Anni pitää tavallisia iltaharjoituksiaan tyhjän käsikranaatin varrella
lukitun oven takana, tehden määrätyt liikkeet ja laskien veljen
opettamat saksankieliset laskusanat.
Ovelle koputettiin.
Anni kätki oudon lelunsa nopeasti vuoteeseensa patjan alle.
Tulija olikin Jouko ja Anni näki jo hänen kasvoistaan, että jotakin oli
nyt tulossa.
— Ole valmiina ensi yönä, niin että merkin saatuasi olet heti kadulla.
Ei minulla ole silloin aikaa minuuttiakaan varrota. — Ymmärräthän?
— Kyllä, — vihjauksen saatuani olen heti vierelläsi.
— Vielä yksi asia. — En ole sinulle silloin lähempi kuin muillekaan.
Et saa lausua ainuttakaan sanaa, et kysyä, etkä epäillä, vaan teet
täsmällisesti mitä käsken ja tottelet ehdottomasti.
— Kyllä, herra upseeri! — sanoi Anni kunniaa tehden.
— Veitikka! — Pojaksi sinun olisi pitänyt syntyä, koska omaat
tuommoisen sota-innon. — Mutta, eipä tiedä sitä vielä kehua, ehkä se
sittenkin laimenee, kun tosi tulee.
— Sittepä nähdään.
Anni näytti iloiselta ja virkeältä. Jouko huomasi hänen viime aikoina
päivä päivältä toipuneen, aivan kuin lähenevien tapausten tieto olisi
puhaltanut häneen uutta elämää.
Kiireellä antoi hän sisarelleen vielä viimeiset ohjeet, jätti hänelle
hankkimansa puvun ja valkean nauhan, joka tämän tuli kiinnittää
vasemman käsivartensa ympäri. — Sitte lähti hän tulisella kiireellä
muihin toimiinsa.
Anni katsoi kelloon. Vielä oli aikaa useita tunteja puoleenyöhön
mennessä, joten hyvin ehtii myöhemmälläkin tehdä pienet valmistelut.
Nyt olivat lapset hyvästeltävät.
* * * * *
Taas nousi hän tuttuja rappusia kolmanteen kerrokseen, kerraten
mielessään tapahtumat, jotka sillä välin olivat aiheuttaneet hänen
elämässään niin suuret muutokset. — Voi, kunpa olisi, niinkuin oli
puoli vuotta takaperin!
Palvelia aukaisi keittiön oven.
— Joko lapset nukkuvat?
— Taimi nukkuu, toiset vielä valvovat vuoteissaan.
— Anna minun niitä pikimältään nähdä.
Iso oli lapsilla ilo, kun Anni taas istui heidän pikku vuoteittensa
välissä.
— Sinun on tultava meille takaisin, emme tahdo Elliä, tahdomme sinut,
joka olet meidän oma — sanoi Osmo.
— Tulekkin jo huomenna, heti aamulla ja tuo korisikin tuohon nurkkaan,
missä se oli, en minä enää nouse sen kannelle, että ei säry, — puheli
hänen kättään hyväillen Maija.
Ja se se oli heille ainoa, Nanni takaisin kotiin, siinä oli kaikki,
mitä heidän mieliinsä mahtui, ja he katsoivat häneen unenraukeilla
silmillään ja pyytelemistään pyytelivät, kunnes hän heitä
rauhoittaakseen lupasi tulla takaisin.
Ovet olivat auki ja ruokailuhuoneesta kuului rouva Vuorelan ja jonkun
toisen naishenkilön keskustelu.
— Vai niin, että häntä nyt odotetaan kotia palaavaksi. Minä melkein
saattaisin vaikka kadehtia sinua. Sellainen poika!
Anni ei olisi tahtonut kuunnella, mutta aihe, josta he puhelivat, oli
tällä hetkellä vastustamattoman mielenkiintoinen.
— Mutta et varmaankaan silloin olisi kadehtinut, kun hän täältä lähti.
— En koskaan silloin tavannut ihmistä, joka olisi siinä uhrautumisessa
nähnyt mitään hyvää. — Sinne meni, sanottiin — eikö silläkään nyt ollut
parempaa tehtävää? Siinä olet yksin saanut ponnistella, suuren perheen
elättäjänä, ja nyt kun vanhimmasta vähäsen jo avun toivoa, niin sinne
meni, opintonsa keskeytti ja sille tielleen varmaan jää, Kuka sen
tietää, palaako koskaan — sanottiin.
Tämä sentään oli vielä suopeampaa puhetta, siinä vivahti vähäsen
osanottoakin, mutta entä kun sanottiin: — Että sinunkin pojastasi piti
tulla isänmaan petturi ja kavaltaja! — Etpä usko, miten se sentään
minun sydäntäni leikkasi.
— Voi sentään, tietäähän sen.
— Ja ajatteles niitä tunteita sinä talviaamuna, jolloin me yhdessä
ajoimme niihin hiihtokilpailuihin I:n saarelle.
— Mitenkäs se taas olikaan? Nehän vetivät ryssiä nenästä.
