Anni tuli täydelleen tajuihinsa vasta omassa huoneessaan, jonne
työtoverinsa olivat hänet saattaneet. He olivat lähteneet ja hän lepäsi
hiljaa katsellen kadulle, josta ohikulkevien jalat vaan näkyivät tänne
alas kellarikerrokseen.
— Kunpahan Vanja pian tulisi! Kuinka hitaasti kului aika! Kellon
viisarit olivat kuin kiinni tervatut. Ilta hämärtyy, pimeä hiipii
huoneeseen ja yksinäisyyden tunto kasvaa.
Huone oli kostea ja kylmä. Hän koetti nousta, sai vaivoin sytytetyksi
tulen ja sen ääressä lämmitellen mietiskeli:
— Jokohan se Tuttu nukkuu? Onkohan tuo uusi hoitaja pukenut sen ja
peittänyt hyvin, ettei kylmety.
— Mitenkähän jaksavat kotona? Äidin jalkaa on varmaankin taas kovin
kolottanut, kun ovat näin sateiset ilmat. Siellä hekin nyt varmaan
istuvat tuvan takkavalkean ääressä, äiti sukkaa kutoen, isä jotakin
veistää näperrellen, alakuloisessa keskustelussa, miten päästään
keväimeen näillä niukoilla rehuvaroilla ja miten riittää uutiseen
tämän vuoden viljasato, josta halla heinäkuun alussa puolet vei ja
jäännöksestä puolet poltti loppukesän tulinen kuivuus.
— Entä Kokkolassa? Siellä ovat paremmat maat. Joki suojelee kotipeltoja
hallalta ja lauhduttaa suurinta kuivuutta. Mutta totisena kulkee
Samppa, mietteissään ja harvasanaisena, syvä, synkkä ryppy silmäkulmien
välillä, kun hän lapsuutensa ystävää muistelee, jota ei kohta vuoteen
tavannut.
— Ilta pimentyy, missä viipyy Vanja? Hän katselee ikkunasta kadulle,
joko tulevan näkyisi. — Sade oli tau'onnut ja vinha pohjatuuli lakaisi
taivaalta pilvenriekaleita. Iltatähti tuikehtii ystävällisesti tänne
alas.
Vihdoinkin lähenivät tutut askeleet. Anni aukaisi oven.
— Kauvan viivyit tänä iltana!
— Vanja sulki hänet syliinsä.
— A' sitä iloisempi olet, kun kauvan odotettuasi lopulta tulen. Mitä?
taas ovat silmäsi vesissä! — Mikä nyt on taas ollut?
Tuli tässä vähäsen ikävä, kun muistelin kotiani ja niitä Vuorelan
pikkulapsia.
Vanja vihelsi. — Toisen lapsia ikävöit! Ka Venäjälle tulet, omia lapsia
saat, saat tuvan täydeltä.
— Mutta pidithän sinäkin niin paljon siitä pikku Taimesta.
— A' venäjänmies rakastaa aina naisia ja lapsia, missä niitä vaan näkee.
— Rakastaa kaikkia, joita näkee, ja yhtä paljon — ihmetteli Anni, mutta
ei puhunut mitään.
Siinä he sitte istuivat, hiipuvan hiilloksen edessä, eikä puhe
kumpaiseltakaan tahtonut luistaa.
— Soita, Vanjushka, laula pois ikäväni, jonka täällä yksinäisyydessä
sain — ja Vanja otti seinältä balalaikkansa, näppäili ensin hiljaa
säveltä tapaillen.
Jo virisi virsi, paisui sävel, kohosi laajana ja leveänä. Pehmeänä,
soinnukkaana hyväili se kuulian korvaa unelmiin tuuditellen.
Ja Annin eteen avautuu laaja hedelmällinen maa, korkea, kuulakka
taivas, jota valkoiset poutapilvet purjehtivat ja alla meren syvä,
tumma sini, joka tyyneellä pinnallaan taivaan väriä kuvastaa. — Siellä
väkevät mustamultaiset pellot, joitten povista pusertuu runsas sato.
Siellä vilkas, iloluontoinen kansa leikkien, tanssien elojuhlaansa
viettää korjattuaan pelloiltaan valkean viljan. - Siellä kypsyvät
kirsikat, ja notkuvat rehevien hedelmäpuiden oksat ylen runsaan
taakkansa painosta. Siellä herkistyy ihmismieli anteliaan luonnon
hemmoittelemana. He leikkivät, ilakoivat kuin lapset, nauravat,
laulavat, lempivät, syleilevät, suutelevat toisiaan. — Ja riemu raikuu
kauvas ja kevät kukkii ja tuulet lauhasti puhuvat, siellä — sillä
aikaa kun pohjolassa pakkanen paukkuu, kinokset räystäiden tasoille
kurkoittelevat ja kansa totisena ja jurona mietiskelee, miten riittää
vaivalla saatu musta leipä, josta halla sydänkesällä korjasi puolet,
jäännöksestä toisen puolen poltti suuri pouta.
Vanjushka lopetti ja laski soittimen kädestään. Anni painoi päänsä
hänen olkaansa vasten puhellen.
— Minä näin sinun kauniin kotiseutusi, se tuli eteeni kuin taulu
soittaessasi, vielä kauniimpana sen näin, kuin minkä olet kertoessasi
kuvannut.
Vanjushka kätki hymynsä ja puheli mairitellen. — Sinne me lähdemme
pian, sinä ja minä. Siellä maamushkani sinut ottaa ilolla vastaan. —
Kah, Vanjushkaa! Kauniin toi vaimon sotaretkeltään. Hiukan surullinen
se vaan on, meillä täytyy kaikkien näyttää hyvää tuulta. — Koetappas,
tyttöseni jo täällä heittää pois tuo surullinen muotosi.
— Enhän minä siellä enää sure, niinkauvan vaan on ikävää, kun kaikki on
keskeneräistä.
— Onhan se päätetty, samantekevää, siellä tai täällä, minun olet jo
nytkin, eikä kukaan saa sinua minulta. Ei isäsi, ei veljesi, ei kukaan
elävänä pääse, joka aikoo meidät erottaa.
Hän hyväili tytön päätä, kietoi kaulansa ympäri hänen pitkät
palmikkonsa ja suuteli niiden kellertäviä latvoja.
— Ei ole kukaan niin rakas, kuin sinä, en ole vielä nähnyt tyttöä sinun
veroistasi.
Niin puheli mies ja tyttö oli vaipunut siihen onnelliseen hurmioon,
jonka aina tuotti Vanjan läheisyys, tuo pehmeän käden hyväily ja hänen
sanojensa hellivä sävy.
— On hyvin, niinkuin on. En toisin soisi olevan. Kunhan vaan _kerran_
saa olla onnellinen, tulkoon sitte jälestäpäin mitä tahansa.
Niin ajatteli tyttö levätessään ystävänsä sylissä, huomaamatta, miten
tämä liian usein katsoi kelloon.
Mies nousi, kantoi tytön vuoteeseen, peitteli huolellisesti, poskea
hyväili hyvää yötä toivotellen ja lähti ulos.
Hän kulki kiireellä yli aution kaupungin, kilahti kannus, elehtii
suupieli ja kasvoilla näkyy tyytymätön ilme.
Hän oli tullut viipyneeksi Annin luona liian kauvan.