Eräänä iltapäivänä joulun alla, kun Anni istui yksin huoneessaan
vaatteitaan paikkaillen ja hämärää tulevaisuuttaan mietiskellen aukeni
ovi ja sisään astui tytön hämmästykseksi Kokkolan nuori isäntä.
— Samppa!
— Terveisiä sieltäpäin. — Hän ojensi suuren, tukevan kouransa ja
puristi voimakkaasti Annin kättä.
— Tulinpa katsomaan, vieläkö elät.
— Elänhän minä.
— Olen sinua odottanut joka markkina-aikana sinne meidän kortteeriin
tulevaksi kotipuolen asioita kuulemaan, kuten ennen tapasit tulla. Eipä
sinua sinne kuulunut, näyit unohtaneen.
— En ole tullut tulleeksi. — Istuhan nyt hetkeksi. Annin mielessä pyöri
kysymys: Tiesikö Samppa hänestä mitään. — Jos se hyvinkin oli kuullut,
mutta ei ollut ensi aluksi tietävinään -ja hän vältti huolellisesti
Sampan katsetta.
— Äitisi kun kuuli, että lähden kaupunkiin pani mukaani tämän käärön ja
käski minun sinua katsomaan, kun et kuulu kotiasikaan kirjoittaneen.
— Sinä löysit tänne.
— "Kysyjä kylän löytää, hakija talon". Vuorelan rouva neuvoi.
Anni hengitti jo vapaammin. Samppa ei tietänyt mitään. Hän oli ensin
pelännyt Sannin hänet tänne johdattaneen, silloin olisi ollut syytä
epäillä hänen tietämättömyyttään.
— Mutta miksi et kotia tullut, kun kerran siitä paikastasi lähdit?
— Enhän minä sinne talveksi, kuluttamaan heidän vähiä ruokavarojaan,
kun en kesällä tullut lähteneeksi töitten aikana.
— Tule mukaani, vien sinut kotiin jouluksi, näyt laihtuneen ja
kalvenneen, ei sinulle näy tehdas sopivan.
Niin huolehtivasti katselivat Annia nuo rehelliset harmaat silmät.
Häntä hävetti ja tuntui niin tukalalle. Voi jos se tietäisi!
— En minä nyt ainakaan jouluksi.
— Minäpä kerron kotonasi miten sairaalle näytit, niin hakevat sinut
pois täältä.
— Et saa kertoa semmoista! Ei minua mikään vaivaa, mutta juttele nyt
minulle kotipuolen kuulumisia. Mitä te nyt siellä nykyisin hommaatte?
— Etkö sinä tiedä mitä me puuhailemme, ensin tavalliset työt ja sitte
illalla harjoituksiin.
— Suojeluskunnan...
— Lahtarien, oikaisi toinen naurahtaen. Näkisitpä sinä sen innostuksen,
joka on sekä nuorilla että vanhoilla. Meidän kylässä odottaa joka mies
tappelua niinkuin häitä. Näkisit ne, meidänkin pikku pojat! — Onhan se
Jussi sentään jo viiden — ja Matti seitsemäntoista, ja rotevia poikia
kumpainenkin, niissä ihan palaa se taistelun into, eivät ne tahdo
jaksaa odottaa, kunnes päästään niin pitkälle että saataisiin alkaa.
Yksinpä vanhat ukotkin nuortuvat. Sekin Ollin vaari on aina mukanamme
harjoituksissa — istuu ja kitsailee, että kyllä hänkin ryssästä vielä
hengen ottaa, vaikka ei kykenekkään temppuja tekemään kuten nuoret.
Anni päästeli vapisevin sormin kääröä auki, mutta eivät tahtoneet
solmut selvitä.
— Kuka teillä on johtajana?
— Minuthan ne nyt pistivät komennukseen, kun lähti pois se Saksan
poika. Tarvittiin sitä muilla markkinoilla.
— Vai sinusta tekivät sen.
— Sain terveisiä veljeltäsi Jouko pojalta tämän samaisen jääkärin
kautta. Hän ei muutoin ollutkaan meidän paikkaisia, vaikka oli meitä
aluksi opettamassa. — Kotiin kuuluu Joukokin tulevan piakkoin ja kohta
kai ne ovat täällä kaikkikin. — Sen minä takaan, että silloin täällä
ryssät tarkenevat!
Hän oikaisihe. Tuoli siirrähti lähemmäksi ikkunapieltä, missä Vanjan
soitin riippui. Kuului surkea parahdus, ikäänkuin vastaukseksi noihin
sanoihin.
Samppa hypähti pystyyn, katsoi julmistuneena kojetta, jonka alkuperää
alkoi hämärästi aavistella.
Anni hypisteli äidin lähettämää harmaata sukkaparia.
— Mikä se on tuo?
Annilta ei tullut sanaa suusta. Samppa kasvoi ja kohosi hänen
silmissään, samalla kun hän itse pieneni ja surkastui, kutistui
vaivaiseksi kääpiöksi. Hän olisi suonut pienenevänsä niin pieneksi,
että vieressä seisovan jättiläisen silmä ei olisi häntä eroittanut. Hän
seisoi valkeana vavisten kuin ankaran tuomarin edessä.
— Tuommoista olen nähnyt ryssän rimputtavan. Kuinka tämä on _sinun_
huoneeseesi joutunut?
Vastausta ei vieläkään tullut.
— Onko sinustakin tullut ryssän morsian?
— On. — tuli heikko vastaus.
Mutta veret kuohahtivat naapurin pojan, silmä leimahti ja ääni vihasta
värähteli, kun hän lausui:
— Voi sinua, tyttö! Kotikylästäsi olet ainoa sitä lajia — ja minunkin
kun piti tulla näkemään sinun häpeääsi. Me olemme päättäneet uhrata
_kaiken_ karkoittaaksemme täältä kerran maamme ainaisen vihollisen,
sillä aikaa kun naisemme heidän irstaissa lemmenkisailuissaan ilakoivat.
Hän otti lakkinsa ja lähti hyvästiä heittämättä.