten joukko ja
uljaasti kajahtaa. "Vaasan marssi", kohoten korkeuteen, jossa sen
soinnut sulavat ikuisuuksien ihmeellisiin säveliin.
Ja nuoren ihmisen sielu sukelsi Äärettömyyden syliin aamun koittehessa,
Suomen huomenen sarastaessa.