Hiljainen naputus kadun tasalla olevaan ikkunaan ja nuoren jääkärin
rinnalle lennähti kaunis poikanen, jonka syvään painetun hatun alta
pistää esiin kultaiset suortuvat ja kalpeista kasvoista loistavat
kirkkaat silmät.
Hymy levisi veljen äsken niin totisille kasvoille: — Hyvä olet, mainio!
Täysikuu valaisee kirkkaasti taivaalta ja äänettömänä matkaavat vakavat
miehet kuulumattomin askelin läpi aution kaupungin, yli jäätyneen
salmen, vallatakseen saarelta ensimmäisen kasarmin. He kulkivat kuin
mustat haamut ja heidän pitkät varjonsa hiiviskelivät aavemaisina
heidän vierellään hangella.
— Annin sielun täytti suuri, juhlallinen vakavuus.
"Kun kansa kuoloon käy" — soivat korvissa sanat. Kuinka moni heistä
matkaa kuoloon tänä yönä? — Jumala, ole heidän kanssaan! — huokasi
hän, katsellen tätä ihmeellistä armeijaa, joka oli kokoonpantu
mitä erilaisimmista aineksista. Tuolla muuan tuomari, rinnallaan
hylkeennahkapieksuinen saaristolaisukko, roteva maalaisisäntä ja suuren
tukkuliikkeen johtaja astelivat vierekkäin. Oli siinä koulupoika rinnan
arvoisan lehtorinsa kanssa ja harmaahapsinen sotilas, luutnanttina
entisessä Suomen sotaväessä palvellut, kulki yhdessä nuoren
konttoriapulaisen kanssa.
Mutta heidän kaikkien kasvot puhuivat samaa kieltä, heidän sydämensä
sykkivät samaan tahtiin ja heidän vasenta käsivarttaan ympäröi valkea
nauha.
Annin vierellä kulki hinteläkasvuinen saaristolaispoika, kantaen
suurta, vanhaa hyljepyssyä, tyttö kuiskasi hänelle tilaisuuden
sattuessa:
— Eikö se ole sinulle liian raskas?
— Luuletko että olen sen kanssa ensi kertaa matkassa? — Ei! Moni norppa
jo heitti henkensä lähettämästäni luodista. — Se on isävainajani ainoa
perintö, ja uskollinen se on ystävä ollut minulle.
Anni ei jatkanut keskustelua, mutta poika alkuun päästyään edelleen
puheli.
— Tämä hetki on paras, mitä milloinkaan olen elänyt, tätä olen toivonut
jo kaksi vuotta ja jo pelkäsin, että sitä ei tulekkaan.
— Sinä halusit taisteluun ryssien kanssa?
— Kostaa minä tahdon niille! Isäni puolesta minä sen teen, se oli hänen
viimeinen pyyntönsä, kun he hänet kotoa vangikseen raahasivat.
— Mistä syystä?
— Luultavasti jonkun ilmiannosta. En vieläkään tiedä mitä pahaa hän
olisi tehnyt. Santarmit tulivat vaan ja vangitsivat, mukanaan veivät
ja me kuulimme häntä nälässä kidutetun, kunnes menetti järkensä ja
lopuksi koppiinsa hirttäytyi. — Mutta äidilleni, joka kerran hänen
vankeusaikanaan pääsi hänen luokseen, oli isä sanonut: "Muistakoon
Oskari poikani sen, että kostaa kuolemani ryssille, eikä unohda
myöskään Johannaa."
— Kuka oli Johanna?
— Isäni sisar, joka samaan aikaan, kun äitini kymmenen alaikäisen
lapsensa kanssa näki kurjuutta ja nälkää, vietti irstaisia ilojaan
ryssän varavaimona.
Anni oli vaiti ja mietti, mutta poika jatkoi vielä hiljemmin kuiskaten.
— Minusta on kuin kulkisivat vainajatkin maanpäällä tänä yönä, tuntuu
kuin kulkisi vierelläni isävainajan kelmeä haamu.
Hänen silmänsä paloivat kuin hurmahengen ja hänen laihat, luiset
sormensa puristuivat tiukasti isän kalliin perinnön ympärille.
Annia ihan puistatti. — Kostaa, oliko hän ehkä itsekkin halunnut lähteä
maksamaan vääryyttä, jota oli kärsinyt, sitä suurta alennusta, johon
niin monet olivat ryssien tähden vajonneet? — — Ei, hän ei tahtonut
mennä kuolemaan vihan uhka sydämmessään. Hän tahtoi mennä vaan siksi,
että se paha, mikä oli ollut, loppuisi, että muiden olisi senjälkeen
parempi.
Samassa hän tunsi veljen käden pitävän omaansa.
— Pikku Anni! — Peloittaako sinua?
Ja tyttö vastasi hänen käden puristukseensa lujasti ja lämpimästi.
— Olen iloinen, kun saan olla kanssasi nyt. Veli siirtyi taas toisten
luo, joille hänen oli viimeiset ohjeet kuiskailtava, mutta Annin
kasvoilla lepäsi onnellinen hymy.
"Pikku Anni" — se oli _parasta_ mitä veli hänelle lausui silloinkin,
lapsina ollessa. Hän sanoi sen vaan silloin, kun oli parhaimmillaan.
