Kapteeni Nemon viimeiset sanat.
Akkunaluukut olivat teljetyt tämän järkyttävän tapauksen jälkeen,
eikä salongin kattolamppuja oltu vielä sytytetty. _Nautiluksen_
kannen alla vallitsi pimeys ja äänettömyys. Se lähti tältä
kauhistuksen paikalta, kulkien kolmenkymmenen metrin syvyydessä
suunnattomalla vauhdilla. Minnekä sen matka piti -- pohjoiseen vai
etelään? Minne pakeni tämä mies suoritettuaan niin kamalan kostotyön?
Minä palasin hyttiini, missä Ned ja Conseil istuivat vaitonaisina.
Tunsin mielessäni voittamatonta kammoa kapteeni Nemoa kohtaan. Vaikka
ihmiset olisivat aiheuttaneet hänelle kuinka suuria kärsimyksiä
hyvänsä, ei hänellä ollut oikeutta rangaista heitä niin julmasti.
Hän oli tehnyt minusta, joskaan ei kanssarikollistaan, niin ainakin
kostonsa äänettömän todistajan, ja sekin oli jo liikaa.
Klo 11 syttyi sähkövalo taas loistamaan. Minä menin salonkiin, mutta
siellä ei ollut ketäkään. Vaarinotin purjehduskojeita ja huomasin,
että _Nautilus_ kiiti pohjaista kohti viidenkolmatta solmuvälin
nopeudella, milloin merenpinnalla, milloin kolmekymmentä metriä
sen alla. Tarkkaamalla merikarttaa näin, että sivuutimme Englannin
kanavan suun ja kuljimme tavattomalla nopeudella pohjoisille
merille päin. Illan tullen olimme ennättäneet jättää jälellemme
sata peninkulmaa Atlantin merta. Meri oli paksun pimeyden verhoama,
kunnes kuu nousi taivaalle. Palasin hyttiini, mutta en voinut nukkua.
Painajainen ahdisti minua. Elin yhä uudelleen mielessäni tuon kaamean
hävitysnäytelmän.
Kukapa voi tämän päivän jälkeen sanoa, kuinka kauas _Nautilus_
kuljettaisi meidät Atlantin pohjoisosiin? Se kulki yhä samalla
arvaamattomalla vauhdilla, välittämättä vähääkään näiden pohjoisten
seutujen kauniista ilta- ja aamuhämärästä. Aikoiko se ehkä
Huippuvuorille tai Novaja Zemljalle? Veisikö se meidät vähän
tunnetuille pohjoisnavan merille, Valkealle merelle, Kaarian merelle,
Obi-lahteen ja Aasian karuille pohjoisrannikoille? En voinut sanoa
niin niitäkään, en edes enää laskea aikaakaan, joka tällä viimeisellä
matkallamme kului. Muuten olikin laivalla mahdoton enää pitää
ajankulusta vaaria. Täällä pohjoisen napapiirin seutuvilla tuntui
siltä, kuin eivät yö ja päivä enää kulkisi säännöllistä rataansa.
Odotin joka silmänräpäys näkeväni Edgar Allan Poen taruperäisen
Gordon Pymin, "tuon verhotun ihmishahmon, joka oli paljon suurempi
muita maan ihmisiä, nousevan varjollaan peittämään sitä suurta
vesiputousta, joka puolustaa kulkuaukkoa navalle".
Otaksun -- vaikka voin siinä erehtyäkin -- että tämä seikkailurikas
matka kesti 15--20 päivää; enkä tiedä kuinka kauvan se olisi
kestänytkään, jollei olisi sattunut ylivoimainen tapaus, joka äkisti
katkaisi sen. Kapteeni Nemosta ja hänen perämiehestään ei voinut olla
puhettakaan; koko laivanväestöstä ei kukaan enää näyttäytynyt meille.
