Myrsky ulvoo ja vonkuu mastoissa. Aallot vuorenkorkuiset hyökkäävät
laivaa vasten viuhuen, sihisten ja räiskyttäen vaahtoisaa vettään
kannelle. Tuuli vinkuu ja viheltelee, kuuluu ääniä ilkeitä,
epämääräisiä, — kuin uhka ja valitus, kirous ja voihkina ja pimeiden
voimien kamala pilkkanauru.
Mutta myrskystä huolimatta ponnistelee vakavasti eteenpäin
raskaslastinen Saksan alus ja kannella nuori suomalainen tähystelee
kiikarillaan yhä pimenevässä syysillan hämärässä. Hän ei säikähdä
ilmojen ilkkunaa, eikä kuuntele tuulen salaperäisiä sanoja.
Hänen piirteensä ovat jalot ja puhtaat. Hänen kasvonsa kuvastavat
innostusta, suurta ja pyhää. Hymy hiipii nyt suun ympärille johon
vaikean ja vaivalloisen retken aikana on painunut syvä, surumielinen
juova.
— Mitä sanonevatkaan siellä pojat! Kaksikymmentäviisituhatta kivääriä
on siinä jo aluksi näille seuduille, pohjoisemmassa on ennen tuo tuja
ja lisää tulee, kun joutuu. Niillä sitä vielä tehdään puhdasta! — Ei
sitä sentään tyhjään kärsitty, ei tyhjän vuoksi nähty vilua ja nälkää.
Jokohan käsittävät kotona miksi lähdettiin? - Johan toki kun näkevät
nämä tuomiset. Kalliita ovat nyt Suomelle nämä lastit. Ei niiden arvoa
kullassa arvata. — Voi sentään, kuinka ihanalle tuntuukaan taistella
oman maansa vapauden puolesta. Kunpa joutuisi pian se päivä! Kunpa
olisimme täällä jo kaikki ja saataisiin alottaa heti!
Hän alkoi astella kiivaasti kannella. Nuori pohjolaisveri kuumeni ja
sormet pusertuivat lujasti vyössä riippuvan mauserin ympärille.
Mutta samassa hän asettui ja hymähti malttamattomuudelleen jatkaen
ajatuksiaan.
— Kun kerran tähän saakka on jaksettu odottaa ja kestetty silloinkin,
kun toiveet tuntuivat horjuvan, niin tottahan nyt, kun ollaan täällä
asti.
Hän nosti taas kiikarin, katseli kauvan ja yhä kasvavalla
jännityksellä, riensi sitte alas hyttiin toverinsa luo ja toi hänet
muassaan kannelle. -Näetkö tummaa juovaa etäisyydessä?
— Näenhän minä.
— Se on Suomen ranta! _Suomen,_ kotimaan, pyhän maan rantakalliot!
Hänen äänensä värisi, hänen sydämensä löi rajusti, hän ravisti
ystäväänsä käsivarresta.
— Miksi et iloitse? — Oletko sinä oikein hereillä? — Etkö käsitä
että kohta astutaan kotomaan mantereelle. Pian varmaankin näkyvät
vastaantulevat moottorit. Me pääsemme kaivattuun, luvattuun maahamme. —
Olavi, mikä sinun on?
— Luvattuun maahan, pyhään maahan, — kertasi Olavi Joukon sanoja, mutta
hänen kasvojensa jäykkyys ei sulanut ja noiden älykkäiden silmien
teräskylmä katse ei hituistakaan lämmennyt. Koko tuo lyhyt jäntevä
vartalo, sekä nuo kasvot, jotka nuoresta iästään huolimatta osoittivat
kypsynyttä miehuutta, todistivat raudanlujaa tahtoa ja nopeata
päättämiskykyä.
— On kuin olisi ilmakin jo toisenlainen, on kuin tuulikin suomea
puhuisi, on kuin näkisin siskoni nuoren aitan portailla istumassa,
puheli Jouko puoleksi itsekseen. Hän oli kuin hurmaannuksissa, kuin
uneksisi hän ihanaa unta.
— Sain Saksasta lähtiessäni kuulla kotipuolen asioita — alotti Olavi
äänellä, joka karkoitti unelmat. Täällä etelässä ovat jo punaryssät
toisin paikoin mellastaneet. Isäni kuuluvat surmanneen ja veljeni.
