Sadetta ei tullut. Kuumia, helteisiä päiviä riitti yhä. Ruoho maassa
paloi ruskeaksi, lehti puissa kellastui keskellä kesää ja alkoi
karista. Pelolla katselivat ihmiset tulista kuivuutta äskeisten
tuhoisien hallaöiden jälkeen.
Anni viihdyttelee pikku hoidokkejaan auringon ruskeaksi polttamalla
pihanurmikolla kaivaten puiston vihreyttä, missä kosteus oli säilynyt
suurten puiden ja tiheiden pensasten suojassa. Päivät olivat nyt
sietämättömän pitkiä ja ikäviä. -Eivät nuo lapsetkaan muusta puhuneet
kuin Vanjasta, hänestä he kertoilivat muistojaan ahdistellen Annia
kaikenmoisilla kysymyksillä.
— Miksi se äiti kielsi? — Miksi ei Vanja tule tänne? — Kirjottaisit
kirjelipun ja käskisit tulemaan.
Mutta tämä yhteinen suru yhdisti heitä vielä entistä lähemmin toisiinsa
ja niin kuluivat päivät kadotettua ystävää muistellen ja yöt hänestä
uneksien. Niin kirkastui poissa olevan kuva heidän herkissä mielissään,
joten se ennen pitkää oli todellisuutta paljon korkeammalla.
— Miksi sellainen jyrkkä kielto? Miksi hän tuomitsee ihmistä, jota ei
edes tunne? Vain siksi, että hän oli ryssä. Eiväthän nekään kaikki
ole yhtäläisiä. Onko oikein niitä kaikkia vihata? - Ei ainakaan minun
ymmärtääkseni.
Kuta enemmän hän Anni sitä asiaa ajatteli, sitä enemmän hänen
myötätuntonsa kallistui Vanjushkan puolelle, samalla kuin tuo kapinoiva
ääni emäntää vastaan tuli yhä selvemmin kuuluville. On ilta ja lapset
nukkuvat. Rouva Vuorela oli lähtenyt tuttujensa kanssa kaupungille,
Anni istui nojatuoliin ja koetti lukea.
Mahdotonta! — Kirjaimet lehdiltä hävisivät ja tilalle ilmestyi
Vanjushkan hymyilevä kuva. Hän heitti kirjan ja meni ikkunan luo. Mutta
tuskin oli hän sen ääreen ehtinyt, kun kuuli kadulta tuttua vihellystä.
Anni kätkeytyi ikkunaverhon taakse uskaltamatta silmäistäkään alas
kadulle.
— Siellä hän on! Eipä se sentään niin vähällä unohtanut, kuin luultiin!
Sydäntä hiveli odottavan onnen tuska ja aatokset salaman nopeat
risteilivät mielessä eri vivahduksin.
— Hän on siellä! On kenties ikävöinyt ja kaivannut minua kuten minä
häntä. On kulkenut päivin puistossa, illoin kierrellyt tätä katua
toivoen tapaavansa — sillä aikaa kun minä täällä olen häntä ikävöinyt
ja itkenyt. — Mutta nyt ei meitä enää mikään estä toisiamme tapaamasta!
Kumminkin hän epäröi, eikä näyttäytynyt, oli kuin olisi nyt valinnan
aika.
— "Ryssän tyttö" sanovat ihmiset silloin minua. Eikö niitä ole jo
ennestään liian paljon. Tuleehan siitä maine, joka kerran kuuluu
kotipuolellekin ja isä ja äiti kuulevat ja Samppa, kenties velikin
vielä kerran palaa matkaltaan - nyt olisi sopiva lopettaa tähän koko
tuttavuus.
Hän puristi aatoksissaan kurttuun ikkunaverhon, jonka takana piileksi.
Sydän löi kuuluvasti ja korvissa kohisi.
Mutta seurustelevathan ryssäin kanssa monet muut minua
paremmat. Niinkuin F:n neidit, kaupungin rikkaimmat. Kelpaahan
ylioppilasneitostenkin upseerien kanssa myöhäisille iltakävelyille.
Mitäs ne upseerit ovat muita kuin ryssiä! Tyttökoulun oppilaita,
vieläpä opettajattariakin tiedetään, ja virkamiesten rouvia, joita
palveliansa ovat nähneet upseerien kanssa seurustelevan. -Mitäs silloin
minusta, joka olen vaan pieni _piikatyttö!_ —
— Tokkopa se Samppakaan paljon minusta välittää. Eihän se oikeastaan
ollut sanallakaan sitä ilmaissut. Semmoinen oli, juro ja jäykkä.
Kenties ei enää välitä senkään vertaa kuin ennen.
Astunta kadulta kuului taas selvemmin, kannukset kilahtivat ja tuttu
surunvoittoinen sävel soi kulkijan huulilta kuin kutsuen kuulijaa ulos,
kesäisen illan hämärään.
Ikkunaverho riuhtaistiin syrjään ja ikävöivälle kulkijalle ilmestyivät
nuoren tytön kukoistavat kasvot.
— Anni, Annushka! — Tule puistoon! — ja tyttö kuuli tuossa äänessä
niin hellän värähdyksen ja luki noista kasvoista sen saman, suuren
kaipauksen, jota hän itsekin oli näinä päivinä kärsinyt.
Vapisevin käsin sulki hän ikkunan ja kiiruhti alas rappusia, riensi
juoksujalkaa, kuin peläten jonkun itseään seuraavan, jonkun, joka
tahtoisi häntä estää tapaamasta sydämensä kaivattua.
* * * * *
Puiden suojassa, sinervän hämärän kätkössä astelee Vanjushka tyttöään
vuotellen. Ei ainuttakaan ihmistä näkynyt ja kaupungilta tulevat äänet
sulivat täällä vienoksi huminaksi, joka soi kuin kaukaisen kosken
kohina.
Nyt kuuluivat lähestyvät, kevyet askeleet ja vilahti vihreiden lehvien
välistä vaalean punertava hame.
Ilo välähti silmässä muukalaisen, hymy suupielessä värähti ja syli
avoinna hän tulijaa vastaan kiiruhti.
— Anni, Annushkani, sinä tulit, vihdoinkin sinä tulit!