_Nautilus_ oli melkein herkeämättä veden alla. Kun se nousi hetkeksi
pintaan uudistamaan ilmavarastoaan, avasi ja sulki näkymätön koneisto
luukut. Auringonkorkeuden laskemisesta ja paikan määräämisestä
ei enää välitetty. En minä eivätkä toverini voineet sanoa missä
kulloinkin olimme. Minun onkin mainittava etten enää nähnyt
kanadalaistakaan, joka oli tyyten menettänyt sekä kärsivällisyytensä
että luonteenvoimansa. Conseil ei voinut saada sanaakaan hänen
suustaan; ja peläten että huonetoverinsa äkillisessä mielipuolisuuden
tai koti-ikävän puuskassa voisi surmata itsensä, valvoi hän hänen
luonaan yötä päivää.
Eräänä aamuna -- en voi sanoa minä päivänä -- olin nukahtanut ja
makasin kiduttavassa horrostilassa. Kun siitä viimein havahduin, näin
Nedin kumartuvan ylitseni ja kuulin hänen sanovan matalalla äänellä:
"Me aijomme paeta."
Minä kohosin istualleni.
"Milloin sitten pakenemme?" kysyin.
"Tulevana yönä. Kaikki silmälläpito tuntuu loppuneen _Nautiluksessa_,
voisi sanoa että yleinen horrostila vallitsee laivassa. Oletteko te
valmis lähtemään, professori?"
"Kyllä; missä nyt olemmekaan?"
"Maan läheisyydessä. Tänä aamuna sumun aikana laskin sen etäisyydeksi
parikymmentä meripeninkulmaa itäänpäin."
"Mikähän maa se on?"
"Sitä en tiedä; mutta olipa se mikä hyvänsä, niin sinne me pakenemme."
"Aivan niin, Ned. Me pakenemme tänä yönä, vaikka meri meidät
nielaisisikin."
"Meri käy kovin ja tuuli on ankara, mutta se seikka ei estä minua
soutamasta pariakymmentä meripeninkulmaa _Nautiluksen_ keveällä
purrella. Olen vienyt siihen hiukan ruokatavaroita ja muutamia
vesiastioita laivaväen huomaamatta."
"Minä seuraan teitä, Ned."
"Sitäpaitsi", lisäsi kanadalainen, "jos ne yllättävät minut, niin
aijon puolustaa itseäni ja antaa peijakkaiden vaikka tappaakin
itseni."
"Niin, me kuolemme yhdessä, Ned ystävä!"
Minä olin valmis kaikkeen. Kanadalainen lähti luotani. Minä nousin
kannelle, jolla vaivoin voin pysyä pystyssä sille läiskivien
laineiden takia. Taivas näytti kyllä uhkaavalta, mutta meidän täytyi
sittekin paeta, kun rannikko vielä oli meitä varjelevan paksun sumun
peitossa. Emme saaneet menettää päivääkään, emme edes tuntiakaan.
Palasin sitten salonkiin, yhtä haavaa peljäten ja haluten nähdä
kapteeni Nemoa. Mitäpä olisin hänelle sanonutkaan? Kuinka olisin
voinutkaan salata sitä kauhuntunnetta, jonka hänen persoonansa
minussa tahtomattani herätti? Ei, parempi oli, etten enää joutunut
seisomaan kasvoista kasvoihin hänen kanssaan. Parasta oli koettaa
kokonaan unhottaa hänet. Ja sittekin...!
Kuinka pitkä tämä päivä olikaan, viimeinen _Nautiluksessa_. Olin
aivan yksin. Ned Land ja Conseil välttivät käymästä puheillani,
jotteivät olisi herättäneet epäluuloja. Kello 6 söin päivälliseni.
Minulla ei ollut lainkaan ruokahalua, mutta minä pakotin itseni
syömään vähän saadakseni voimia.
Kello puoli 7 saapui Ned viimein hyttiini ja sanoi:
"Me emme tapaa enää toisiamme ennen lähtöhetkeä. Kello 10 tienoissa
ei kuu ole vielä käynyt ylös. Käyttäkäämme pimeyttä hyväksemme.
