Kun Anni heräsi huoneessaan, oli jo valoisa päivä. Mutta hän ei
tahtonut palata todellisuuteen, vaan käänsi selkänsä akkunaan päin,
nukkui taaskin — ja kun hän jonkun ajan perästä avasi silmänsä, oli jo
iltahämärä.
Seuraavana aamuna luuli hän jo jaksavansa työhön, mutta katseltuaan
kadulle huomasi hän, että olikin pyhäpäivä.
Annin oli siis pysyttävä kotona ja pakostakin selviteltävä ajatustensa
sekava vyyhti.
Hän vetäisi sormuksen sormestaan ja naurahti katkerasti. — Siellä
sisällä oli kaiverrettuna Vanjan nimikirjaimet ja aika.
Muistui niin elävästi mieleen ilta, jolloin hän oli sen sormeensa
ottanut, miten Vanjushka itkien hänen eteensä polvistuneena oli häntä
omakseen pyydellyt ja kuinka hän tuon vakavan lupauksen antoi —
lupauksen, joka _hänen_ mielestään oli sitova ja pyhä.
— Eikä toinen muuta kuin ilveili! — Samat temput tehtiin kenties aivan
samoina päivinä toiselle, samat kyyneleet vuodatettiin sille toiselle,
ehkäpä vielä kolmannellekin — ja minä uskoin!
— _Ryssähän se oli, mikäs muu, olisihan se pitänyt tietää!_
"Et sinä ole ainoa, jonka niin on käynyt; teitä on paljon".
— Onko se sillä sen helpompaa?
Entä tästälähin? — Pitääkö minun nyt jatkaa tästä eteenpäin, mennä
aamulla tehtaaseen, palata illalla, karttaa ihmisten katseita ja kantaa
ainaista häpeää.
Ei vaikka...
Siitä täytyy tulla loppu, vaikka millä tavalla. _Semmoista_ elämää en
saata elää, se ei ole elämisen arvoista.
Eihän kukaan kaipaa, jos poistun, tuskin omaisetkaan itkevät, kun
kuolleeksi kuulevat; häpeää heille vaan minusta on.
Synkät ajatukset tulivat kuin mustat turman linnut tuhoa ennustaen,
mutta hän melkein hekkumoi niiden kaameudessa.
— Sen täytyy tapahtua! — sen _täytyy_ — sanoi hän puoliääneen
itselleen. Se rauhoitti ja tyynnytti hiukan. Mutta hänen sydämensä oli
musta kuin yö. — Ei muuta lohdutusta kuin kaiken loppu ja pysähdys,
ikuinen, syvä hiljaisuus.
— Ja sitte? — Niin, sitä ei saattanut ajatella. Onko _siellä_ mitään? —
Toiset sanovat on, toiset ei, — mistä minä tiedän.
— Joka tapauksessa minun täytyy. _Inhoan_ itseäni.
Ja epätoivo ja ahdistus valtasivat hänen sielunsa kuin suuri tuhotulva.
Hän tunsi sen tulevan, kuuli korvissaan sen uhkaavan kohinan, eikä
löytänyt pelastuksen tietä. Hätä ja kauhistus kasvoivat ja hän kätki
päänsä pielukseen kuin piiloutuakseen surmaa uhkaavalta hirviöltä.
— Onko kuolema näin kauhea? — —
* * * * *
Ovelle koputettiin, ensin hiljaa, sitten kovemmin ja, kun vastausta
ei kuulunut, lennähti se auki ja sisään astui pitkä, vaaleaverinen
nuorukainen, yllään tummanharmaa sinellintapainen sarkatakki, kaulassa
pehmeä villahuivi ja jaloissa sirotekoiset saappaat.
Mies oli huoneen haltijattarelle vanha tuttu.
Ryhti oli hänellä uljas ja liikkeet ripeät. Niihin oli tullut
joustavuutta ja notkeutta. Kasvot olivat laihtuneet, mutta piirteet
miehistyneet. Vain silmissä näkyi tuo entinen, melkein lapsellisen
avomielinen, hyväntahtoinen ilme, joka oli hänelle ominainen.
Anni purskahti itkuun ja riensi kaivatun veljensä syliin.