Vanja ei ollut käynyt Annin luona kokonaiseen viikkoon, eikä tyttö
käsittänyt syytä hänen poissa oloonsa.
Joskus kuvittelee hän Vanjushkan makaavan sairaana kasarmilla. Hän itse
tahtoisi olla vierellä, auttaa ja hoivata, hän hänet hoitaisi paremmin
kuin kukaan.
— Kuinka hän siellä kaipaakaan omaa Annushkaansa! — — Voi, tulisinhan
luoksesi, tulisin tokikin, jos tietäisin, missä olet. — Laittaisit
sanan, panisit pienen kirjelipun! — puheli hän ajatuksissaan
kaivatulleen.
"Joko Vanja on mennyt? — On niillä nyt lupa palata kotomaahansa" — oli
Sanni tässä hiljan tavattaessa sanonut.
— Olisiko kenties? — ei, mahdotonta! eihän _hän_ sillä lailla lähde.
— Hän tulee, tulee varmasti, kun joutuu — ja tyttö päätti olla
rauhallinen ja vielä odottaa.
Mutta kun ilta joutui, tuli taaskin niin paha ja levoton olla. Hän puki
päälleen ja lähti asemalle.
Oli iltajunan lähtöaika.
Joitakin upseereja ja sotilaita näkyi lähtöpuuhissa. Heillä oli
runsaasti saattajia, soittokunta ja joukko kyynelsilmäisiä tyttöjä.
Asemasillalla seisoi mustatukkainen, solakkavartinen sotilas vilkkain
elein keskustellen tummahapsisen tytön kanssa, joka itki lohduttomasti.
Hän lähestyi heitä hiukan, mutta pysähtyi äkkiä kuin salaman lyömänä. —
Uneksikohan hän? Saattoiko tämä olla mahdollista!
Tyttö vaikeroi nyyhkyttäen:
— Voi. Vanja. — Älä jätä! Ota mukaasi, vaikka minne veisit. Vanhusteni
luo en tohdi mennä, enkä tiedä minne joudun. Tahtoisin kuolla luonasi,
sillä elää sinun mentyäsi en voi. — Etkö sääli minua nyt, olithan ennen
niin hyvä ja hellä.
Anni olisi tahtonut rientää pois, juosta tiehensä tätä kuulemasta,
mutta hän oli kuin paikalleen kivettynyt.
Mies teki kärsimättömän liikkeen, puhui hiljaa ja nopeasti. Hänen
sanojaan ei Anni kuullut, mutta näki, miten hän katseli sivuilleen
kuin peläten heidän tulevan huomion esineeksi, mutta nainen näytti
unohtaneen kaiken muun, koko ympäristönsä, ja hänen kuvaamaton tuskansa
herätti Annissa syvää myötätuntoa.
— Oh, älä itke, tuhma tyttö! Minkä minä sille mahdan, että niin on,
kuin on? Et sinä ole ainoa, jonka niin on käynyt, teitä on paljon!
Hän kääntyi hänestä pois, huoraasi samassa Annin, ilostui ja tuli käsi
ojossa tervehtimään. Mutta Anni ei liikahtanut, eikä ottanut vastaan
ojennettua kättä.
— Matruusin morsian — sanoi Vanja viitaten äsken puhuttelemaansa
naista. — Se lähti eilen, tyttö kovin itkee, koetin lohduttaa.
— Sinä, Anni, olet hyvä tyttö, parempi kuin muut. Sinä et itke, vaikka
Vanjushka lähtee. Mitä siinä on suremista. — Sinulla oli hauskaa,
minulla oli hauskaa. Minä menen kotimaahani, sinä jäät kotimaahasi.
Molempien on hyvä, niinhän, Anni.
Hän koetti ottaa tytön käden omaansa, mutta tämä säikähti hänen
kosketustaan ja inhoten veti kätensä taakseen.
Juna teki lähtöä. Ihmiset kiiruhtivat vaunuihin ja junailian pillistä
puhaltui pitkä, kimakka vihellys.
— Hyvästi Anni ja kiitos — olit minulle rakkaampi kuin kukaan muu.
Torvista kajahti tuttu "Moskovan marssi", vaunut kolahtelivat, pyörät
liikahtivat ja juna oli liikkeellä.
Tummahapsinen tyttö päästi sydäntäsärkevän huudon ja nosti molemmat
kätensä vaunua kohti, jonka sillalla seisoi Ivana Ivanovitsh huulillaan
hiukan ivallinen hymy.
Mutta ihmiset säikähtivät hätähuutoa luullen jonkun joutuneen pyörien
alle.
Juna oli häipynyt näkyvistä ja viimeinen huminakin laannut kuulumasta.
Anni ei huomannut miten soitto taukosi ja asemasilta tyhjeni. Hän
nojasi pylvääseen ja katseli mustaan etäisyyteen, jonne juna oli
kadonnut näkyvistä, ja hänen silmissään oli outo kiilto.
— Saatte poistua täältä, ovet suljetaan ja valot sammutetaan — kuuli
hän jonkun sanovan, ja hetkistä myöhemmin kuljeksi hän pitkin autioita
katuja aikoen asuntoonsa.
Hän käveli katuja ristiin rastiin, kulki yhtä ylös, toista alas,
saamatta lopuksi selvää, missä oli. Hän seisahti ja koetti miettiä
ja tunnustella paikkaa, mutta aivoissa ei tuntunut olevan yhtä
ainoata selvää ajatusta. Otsaa poltti ja suuta kuivasi. Hän otti
katuvierustalta lunta, jolla hieroi polttavaa otsaansa ja kostutti
kuivaa suutaan.
— Nytkö se sitten tulee, jota olen pelännyt? Hyvä Jumala! Pitääkö minun
menettää järkeni? Kunhan vaan löytäisin asuntooni!