Kauvan hän itki; ja kyynelten virratessa hänen tuskansa lievenivät. Hän
ymmärsi, että veli oli tullut auttajana, pelastajana, että hän ei jätä
häntä yksin tähän suureen, ahdistavaan pimeyteen.
Jouko silitti hellästi sisarensa kellertävää tukkaa ja antoi hänen
häiritsemättä purkaa sydämensä tuskan, jonka olemassa olon hän aavisti,
vaan jonka syytä ei tuntenut.
Siinä he sitte istuivat, iltahämyssä, vuoteen reunalla, käsikädessä,
aivan kuin lapsina ennen, jolloin Annia pimeässä peloitti.
— En olisi sinua tuntenut vaikka vastaani olisit tullut, niin olet
laihtunut ja muuttunut.
— Samoin sinä.
— Mutta minä olen reipas ja voimakas ja niin iloinen nyt, tänne
kotipuolelle päästyäni. Tahtoisin nähdä miltä näytät, kun hymyilet,
lienet sen taidon jo unohtanut. Mutta anna minulle jotain syötävää, jos
sattuu olemaan.
Läikähti se aina toisinaan tytön mieleen: entä jos hän saa sen tietää?
— Minun pitää se vielä kerran tunnustaa — niin kerran, mutta ei vielä,
muuten hän jättää minut, ja silloin en jaksa.
— Kerrohan nyt matkastasi jotakin — hän sanoi haihduttaakseen äskeisiä
ajatuksiaan.
— Paljon sitä onkin kerrottavaa, mutta ne säästämme toiseen kertaan. Ei
nyt ole aikaa tarinoimiseen, meitä odottavat täällä tärkeät tehtävät,
kuten tietänet. Vähän on minulla aikaa olla kanssasi, mutta pistäydyn
kumminkin niin usein kuin voin.
— Sampalta kuulin vähäsen niistä asioista, hän kävi täällä hiljattain,
sanoi sinun piakkoin kotia palaavan.
— Vai kävi Samppa. Teillä ovat siis entiset ystävälliset välinne,
ja minä kun pelkäsin joskus, kun kuulin kerrottavan Suomen naisten
häpeästä, että jos sinäkin niihin ryssiin sekaannut, ajattelin, että
kunpa se ainut sisareni sentään säilyisi.
Anni sytytteli tulta uuniin ja oli selin veljeensä, mutta hänen kätensä
vapisivat ja tulitikku toisensa perästä sammui, mutta hän pakoitti
äänensä tyyneeksi ja sanoi:
— Eikö sinulla ollut ikävä kotiin, etkö koskaan katunut sinne lähtöäsi?
En olisi lähtenytkään, ellen olisi ollut vakuutettu siitä, että meidän
täytyi, että se oli minunkin velvollisuuteni. Tuntui kyllä vaikealta
jättää isä yksin vanhoilla päivillään töitten ääreen, joissa meille
kahdellekin oli ennen ollut kylliksi, mutta kumminkin minä tunsin, että
olin menetellyt sittenkin oikein.
Ei siellä muuten ollut aikaakaan ikävöimiseen. Eikä siellä miestä
hemmoteltu. Kuri oli ankara ja työ rasittavaa, mutta me pidimme aina
reipasta mieltä. Oli meillä laulun pätkä, jota hyräiltiin, kun koti
liiaksi mieleen muistui.
"Suuret herrat Pietarissa
näkee pahaa unta,
ett' Venäjä on _rajamaa_
ja Suomi _valtakunta_."
Se muistutti päämäärää, jota olimme lähteneet tavoittamaan, jonka
saavuttamiseksi kannatti jotain kestää. — Eikö niin, Anni?
Tyttö oli noussut. Hänen silmänsä loistivat ja äsken kalpeilla poskilla
heloitti puna. Hän loi veljeensä katseen, jossa paloi ihmeellinen,
hurja innostus.
— Kannattipa kyllä! — Minäkin tahdon tehdä jotakin, — minun _täytyy._
Kuule, älä kiellä! Anna minulle tehtävä!
Hänen muotonsa sekä sanojensa kiihkeys ensin ihmetytti Joukoa. Mistä se
tuli näin yht’äkkiä — mutta hän muisti omaa ensimmäistä innostustaan,
jolloin hän ikäänkuin sisästäpäin kuuli sen hiljaisen kutsun, joka
hänen sielussaan sytytti sellaisen palon, että ei mikään maailman mahti
olisi häntä estänyt nousemasta suksille määrättynä yönä. — Ehkäpä se
Annikin tunsi nyt samoin.
— Hyvä on — sanoi hän, tarvitaan sinuakin, osaat keittää ja ommella.
Työtä tulee kylliksi naisillekin.
— En minä sellaista tarkoittanut. Tahdon olla kuumimpana hetkenä siellä
missä sinäkin, kenties voit käyttää minua johonkin — minä, näetkös, en
ollenkaan pelkää kuolla.