Tulkaa silloin purteen! Conseil ja minä odotamme siellä teitä."
Kanadalainen lähti, odottamatta vastaustani.
Tahdoin silmätä _Nautiluksen_ suuntaa ja lähdin sen vuoksi
salonkiin. Me kuljimme itäkoilliseen suunnattomalla nopeudella ja
viidenkymmenen metrin syvyydessä. Loin vielä viimeisen silmäyksen
kaikkiin tämän suurenmoisen museon harvinaisiin luonnon- ja
taiteenaarteisiin, joiden oli määrä kerran vajota valtameren uumeniin
yhdessä kokoojansa kanssa. Sitten palasin hyttiini ja pukeuduin
paksuihin merimiesvaatteisiin. Kokosin myös kaikki muistiinpanoni
ja säilytin ne huolellisesti vaatteitteni sisään. Sydämmeni sykki
rajusti. Levottomuuteni ja mielenliikutukseni olisivat ehdottomasti
paljastaneet aikeeni kapteeni Nemolle, jos olisin sattunut
silmätysten hänen kanssaan.
Mitähän hän toimittikaan tällä hetkellä? Kuuntelin varoen hänen
hyttinsä ovella. Kaikki oli siellä hiljaista, mutta tajusin hänen
olevan sisällä. Hän ei ollut vielä käynyt levolle. Vaatteiden
kahina hänen liikahtaessaan sai minut uskomaan, että nyt hän tuli
yllättämään minut, kysymään minkä vuoksi aijoin paeta hänen luotaan.
Tunsin sietämätöntä levottomuutta, jota mielikuvitukseni yhä
kiihotti. Tämä tunnelma kävi lopulta niin tuskalliseksi että arvelin
paremmaksi käydä sisään kapteenin hyttiin, katsoa häntä silmästä
silmään ja katseillani, eleilläni ja sanoillani suoraan uhmata häntä.
Se oli hullumainen päähänpisto; ja onneksi kykenin hillitsemään
itseni, käymään hyttiini ja laskeutumaan pitkäkseni vuoteeseen
kootakseni voimia. Hermoni rauhoittuivat, mutta aivoni olivat
vielä yhä kiihottuneet. Minä kertasin mielessäni nopeasti kaikki
seikkailuni _Nautilukseen_ jouduttuani, kaikki onnelliset ja
onnettomat kokemukseni _Abraham Lincolnin_ kannelta pudottuani: --
merenalaiset metsästysmatkat, karillekäymisen Torresin salmessa ja
villien hyökkäyksen siellä, korallihautausmaan, maanalaisen matkan
Suezin kannaksen poikki, Santorini-saaren, Vigo-lahden, Atlantiksen,
rintajään etelänavalla, hirmumyrskyn Golf-virralla ja tuon viimeisen
kamalan yhteentörmäyksen sotalaivan kanssa, joka upotettiin miehineen
kaikkineen. Kaikki nämä tapaukset seurasivat mielessäni niin elävästi
kuin liikkuvat näyttämökulissit teatterilavalla. Kapteeni Nemolla
oli pääosa kaikissa näissä kuvaelmissa, ja hänen hahmonsa sai yhä
suurenmoisempia, kerrassaan yli-inhimillisiä piirteitä. Hän ei ollut
enään mikään vertaiseni -- hän oli merenalainen ihminen, Vetehinen
itse!
Kello oli nyt puoli 10. Minä puristin pääraukkani molempien käsieni
väliin ettei se särkyisi. Suljin silmäni. En tahtonut ajatella,
en muistella enää mitään. Vielä puolen tunnin odotus! Vielä
puolituntinen levottomuutta, joka uhkasi tehdä minut hulluksi!