Kotini on ryöstetty puhtaaksi ja nuorimman veljeni ovat Helsingin
edustalla silponeet palasiksi.
Hän kertoi sen tyyneesti äänen värähtämättä.
— Etkä ennen ole minullekaan ilmoittanut!
— Enhän olisi nytkään, mutta kun puhuit pyhästä maasta.
— Niin tahdoit valmistaa minua mahdollisuuksien varalle. — Mutta jos on
totta mitä kotoasi kertovat niin...
— Silloin minä totisesti kostan heidän kuolemansa. Kymmenen, ei,
kaksikymmentä heistä jokaisesta ja sitte, sitte käyköön minun kuinka
tahansa.
Silmissä välkähti tuima viha, käsivarret jännittyivät ja piirteet
kasvoilla terästyivät.
— Kas siinä oikea sotilas! — ajatteli Jouko.
— Sinullahan on sisar siellä kotona — sanoi Olavi hetken kuluttua,
nostaen kiikarinsa ja katsellen sinne mistä mustanharmaa maa kohosi
mouruavan meren sylistä.
— Lähikaupunkiin jäi, kun lähdin.
— Vai jäi kaupunkiin, — sanoi hän vaan ja sitte he olivat taaskin
vaiti, mutta Joukosta tuntui, kuin olisi tuo ystävän terävän älykäs
katse tunkeutunut läpi tuntemattoman ja lukenut sieltä asioita, joita
ei halunnut ilmoittaa. Hetkellinen levottomuus nousi hänen mielessään
mutta se tukahtui pian.
— Eihän toki sentään! Eihän se minun sisareni.
* * * * *
Odotettuja vastaantulijoita ei kuulunutkaan, vaikka useita vuorokausia
oli kulunut. Päiviksi olivat he ajaneet Ruotsin vesille, yöksi
lähestyneet Suomen rantaa, mutta moottoreita ei vaan kuulunut.
Saksalainen kapteeni tuskastui tähän luovimiseen. Jääkärit pyytelivät
hartaasti, että mentäisiin pohjoiseen, jossa varmasti saataisiin maihin
kallis lasti, mutta saksalainen oli taipumaton lähtemään.
— Reitti on minulle outo ja vaaralliset vedet. Kumman valitsette:
veneessä maihin, tai takaisin Saksaan.
Raskas oli jääkäreille tämä päivä. Iltahämyssä laskivat he veneessä
autiolle rannalle ja seurasivat etenevän höyrylaivan savua, joka
kuljetti tuon kalliin lastin takaisin Saksaan.
Yö läheni, ilma kylmeni ja kosteissa vaatteissa pyrki vilu ruumista
värisyttämään. Oli päästävä yöksi ihmisten ilmoille.
Kauvan talottomia taipaleita samoiltuaan tulivat he vihdoin kylään,
jossa kaksitellen yösijaa etsivät.
Jouko ja Olavi tulivat siistiin, varakkaan näköiseen taloon ja astuivat
reippaasti tupaan. -Suloiselle tuntui huoneen lämpö sellaisen matkan
jälkeen, ihanammalle kumminkin suomenkieli, joka hiveli matkalaistemme
korvaa. Olisi tehnyt mieli ihan ilmaista iloaan, kertoa terveiset
vieraalta maalta.
Mutta pöydän päässä illastava isäntä luo epäluuloisen katseen
tulijoihin ja emäntä kalsusti kysäisee, mikä vierailla asiana ja sen
kuultuaan neuvottelee isännän kanssa kauvan; epäillään, arvellaan,
välillä jo toiseen taloonkin neuvotaan, mutta lopuksi hiukan heltyvät:
— Jos tahdotte nukkua tuolla saunan lauteilla.
Sinne johdettiin nyt matkamiehet, jotka halusivat mitä pikemmin päästä
levolle. Talonväen kylmä, epäilevä kohtelu vei mielet auttamattomasti
masennuksiin ja uuvutti jo ennestään väsyneet voimat.
Länsisuomalaisen talonpojan kylmän saunan lauteilla lepäsivät nyt
jääkärimme oljilla vierekkäin, ollakseen toisilleen lämpimiksi. Kiukaan
kulmalla paloi pienenä tuikkuna savuava öljylamppu.
