Kuutamo valaisee huonetta kuvaten suurennetun ikkunan keskelle lattiaa.
Anni katselee sitä, näkemättä kumminkaan sitä mitä katsoo — hän näkee
siinä vaan epämääräisiä, levottomasti vaihtelevia kuvia.
Sydän sykkii vielä rajusti äskeisestä pelosta, jos rouva nytkin
sattuisi kuulemaan, että hän taas kolmatta käydessä saapuu kotiin.
Hän oli hiipinyt sisälle hiljaa kuin varjo, mutta olihan mahdollista,
että se oli hereillä ja sittenkin kuuli.
Lapset nukkuivat levottomasti. Maija äänteli unissaan ja Taimi haparoi
Annin tyhjää tilaa hänen kättään etsien.
— Kuinka se tulee toimeen ilman Nannia! Levottomuus ahdisti tytön
mieltä sen äskeisen lupauksen johdosta, jonka Vanja oli häneltä
puristanut. — Jättää paikkansa ja lapset! Kuinka se käy päinsä!
Ei kukaan tunne niitä niinhyvin kuin hän, ei kukaan hoida niitä
sillätavalla kuin hän itse, joka on vaalinut niitä enemmän ajan kuin
itse lasten äiti.
— Täti itse ei minua varmastikaan kovin kaipaa, hän on näyttänyt viime
päivinä jo kovin kiusaantuneelta. Olen odottanut, milloin se puhkeaa.
On tuskallista tuo vaitiolo.
No huomennahan me saamme selvitellä — silloin sen täytyy tapahtua.
Ikkunankuva lattialla oli levinnyt ja siirtynyt ovinurkkaan päin. Anni
painoi jyskyttäviä ohimoitaan ja jatkoi mietteitään.
— Eräänä aamuna, kun Taimi herää, on Nanni poissa. — Hän tepastelee
yömekossaan ympäri huoneita ja huutaa: — Nanni, Nanni-i-ii! Tule Tuttua
pukemaan! — Tulee sitte keittiöstä uusi tyttö ja koettaa houkutella
lasta luokseen. -Missä Tutun Nanni? — Poissa on, tehtaaseen meni. —
Seuraa suuriääninen itku. Uusi tyttö kyllästyy. Keittiössä kiehuu kahvi
hellalle, hän rientää sinne ja tulee taas takaisin koettaen viihdytellä.
Mutta kun väki tehtaasta lappautuu aamiaislomalle, on Vuorelan uusi
palvelia kadulla kolmen lapsen kanssa Annia odottamassa.
— En minä näiden kanssa tule minnekään, hän sanoo. On parasta, että
tulet takaisin ja minä menen pois — ja lapset tarrautuvat hänen
vaatteisiinsa ja pyytelevät tulemaan kotiin.
Miten minä sen kestän?
Tuntui tuskallisen kuumalle täällä sisällä. Hän avasi akkunan.
Syksyinen tuuli puheli salaperäisesti pihapuissa ja taivaalla tuikkivat
ensimmäiset tähdet.
— Vanja, Vanjushka! — Onhan hän minua kumminkin lähin, onhan hän
minulle rakkaampi kuin kukaan.
Anni katseli sormusta, jonka Vanja äsken oli hänen sormeensa painanut.
Se välkkyi niin vienosti, se oli kirkas ja uuden uutukainen.
— Morsian! Kyynel kihosi silmään ja huulilla väikkyi onnen hymy.
— Emmehän me täällä kauvan enää, sota loppuu ja me muutamme kotiin
Venäjälle, kauvas Mustanmeren rannoille, jossa päivä paistaa ja kukat
kerkiävät jo silloin, kun täällä pohjoinen vinkuu ja kinokset korkealle
seinän vierustoilla kurkoittelevat. — Niin oli Vanjushka puhellut
kaunista kotipaikkaansa kuvaillen.
— Tule kanssani, sanoi. Kotini kauneheksi sinut vien, äitiseni
iloksi. — Ja kokoontuu kylältä koko suuri suku katsomaan minkä Ivana
Ivanovitsh toi sotaretkeltään Suomesta. Kauniin toi vaimon, sanovat,
solakkavartisen ja sorean. Katsokaapas sen tukkaakin, se välkkyy kuin
kulta.
Niin oli Vanja puhellut ja mairein sanoin ja valoisin kuvin häntä
viihdytellyt.
Anni otti sormuksen sormestaan käänteli sitä ja kädessään punnitsi.
Kovin se oli ohut ja kevyt. — Mistäpä se Vanja sen paremman, olihan
kullan hintakin kovin kohonnut.
— Mutta entä jos se ei totta tarkoittaisikaan, entä, jos se vaan
leikkii kanssani? — Olisi kenties parempi pysyä vielä täällä
toistaiseksi, odottaa ja katsella.
— Vanjushkako pettäisi! — Vanja, joka polvillaan oli rukoillut lupausta
saada hänet mukaansa Venäjälle ja sen saatuaan suudellut hänen
jalkojaan. Eihän sellainen rakkaus ollut mitään leikintekoa. Olisi
väärin epäillä häntä.
Yön hiljaisuudessa kajahti kirkon kellon kolme kumeata lyöntiä. Tyttö
sulki ikkunan, paneutui maata ja nukkui huulillaan rakkaimpansa nimi.