Ihmetyksellä ja ihastuksella katseli jääkäri sorjaa sisartaan. — Eikö
sinusta olisi sentään sääli jättää elämää noin nuorena?
— Ei ollenkaan, jos pikkuisenkaan voin hyödyttää asiaa, jonka tähden
muutkin henkensä uskaltavat, muut, joilla kenties on elämässä enemmän
iloja kuin minulla. — Oli hyvä kun tulit. - Täällä minä juuri istuin ja
mietin sitä alennusta ja häpeää mihin me täällä olemme viime vuosien
aikana joutuneet. — Nyt käsitän selvästi, että meidän täytyy se
_poistaa_, ennenkuin kaikki on hukassa.
— Sinä siis uskot että se jaksetaan.
— Ell'ei jakseta, niin kuollaan sitte.
— Mutta minä vakuutan sinulle, että se tapahtuu, vaikka se vaatiikin
uhrinsa.
— Uhrinsa se vaatii tämäkin, sanoo tyttö synkästi huoahtaen.
— Mutta me emme nyt kysele sitä, mikä on mennyt ja mitä on vielä
menevä. Me karkoitamme ryssät sinne, mistä ovat tulleetkin ja
varoitamme ankarasti heitä vasta astumasta tämän maan rajojen
sisäpuolelle.
— Ja niille, jotka elävät jälkeemme, koittavat onnellisemmat päivät
kuin meille.
— Kenties meillekin.
Anni kääntyi pois. Ei hänellä, koskaan enää ollut onnea odotettavissa.
Se mikä oli ollut, ei enää olemattomaksi voinut muuttua. Mielellään
hän nostaisi kuoleman arvan, kunhan ei tarvinnut tyhjänpäiten ketään
hyödyttämättä elämästä luopua, paetakseen entisyyden häpeää.
— Otathan minut mukaasi — sanoi hän taas katsoen niin pyytävästi
Joukoon.
— Ihanko sinä tappeluun tarkoitat?
— Niin.
— Mutta kuinka sinä, tyttö, sinne, eihän se ole leikkiä, ymmärrätkö?
— On semmoista ennenkin tapahtunut, että naiset miehen puvussa ovat
mukana taistelussa. Sinun täytyy opettaa minua vähäsen.
— Mitä luulisit vanhusten sanovan minulle, jos kaatuisit. Siitä
syyttäisivät he minua, en tahdo kuolemaasi vastuulleni.
— Sano heille, että ellet sinä olisi ottanut, olisin mennyt sinne
kumminkin ja tullut ammutuksi. Sano heille terveiset, että minä sinne
tahdoin päästä, ja että teen minkä tahdon, sen he kyllä muistavat.
— Sinä siis pysyt siinä.
— Olen sen päättänyt.
— Onpa siinä vaan tyttöä — ajatteli veli, mutta Anni arvasi hänen
ajatuksensa ja huokasi: — Kunpa saisin olla suora ja kertoa kaiken,
mutta ei, ei vielä!
— Entä nuo sinun palmikkosi?
— Poikki juuresta. Antaa niiden mennä!
— Pane talteen, saa joskus muistella mitä varten ne leikattiin.
— Voit tallettaa ne, jos tahdot. Muuta perintöä ei minulla olekkaan
jättää veljelleni.
— Puhut, kuin kuuluisit johonkin kuoleman pataljoonaan.
— Niin minä kuulunkin, ajatteli tyttö.
— Minä muistelin tässä, — alotti Jouko hetken vaitiolon jälkeen —
miten me lapsina viskelimme kiviä aitan luukusta sisälle. Sinä heitit
hyvin, kätesi oli tarkka ja heittosi osui. - Ajattelin, että jos me
nyt heittäisimme toisenlaisia kiviä kasarmin ikkunoista sisälle.
Ampumaan on sinun vaikeampi oppia näin äkkiä, eikä ole tilaisuutta
minkäänlaiseen harjoitteluun. Tutustutan sinut käsikranaatin käyttöön,
ja sitte saat näyttää mihin kykenet. Toimitan kyllä sinut suojaan,
ett’et vahingoitu, jos alat kauhistua outoa musiikkia.
— Sittepähän näet, pakenenko.
— Älä uhmaile, totiseksi se vetää ensi kerralla, mutta siihenkin tottuu
ja lopuksi viehättyy niin, että ihanalle kuulostaa surman soitto, ei
välitä, vaikka aina kuuntelisi. Elämä tasoittaa kaikki, niin että
äärimmäisessä tuskassakin on jonkunlaista nautintoa ja kauheimmassakin
tilanteessa saattaa joskus olla suurikin viehätys.
Niin puheli mietteissään nuori sotilas ja sisar ajatuksissaan jatkoi: —
Ja suurin riemu tuo tullessaan suurimman tuskan.