— Voi, mennään! Mennään heti paikalla! - Nanni, pane meille puhtaat
esiliinat! — intoilivat lapset.
Siitä nousi suuri ilo, hyppy ja tanssi. Annilla oli täysi työ pidättää
heitä suinpäin juoksemasta portaista alas.
Sanni tuli vastaan kadulla.
— Jassoo, herrasväki on taas menossa "pistellinkiin". Saipas se Vanja
sinut vaan lopuksi heltymään, kun aikansa kiersi Vuorikadun seitsemättä
niinkuin kissa kuumaa puuropataa.
— Enpä minä hänen kanssaan olisi lähtenyt, vaikka olisi tässä kaiken
ikänsä kierrellyt, mutta kun se kerran meitä seurasi tuonne puistoon ja
sai nämä lapset hullaantumaan itseensä. Ei niille enää mitään mahda.
— Tokkopa sinullekaan, Anni parka, enää mitään mahtaa. Etköhän jo
itsekin liene hullaantunut — sanoi Sanni naureskellen ja pujahti
kotiportista sisälle.
— Nanni, älä viitsi välittää mitään — supatti Osmo. — Tulisi Sanni
itsekin mielellään puistoon, mutta Vanja ei tahdo, Vanja leikkii vaan
meidän kanssa.
— Mutta jos äitinne saa tietää missä me käymme, niin hän suuttuu.
— Minä en ainakaan kerro mitään — vakuutti Osmo.
— Enkä minä kerro muuta kuin että kerran istuin Vanjan polkupyörän
tangolla ja se oli niin hauskaa! — puheli Maija.
— Voi sua, pieni kananpää! Et mitään saa kertoa, muuten emme enää
huomenna pääse tänne.
— Otetaan äiti mukaan, niin ei se suutu.
— Olet sinä, Maija, semmoinen pieni viisastelija, ei äitisi tänne
lähde, estää meidänkin tulomme.
— Kertooko Tuttukin missä oltiin.
— Tuttu keltoo — oltiin.
Anni ja Osmo nauroivat. Pikku Taimesta ei ollut vaaraa.
* * * * *
He poikkesivat maantielle palatakseen sieltä takaisin puistoon.
— Kuinka se Sanni on muuttunut! — ajatteli Anni.
— Kuinka se heti juhannuksesta kylmeni ja vieraantui, aivan kuin olisi
mustasukkainen. Toihan se Vanjan kirjeliput, joita hän joskus Sannin
mukana lähetti, mutta aina piili sen puheessa joku pureva sana.
— Vanja, Vanjushka! Trastvuit, Vanjushka! — huusi Osmo riemuiten.
Sieltä se ajaa karautti, rakuuna, pienellä tulisella raudikollansa.
22
— Aa' maltsik! — Trastvuit! huusi vastaan Vanja, viskasi lakkinsa
pojalle kiitäen ohi seisoallaan hevosen selässä.
Seurue pysähtyi katselemaan. Tuokiossa oli ratsastaja polvillaan ja
seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo juoksi täyttä ravia hellittävän
hevosensa rinnalla, siitä jälleen satulaan, äkkikäännös ja sieltä se jo
tulla porhalsi ihastuneita katselioitaan vastaan.
— Poika, tule tänne! — Hän ojensi kätensä ottaakseen lakkinsa, mutta
nostikin koko pelosta ja ilosta kirkaisevan pojan eteensä satulaan.
Mutta siinä jo alkoikin puisto. Ratsu sidottiin kiinni, ja silloin
olivat jo tytötkin paikalla.
— Äsken minä niin pelkäsin, että putoat hevosen selästä ja kuolet —
puheli Osmo Vanjalle.
— Entä Annushka?
— En sano.
— A' itkikö Annushka, kun Ivana Ivanovitsh makaa kuolleena — ja nuo
eloisat silmät katsoivat niin armaasti tyttöön, että tämän jäykkyys
suli ja vastaus tuli avoimesti.
— Itkisin, Vanjushka. Tämä puristi hänen kättään.
— Dobra tyttö, minun oma tyttö, — ja kun Anni punehtui aina otsaa
myöten, nyppäsi Vanja maasta punoittavan luhdikon kukan.
— Kah, Annushka! Tämä Annushka.
Kun he tulivat tavalliselle paikalleen, pienelle hiekkakentälle, jota
puut ja kukkivat pensaat puolikaaressa ympäröivät, olisi ollut vaikeata
päättää, ken heistä oli iloisin. He nauroivat, telmivät ja leikkivät,
kunnes istahtivat vihdoin väsyneinä nurmikolle.