Noihin sanoihin sisältyi niin paljon rakkautta ja isonveljen
huolehtivaa hellyyttä. Ainoastaan he kaksi tunsivat noiden sanojen
pohjimmaisen merkityksen.
— Se lämmitti ja hiveli hyväilevästi hänen sydäntään. — Sitä se ei
ollut vuosikausiin sanonut, — ihme, että se sen vielä muisti!
* * * * *
Mustat, varjomaiset olennot hiipivät kasarmin ympärille ja kätkeytyivät
nopeasti puiden ja kivien taakse. Joukon viittauksesta heittäytyi
Annikin pitkälleen äskeisen saaristolaispojan viereen, suuren
kivilohkareen suojaan.
Ryssät pitivät öisiä ilojaan juopotellen ja irstaillen, tietämättä
mitään ympärillä liikkuvista varjoista.
Kun joka mies oli paikallaan, annettiin mauserpistooleilla
yhteislaukaus.
Siellä sisällä nousi hälinä. Eräs juopunut matruusi aukasi ikkunan ja
huusi:
— Mitä tämä?
Joku piirittäjistä venäjäksi vastasi?
— Luovuttakaa aseenne ja antautukaa vangeiksemme.
Matruusi kirosi ja vastasi suomeksi:
— Me ammumme teidät viimeiseen mieheen! Mutta hän sai tuskin viimeisen
sanansa sanotuksi, kun putosi jo suinpäin ikkunasta alas.
Nuoren saaristolaisen hyljepyssystä lensi kuolettava luoti läpi hänen
kohmeloisen päänsä.
— Hyvin osasit, kuiskasi vierustoveri.
— Niin on norppaakin aina tähdättävä silmien väliin. Jos se haavoittuu
muuanne, et sitä koskaan saa käsiisi, sinne sukeltaa veden alle ja
jäiden sekaan piiloutuu.
Anni vapisi niin, että hampaat suussa tahtoivat kalista, hän ei ollut
vielä tätä ennen nähnyt kenenkään kuolevan.
Ryssät toivat ikkunoille kuularuiskunsa, joiden inhoittava rätinä
synnytti kumman, oudon, kamalan tunteen. Kuulia satoi kuin rakeita.
Niitä vinkui yli pään, rapsahteli puihin ja ympärillä olevien
rakennusten seiniin ja katoille.
Jo lauloi Joukonkin konekivääri, jota hyljepyssyjen ja mauserpistoolien
yhtämittaiset laukaukset säestivät.
Ei kuulunut enää muuta kuin hurja, keskeymätön räiske ja ristituli niin
hirmuinen, että se jo puunnutti pelonkin tunteen.
Anni ei enää ollenkaan muistanut omaa olemassaoloaan, hän seurasi vaan
tuskaisin katsein, vieläkö ryssäin kuulat lentelevät hänen rakkaan
veljensä pään ylitse, vai joko ne alkavat osua maaliinsa.
Hän alkoi nyt vasta oikein käsittää, miten tärkeitä olivat hetket,
miten täpärällä voiton mahdollisuus.
Matruusien luku kymmenkertainen, heillä hyvät aseet ja runsaat
ampumavarat, suojanaan vielä kiviset seinätkin. Piirittäjiä pieni
joukko, enimmäkseen harjaantumatonta sotatoimiin ja asevarat ylen
niukat.
— Kunpa saisi tehdä jotakin! — Kauvan se Jouko antaa minun odottaa!
Lasien helinää kuului yhtämittaa, koko kasarmilla ei ollut enää
ainuttakaan ehjää ikkunaa, ja ryssien korkealla lentelevät kuulat
särkivät laseja lähitaloista.
Henkeä pidätellen piti Anni katseensa Joukoon kiinnitettynä odottaen
merkkiä. Minuutit tuntuivat loppumattoman pitkille.
— Kunpa nyt saisi koettaa!
— Vihdoinkin. — Anni veti kranaatin vyönsä alta, ponnahti pystyyn ja
teki kuten oli opetettu.
Hän ei huomannut miten kymmenet kiväärit ikkunoilta tähtäsivät häntä,
ei kuunnellut ympärillään lentelevien kuulien surinaa, vaan laski
täsmällisesti veljen opettamat laskusanat.
Nyt se jo lensi sinne ja räjähti. — Ei yksikään kivääri lauennut,
kuularuiskukin vaikeni.
— Pihan puolelta toinen! — kuului Joukon määräys.
Salamannopeudella lennähti aivoissa ajatus: - Minä siis kykenin,
minäkin saatan jotain toimittaa! Melkein hurja ilo läikähti mielessä.
Ryssät olivat taas säikähdyksestä selvinneet ja laskettivat runsaan
lyijyannoksen piirittäjiinsä. Annin tuli nyt juosta kokonaisen
ikkunarivin ohi ja vinkuen lensivät taas ryssäin ampiaiset, surahtaen
joskus aivan korvan juuresta ohitse, yhdenkään koskematta.
Anni pujahti pihalle ja sai täällä häiritsemättä toimittaa laskunsa.
Hurjalla räiskeellä se räjähti siellä sisällä ja innostunut "sotilas"
aikoi jo varustella matkaan kolmatta, kun hurraahuudot kuuluivat
kadunpuolelta. — Jo antautuivat!
Anni juoksi takaisin sinne ja näki muutaman matruusin pitävän valkoista
riepua pistimen käressä.