Mieli oli pojilla raskas. Uni ei tuntunut tulevan, vaikka ruumista
raukaisi pitkä, myrskyinen merimatka.
Aatos kulki kumpaisellakin samoja teitä, sydäntä kirveli menetetty
aselähetys sekä kylmä, epäluuloinen vastaanotto omassa, kaivatussa
kotimaassa.
Piirteet Olavin suun ympärillä lujittuivat ja huulet pusertuivat
tiukasti yhteen.
— Että se isäntä saattoi sillälailla katsella! "On nykyisin liikkeellä
kansaa kaikenlaatuista, emme tapaa pitää täällä kulkijoille
kortteeria", oli hän sanonut.
Heitä oli puhuteltu kuin maata kiertäviä huligaaneja.
— Olisi sen sentään luullut arvaavan mitä väkeä me olemme. Jo noista
marista vaatteistakin näkyy, että miehet meren takaa tulevat — puhelee
Jouko.
— Kenties olivat niitä ryssäin ystäviä nämäkin, kuuluuhan niitä täällä
olevan joka säädystä. Hyvä, jos eivät toimita meitä niiden käsiin.
— Silloin katsomme ainakin sen, että antaudumme niin kalliista kuin
suinkin.
Sauna oli kylmä, vaatteet paitaa myöten kosteat ja nälkäkin ahdisteli.
— Eivät viitsineet vaivata vastahakoista talonväkeä, omia eväitä
söivät, sen vähän, minkä laivassa olivat taskuunsa ottaneet. — Joukon
herkkä mieli sai lohduttoman tunteen. Oltiinhan ensimmäistä iltaa
rakkaassa kotimaassa, jonka muisto oli aina jääkärien mieliä kovina
hetkinä elvyttänyt. — Kuinka hyvälle tuntuikaan kuullessa heidän
puhettaan!
Olisi tehnyt mieli syleillä ensimmäistä suomea puhuvaa naista. Eihän
sitä kieltä ollut _naisen_ suusta kuultu, siitä kun kotimaasta
lähdettiin.
Niin toisenlaiseksi oli hän kuvitellut sitä _ensimmäistä_ iltaa. —
Miten kylmää ja jäykkää on tämä kansa! Miten hidasta ja vastahakoista
omaa itseänsäkin auttamaan! Olihan aselähetyksestäkin ilmoitettu, mutta
kun ankarien ilmojen tähden ei määräpäivänä perille päästy, ei kukaan
vastaan vaivautunut. Takaisin sai palata!
Sydäntä kirveli karvas pettymys ja silmään kihosi kyynel.
— Mitä? Oletko sinä jääkäri Jouko Toivonen! Silmät kyynelissä! —
huudahti vierellä toveri nousten istuvilleen. — En nähnyt silmissäsi
kyyneleitä silloin, kun hiihtäen Suomen rannasta lähdimme, kun pureva
viima Pohjanlahden aukioilla palellutti pojilta posket, korvat ja
nenät, kun yksi tovereista liiallisen rasituksen tähden menetti
järkensä ja söi omaa kättään. En nähnyt sinun itkevän "Kohtalon
metsässä", enkä "rummutusyönä" jonka hirveä räiske vieläkin soi
toisinaan korvissani ja jolloin omassa joukossammekin havaittiin olevan
ryssän palkattuja kätyreitä.
Eivät kostuneet silmät silloinkaan, kun ravinnon puute oli kovin, kun
nuo kaksi toveria ampuivat itsensä ainaisen, kalvavan nälän tunteen
pakoittamana. — Meidän täytyy tappaa tunteet, meidän täytyy kestää
kaikki! — Ei ollut aseiden menetys vielä viimeinen vastus, eikä tämä
länsisuomalainen talonpoika ainoa, joka kohtelee meitä näin. Se on vaan
todistuksena siitä, että meidän menettelyämme ei monet tässä maassa
vieläkään ymmärrä.
— Sen tiedän, mutta kun me tätä hetkeä niin odotimme ja tänne niin
kovin ikävöimme.
— Pyhään maahan, luvattuun maahan, — kertasi Olavi ystävänsä sanoja,
mutta ääni ilmaisi niin paljon siellä sisässä piilevää tuskaa.