— Vanja, vihellä taas, tai laula meille, — pyyteli Maija.
— Huomenna Vanja soittaa teille, jos tulette tänne.
— Voi, hauskaa! Tullaanhan taas huomenna, Nanni.
— Jos on kaunis ilma.
— Tullaan kumminkin, vaikka vähän sataisikin.
— Ehkä tullaan. Leikkikää nyt kauniisti keskenänne tytöt. Pian
lähdetään taas kotiin.
Osmon päähän pantiin Vanjan lakki ja vyölle kiinnitettiin sapeli, joka
pitkältä maata viisti. Ylpeänä lähti hän uudessa asussaan kuljeksimaan
pitkin käytäviä.
Pikkutytötkin unohtuivat vähitellen leikkimään hiekalla, joten nuoret
saivat tilaisuuden vaihtaa keskenään muutaman sanan.
— Miksi, Anni, pelkäät Vanjushkaa?
— Enhän minä pelkää.
— A' miks'et tule illalla ulos?
— On vaikeata päästä. Emäntäni on myöhäseen poissa nyt, kun hän yksin
hoitaa pientä kangaskauppaansa ja kun hän iltasella väsyneenä palaa, en
heti kehtaa livahtaa ovesta ulos.
— Uh, njet harashoo! Huono paikka, vähän vapautta, liian vähän vapautta.
— Hyvä on minulla paikka, ei kellään parempata.
* * * * *
— Tehtaassa paras, kahdeksan tunnin työpäivä.
Aurinko oli ruvennut paistamaan kohtisuoraan ja sietämätön kuumuus
alkoi täälläkin ahdistella. Tuttu jätti leikkinsä ja painoi päänsä
Annin helmaan.
— Nyt Tuttu nukkuu.
— Voi sentään, lapsia alkaa väsyttää. Kyllä meidän täytyy nyt lähteä.
— Ei vielä, Annushka, ei vielä!
Hän nosti lapsen olkapäilleen ja alkoi tanssia. Ei ollut Anni ikinä
nähnyt tanssijaa hänen veroistaan. Milloin hän hurjaa vauhtia pyöri
piiriä, pitkin hiekkaista kenttää, nyt jo maassa kyykkysillään,
viskellen notkeita jalkojaan, siitä taas pystyyn kimmahti, hihkasi,
kannusta kilahutti ja seuraavassa silmänräpäyksessä jo maassa Annin
edessä polvillaan.
Lapsi oli kietonut kovasti pienet sormensa Vanjan pikimustaan tukkaan
ja riemuitsi suuriäänisesti, mutta Maija pyyteli:
— Tanssita minuakin, Vanjushka. Tanssitathan pikkusen! — eikä antanut
rauhaa, ennenkuin sai istua Vanjan käsivarrella. Sävel, jota hän nyt
vihelsi pyöriessään oli tuo sama, venäläinen valssi, jota soittokunta
oli Hupisaaressa soittanut, ja se muistutti Annille juhannusaamuisen
vastenmielisen tunnelman. Mutta se nousi enää vain harvoin esille.
Uni oli lapsilta kerrassaan haihtunut. Kuuma aurinko oli kätkeytynyt
pilveen ja pääskysten siivet sipasivat läheltä maata. Kaukaa kuului jo
ukkosen jyrähtely. Kukin heistä huomasi nyt, että tämän päivän ilot
olivat loppuneet.
Vanja hyväili lapsia hyvästellessään, siinä tehtiin myös lujat
lupaukset seuraavien päivien kohtauksista.
Polku oli epätasainen. Anni nosti pikkutyttösen syliinsä Vanjan
hoidellessa hänen pieniä rattaitaan kahden isomman seuratessa
kintereillä. Ja niille puheli Vanjushka:
— Me leikimme nyt, että Anni on maamushka, minä olen paapushka ja te
olette meidän lapsiamme.
— Rupeakkin sinä meille isäksi, kun meiltä isä kuoli — sanoi pikku
Maija.
— Kysyppäs, jos Anni tulee äidiksi.
— Tuletko, Nanni Vanjalle ja meille yhteiseksi äidiksi?
Mutta Anni vaan hymyili Vanjalle vastaukseksi.
Ratsu oli odotellessa käynyt kärsimättömäksi, se kuopi maata,
hirnahteli ja nyt vihdoin liikkeelle päästyään pyrähti tuliseen
juoksuun kiidättäen ratsastajan näkyvistä.