— Niin, siellä pantiin toimeen hiihtokilpailut, kuten tavallista. Kylän
väki oli kerääntynyt tilaisuuteen, johon osanottajia oli tullut sekä
kaupungista, että maaseudulta. Ryssätkin olivat saapuneet paikalle, kai
omaksi huvikseen, jollei ehkä varmemmaksi vakuudeksi, että ei mitään
"laitonta" tapahtuisi. — Olin mukana jäällä, enkä unohda sitä syvää
vakavuutta, joka asui suksilla seisovien nuorukaisten kasvoilla, näytti
kuin jokainen heistä olisi täydelleen käsittänyt, miten suuri ja pyhä
oli se tehtävä, jota varten he olivat pitkälle matkalle varustautuneet.
— Reino loi minuun vielä kerran rohkaisevan katseen, ja minä näin nyt
hänessä varttuneen miehen, tuossa poikasessa, jota olin vielä puoleksi
lapsena pitänyt.
Merkki annettiin, sukset pakkaslumessa ulvahtivat ja hurjaa vauhtia
syöksyivät pojat eteenpäin lumen paksuna ryöppynä kiirisiskellessä
heidän kintereillään. — Sinne painuivat, kohti kaukaista länttä, yhä
edeten ja pieneten katsojain silmissä. Ryssät nostivat jo kiikarinsa
ihmetellen sitä nopeaa etenemistä.
Matka oli määrätty tavallista pitemmäksi, en muista moneksiko
kilometriksi. — Me seisoimme rannalla odotellen palaavia, ja kyläläiset
salaa jo toisilleen myhäilivät. Minua puistatti vilu, olin kuin
puoleksi kuumeessa. Sopertelin hiljaa rukousta, toistin mielessäni
lakkaamatta ajatusta: He menivät nostaakseen, vapauttaakseen tämän
kansan orjuudesta ja alennuksen tilasta — mutta nämä sanat, joista
ennen olin lämmennyt, tuntuivat nyt voimattomille tänä vaikeana
eronhetkenä. Minua jäyti kylmä, joka tuntui tunkeutuvan sieluuni
saakka; minun täytyi pistäytyä lämmittelemään lähimpään mökkiin.
Lopputapahtumista sitte kuulin, kerrottiin, miten pitkien aikojen
perästä tuli takaisin ensimmäinen, toinen ja vihdoin kolmas ja
neljäskin, miten rannalla olijat yhä odottelivat myöhäiseen
iltahämärään ja miten ryssät lopuksi yskän ymmärsivät, vaikkakin liian
myöhään. Saaristolaiset laskettelivat sukkeluuksia ja naureskelivat
ryssäin vahingolle, mutta raskain mielin palasin minä kaupunkiin
tyhjälle tuntuvaan kotiini. En. kumminkaan kertaakaan katunut, että hän
meni, vaikka ero olikin ylen raskas.
* * * * *
Lapset nukkuivat jo sikeästi. Pikku Maijan käsi lepäsi vieläkin Annin
kädessä, jota hänen vieno hengityksensä hyväili.
Keskustelu sisällä alkoi uudelleen.
— Nyt on sensijaan ilosi moninkertainen.
— Olisihan se, kunhan nyt vaan sen päivän näkisi.
— Saatko edes valkoista leipää leivotuksi kaukaiselle vieraallesi?
— Kyselin tässä juuri vehnäjauhoja, ja minut neuvottiin kulashin luo, —
mutta arvaatko mitä ne maksavat, — kokonaista seitsemän markkaa kilo!
— Hirveätä! — Kuulehan, ajattelin tässä juuri, kun minulla on pieni
pussillinen piiloon pantuna sitte kesästä. Saat siitä osan nyt sinäkin.
— Älä toki! Sinullahan on pikkulapsia.
— Niille jää sitte vielä. — Ei meidän sankareita liian suuremmoisesti
vastaan oteta, ei heille liikoja uhrata. Vähitellen heistä yksi ja
toinen kotiseudulleen ilmestyy, salaa, ympäristön tietämättä, samalla
tapaa kuten sieltä ennen hävisivätkin ja ikävöivät omaiset puristavat
kyynelsilmin tulijan kättä ja tulojuhlat vietetään lukittujen ovien
takana, jossa vainolaisen silmä ei näe. —
Huoneesta kuului nyyhkytystä, mutta rouva Vuorela jatkoi.
— Minusta tuntuu niin kummalliselle tänä iltana, on aivankuin
juhlanaatto, on kuin jotain suurta tänä yönä tapahtuisi.
* * * * *
Anni hypähti ylös. — Se on totta! — sanoi hän ajatuksissaan. — Tänä
iltana on tosiaankin juhlanaatto!
Hän hyväili pikku Taimen pyöreätä poskea, silitti silkinhienoja
valkokutreja ja suuteli kevyesti valkeata otsaa.
Pienokainen käännähti, hymyili unissaan ja soperteli.
— Nannin — moma — Tuttu.
Kyyneleet vierivät Annin silmistä kostuttaen pienen, valkean pieluksen.