Pitkällistä kuivuutta seurasi loppumaton sade, joka öin päivin
virtanaan valui harmajalta, tuhruiselta taivaalta. Kadut tuntuivat
pehminneen perustuksiaan myöten ja katuojissa virtasi sakea vesi
pieninä purosina.
Sähkökello soi, aamiaistunti oli tullut. Koneet seisahtuivat, naiset
pukivat kiireellä päälleen ja lappautuivat ulos tehtaan rautaisesta
portista.
Anni oli saanut asunnon tehtaan lähettyviltä, joten ei muuta kuin
puikahtaa kadun kulmauksesta.
Eipä ollut ylellisyydellä pilattu, tämä pieni kamari
kellarikerroksessa. — Tutiseva pöytä, pahainen vuode ja pari
maalaamatonta tuolia muodosti sen kaluston. Uunin nurkassa seisoi vielä
ruokasäiliö — pystyyn käännetty tavaralaatikko, mutta sen verhoksi oli
levitetty puhdas, vanhasta esiliinasta ommeltu verho. Pöytää kattoi
valkea liina ja ikkunalaudalla oli kukkiva verenpisara.
Yhteisvoimin Vanjan kanssa oli tämä pieni koti pantu pystyyn, ja se oli
nyt kumminkin Annin oma.
Hän etsi esille ruokavaransa, kylmiä perunoita, suolaa ja vettä.
Maitokaupan edustalla oli niin suuri "jono", että hän katsoi
viisaimmaksi ensin syödä aamiaisen ja "jonottaa" loppuajan saadakseen
maitoa illaksi.
Hän taittoi kappaleen mureannäköistä leipää ja katseli palasta: — Kuin
murha-ase! Pitkät, terävät akanat ja kokonaisina jauhettujen kaurojen
kuoret törröttivät uhkaavina vastaan taitetusta syrjästä. O'at silmissä
suurenivat, nälkä katosi, mutta omituinen hiukaiseva tunne, joka viime
aikoina oli alkanut kalvaa sydänalaa, tuntui taas ahdistavan.
— Olisi voita tuohon päälle, niin saattaisi sitä syödä — hän ajatteli,
mutta eihän hän ollut voita nähnytkään, sitte kun Vuorelasta lähti.
Koko syksynä ei ollut korttivoita jaettu muruakaan ja salakauppiasten
välityksellä se maksoi 16—18 mk. kilo, eihän Annin palkka sellaisiin
riittänyt.
Sillävälin oli maitokaupan edustalla odottajien luku vaan kasvanut.
Anni kävi siihen kumminkin, vaikka toivottomalle näytti seisominen
Jokaisella kadulla sateen virtanaan valuessa. Jono liikehti
lakkaamatta. Kukin koetti vartioivan miliisin silmän välttyessä
päästä hiukan naapuristaan edelle ja nuo vakinaiset jonottajat,
pienet poikaviikarit, joilla oli tällä alalla suuri taito ja kokemus,
onnistuivat vähitellen tunkeutumaan loppupäästä etumaisten joukkoon.
Varsinkin käyttivät he hyväkseen hetkeä, jolloin naapuri sattui olemaan
innokkaassa keskustelussa tai väittelyssä.
— Minulla on kuusi pientä lasta enkä neljään päivään ole saanut niille
pisaraakaan maitoa -kuuli Anni vieressään seisovan vaimon lausuvan
naapurilleen.
— Kuinka kauvan tätä kärsimme? — vastaa toinen.
— Mikäs on, täytynee sitä kärsiä toistaiseksi.
— Kuulutko yhdistykseen?
— Olen minä siihen kuulunut jo toistakymmentä vuotta.
— Ja puhut noin rauhallisesti! Aikonet antaa lopuksi lastesi kuolla
nälkään.
— Ei nyt sentään nälkään, jos joku apu on saatavissa.
— Etkö ymmärrä, että tämä on herrojen vehkeitä, että ne aikovat
tappaa köyhälistön nälkään korvaukseksi kunnallisäänioikeudesta
ja kahdeksantuntisesta työpäivästä, jotka pakoitettiin meille
myöntämään. Täällä me seisomme sateessa likomärkinä kaiken päivää
saadaksemme tilkan maitoa lapsillemme, sillä aikaa kun meijerissä salaa
valmistetaan juustoa ja ajetaan maitoa hotelleihin sadoin litroin.
Oikein tekivät Turussa, menivät, _ottivat_ voit herrojen makasiineista
ja keskenään jakoivat. Täälläkin vielä pommitetaan ilmaan tuo meijeri,
niin maitoa tässä kaupungissa on riittämään saakka kuten ennenkin.
Sotamiehet kyllä tulevat avuksi. Ei muuta kuin vihjaista vaan niille,
niin valmiita ne pojat ovat tulemaan.
