Rouva Vuorela istuu ruokahuoneessaan odotellen päivällistään, kun rouva
Alanen pistäytyy ovesta sisälle.
— Eipä juuri näy naapurin emäntää kotosalla.
— Eipä niin. Ei ole ollut paljon aikaa kotona istuskella, mutta nyt
kai kohta jo saakin panna kaupan oven kiinni. Silloin sitä taas joutaa
kotonakin olemaan.
— Huonostiko käy kauppa?
— Tavara loppuu. Ostajia on liiaksikin. Kulashit kulkevat ympäri
kuin kiljuvat jalopeurat ja ostaisivat kaiken, mitä ikänä rahaan voi
vaihtaa. Niitä tulee Etelä-Suomesta ja aina ryssänrajoilta saakka tänne
pohjoiseen — ostamaan kaiken, minkä käsiinsä saavat.
— Niin, kulashit nyt hallitsevat tätä maata, niiden käsissä on kaikki
valta. Me muut kiitämme koreasti, jos saamme ostaa kilon sokeria 14—16
markasta tai metrin huonoa kangasta kymmenkertaisella hinnalla.
— Minä en kumminkaan ole kankaistani heille metriäkään myynyt.
Olen oikein koettamalla koettanut pitää käteni puhtaina nykyisestä
kulashiliasta.
Rouva Vuorela nosti voitonvarmana päätään. Hänen liikkeensä ei
kunnolleen tuottanut sitäkään mitä jokapäiväinen kulutus vaati, muiden
rikastuessa.
— Ehkä voin kumminkin elättää lapseni kokoamatta tuskaa tunnolleni —
sanoi hän puoleksi itsekseen.
— Kauanpa rouva saa päivällistään odottaa.
— Ne ovat olleet ulkona leikkimässä ja unohtaneet ajan kulun.
Toinen hymyili merkitsevästi.
— Ettekö ole huomannut, että se myöhästyminen tapahtuu säännöllisesti?
— Onhan sitä sattunut ennenkin.
— Niin on tuo tyttö sitonut lastenkin suun, että eivät ole äidilleen
kertoneet, mutta kun Sannilta kuulin, katsoin velvollisuudekseni avata
silmänne.
Rouva Vuorela heitti puhujaan kylmän katseen.
— Kiitän huolenpidostanne! Älkää jatkako. He selvittävät itse tämän
asian.
Yksin jäätyään hän kutsui luokseen Annin ja lapset.
He tulivat. Anni oli hiukan kalpea, mutta hänen avoin ja puhdas
katseensa ei emännän tutkivan silmän edessä painunut alas.
— Miksi ruoka ei enää koskaan ole valmiina, kun tulen?
Osmo astuu urhoollisesti esiin:
— Meidän on niin hauskaa puistossa, että ei Anni huomaa katsoa kelloa.
— Vai niin, poikaseni, miksi siellä on ruvennut olemaan niin hauskaa?
Nyt hätääntyivät lapset ja piirittivät Nannin kuorossa huutaen:
— Äiti älä toru Nannia, älä vaan toru Nannia, me sinne kovin tahdoimme,
kun se Vanjushka on niin kiltti.
— Äiti älä Nannia tolu — soperteli pieninkin.
— Nähkääs, täti — alkoi tyttö. Juhannusyönä olimme Sannin kanssa vaan
uteliaisuudesta katsomassa ryssäin tansseja. Siellä tutustuin erääseen
rakuunaan, joka senjälkeen kirjoitteli monet kirjeet kanssaan kävelylle
pyydellen. En vastannut mitään, enkä koskaan aikonutkaan mennä. Mutta
kerran se näki, kun me lähdimme lasten kanssa puistoon, se seurasi
meitä ja lapset kiintyivät siihen heti. Nyt olemme olleet yhdessä
melkein joka päivä.
— Äiti älä vaan toru Nannia eikä meitä! Vanja on soittanut meille ja
laulanut ja tanssittanut ja leikkinyt niin, ettei kukaan muu koskaan.
Rouva Vuorela kuunteli synkin kasvoin näitä kertomuksia, virkkoi sitte
Annille:
— Tyttö parka! Et aavista mihin vaaraan olet joutunut. — Kuulkaa
lapset! Äiti ei nyt toru ketään, mutta äiti tahtoo, että te ette lähde
Nannin kanssa pois kotipihalta muutamaan päivään, kunnes ryssä on
ehtinyt teidät kaikki unohtaa.
Seurasi äänekäs itku noita tinkimättömiä sanoja, mutta Anni tunsi
kovan, jääkylmän väliseinän laskeutuvan hänen ja emäntänsä välille.