— Sinun mielestäsi olisi asia niin yksinkertaisesti autettu. Etkö tiedä
että me nyt kärsimme turkulaisten voiryöstöistä. Meiltähän loppui heti
senjälkeen korttivoi, sekin vähäinen mikä oli ennen.
— Niin, mutta me pannaan herroille kiusa kiusaa vastaan.
— Et varmaankaan ole meidän paikkaisia.
— En olekkaan, mitä se tähän kuuluu?
— Ajattelin vaan, kun intoilet noin rajusti.
* * * * *
Samassa puhalsi tehtaan pilli. Anni oli jo päässyt likelle ovea, kun
sai luovuttaa paikkansa toiselle ja kiiruhtaa työpaikalleen.
Taas seisoi hän keskellä jyskettä ja surinaa hoidellen pitkää,
kieppuvaa käämiriviään, joka huristen pyöri hänen edessään.
Käämit pyörivät, vyyhdet pyörivät ja aatokset kiersivät alituiseen
ainaista kehäänsä:
— Jättää vanhukset, koti ja veli, joka kenties kerran vielä palaa
vieraalta maalta. Lähteä outoihin oloihin, kohti tuntematonta
tulevaisuutta, lähteä salaa kaikilta, kenellekkään hyvästiä
heittämättä. — Eivät vanhukset suosiolla luovuta. Jonakin pimeänä
iltana he sitte astuvat eteläänpäin lähtevään junaan. Neljän, viiden
tunnin kuluttua on hän taakseen jättänyt kaiken sen, mikä hänellä ennen
elämässä on ollut rakkainta, ja vuorokauden, parin, kuluttua hän tuskin
koskaan enää saa kuulla suomenkieltä puhuttavan.
Tätä ajatellessa tuntui se hänestä niin, kuin tuntui ennen lapsena
kotokaivon mustaan syvyyteen katsellessa: Päätä huimasi niin, että
täytyi heittäytyä maahan ja tarrautua lujasti kiinni piharuohoon.
— Vieras seutu, vieras maa! Jokainen puu, pensas ja kivi on outo. Itse
maan multakin on vieras, musta, väkevä — täällä harmaa, saven sekainen.
Koneet ryskivät pauhaten. Tuntui kuin olisi hän jo menossa ja juna
kiitää hurjaa vauhtia läpi lakeiden niittyjen ja lukemattomat harmajat
ladot kyyköttävät silmänkantamattomiin. Palavan kydön haju tunkeutuu
avonaisesta vaunun ikkunasta ja siellä täällä kohoaa lentoon joku
säikähtänyt kurki.
Mutta vauhti kiihtyy yhä hurjemmaksi. Juna kiitää kuin siivillä, ilma
korvissa surisee ja soittaa. Kohta loppuvat tasangot, jää taakse koko
kotiseutu. — — Tekisi taaskin mieli heittäytyä maahan ja tarrautua
kiinni piharuohoon. — Hän solmieli katkenneita langanpäitä,
pysäytteli käämiä, korjaili ja pani uudelleen pyörimään. — Kumma,
lohduton tunne sydänalassa nousi taas uhkaavana. Päätä huimasi, hän
koetti istualtaan ohjata konettaan.
Hyvän tuoreen maidon maku herahti äkkiä suuhun ja hän näki samassa
lypsinkiulun, jossa maito hyllyävän, valkoisen vaahdon peitossa
höyrysi, lämpöisenä, hyväntuoksuisena.
Hän karkoitti kuvan, kun toinen heti sukelsi esiin. Hän oli
paistavinaan pihvejä Vuorelan keittiössä. Tuossa ne jo valmiina kauniin
ruskeina miellyttävästi tuoksuivat saaden veden suuhun herahtamaan.
Lapset ympärillä hääräilivät kysellen, oliko ruoka jo pian valmista.
— Älkää hätäilkö! Nannin pitää ensin ottaa pullat paistumasta, —
oli hän heille sanovinaan, vetäisten samalla pellillisen kauniita
punasenruskeita vehnäleipiä ulos uunista.
— Tuttu saa ensin. Se on kuuma, ota esiliinan helmaan.
Hän oli itsekin maistamaisillaan, kun jostain vyyhdestä taas katkesi
lanka ja hän huomasi taas missä oli.
— Voi hyvä Isä!
Nuo valve-unet olivat vielä paljon kiusallisemmat kuin yölliset
unelmat, joissa usein myöskin toistuivat nuo ruokakuvittelut.
Hiukaiseva tunne sydän-alassa tuli yhä voimakkaammaksi. Käämit ja
vyyhdet pyörivät, koko huone pyöri ja ruski, kuin olisi se liitteistään
irtautunut. Harmaa sumu kohosi silmien eteen estäen mitään näkemästä. —
Melu ja ryske kuului enää vaan jostain hyvin kaukaa yhä edeten, kunnes
se kokonaan lakkasi kuulumasta.