Silloin kuulin joitakin heikosti väräjäviä urkujen säveleitä,
synkkää säestystä sanoin kuvaamattomalle laululle, täynnä niin
pohjattoman syvää valitusta kuin lähtisi se maalliset kahleensa
jättävästä sielusta. Minä kuuntelin jännitetyn tarkkaan, tuskin
uskaltaen hengittääkään, ja olin pian kuten soittaja itsekin vaipunut
soitannolliseen hurmaukseen, joka vei meidät kauvaksi tämän maailman
rajojen taa.
Mutta sitten minua säikähdytti äkillinen ajatus. Kapteeni Nemohan oli
lähtenyt hytistään ja soitteli nyt urkuja salongissa, jonka lävitse
minun oli kuljettava purteen päästäkseni. Silloinhan viimeisen kerran
sittekin kohtaisin hänet! Hän näkisi minut, ehkäpä puhuttelisikin
minua! Kädenliikkeellä hän tuhoisi minut, yhdellä ainoalla sanalla
hän kahlehtisi minut iäksi laivaansa.
Mutta nyt löi kello jo 10, ja minun tuli lähteä tovereitteni luo.
Ei ollut aikaa epäröidä, vaikka kapteeni astuisi suoraan vastaani.
Avasin hiljaa hyttini oven, haparoin pitkää, kapeata käytävää pitkin,
seisahtaen joka askeleella vaimentaakseni sydämmeni ankaraa sykintää.
Jo pääsin onnellisesti salongin ovelle ja avasin sen varovasti.
Sisällä oli pilkkosen pimeätä. Urkujen näppäykset kajahtelivat
hiljaa. Kapteeni Nemo oli siellä! Mutta minua hän ei nähnyt, ja
tuskinpa olisi nähnyt valoisalla päivälläkään, sillä hän oli
tykkänään vaipunut unelmiinsa.
Hiivin hiljaa maton yli ja vältin satuttamasta mihinkään, joka olisi
voinut kolahtaa ja kieliä vieraan henkilön läsnäolosta. Tarvitsin
kokonaista viisi minuuttia päästäkseni kirjaston ovelle.
Olin juuri avaamaisillani sen, kun äänekäs huokaus sai käteni
herpautumaan sen kahvalta ja minut pysähtymään kuin naulittuna
kynnykselle. Tajusin että hän oli noussut pystyyn. Voinpa nähdäkin
hänet, sillä valoisasta kirjastohuoneesta tunki oviraon läpi muutamia
valonsäteitä salonkiin. Hän kulki käsivarret ristissä minua kohti,
pikemminkin hiipien aaveen lavoin kuin ihmisen lailla käyden. Hänen
ahdistettu rintansa kohoili huokauksista ja nyyhkytyksistä. Kuulin
hänen kuiskaavan seuraavat sanat -- viimeiset, jotka hänen suustaan
korviini saapuivat:
_"Kaikkivaltias Jumala! Jo on kylliksi! Jo on kylliksi!"_
Omantunnonvaivatko ne hänellä täten purkautuivat esiin?
Aivan suunniltani säntäsin kirjastoon, sieltä juoksin keskusportailla
ja seuraten ylempää kapeaa käytävää pääsin vihdoin pursisäiliön
luo. Ryömin sisään sen kapeasta oviaukosta, jonka toverini olivat
jättäneet auki minua varten.
"Joutukaamme!" huusin.
"Heti paikalla!" vastasi kanadalainen.
Äskenmainittu pyöreä aukko _Nautiluksen_ rungossa suljettiin ensiksi
ja ruuvattiin kiini englantilaisella ruuviavaimella, jonka Ned Land
oli osannut hankkia itselleen. Sitten hän rupesi kiertämään auki
niitä ruuveja, jotka vielä kiinnittivät purttamme sukelluslaivaan.
Mutta äkkiä kuului laivan sisästä melua ja kolinaa. Miesten ääniä
kuului kiivaasti vastailevan toisilleen. Mitä oli tapahtunut? Oliko
pakomme keksitty? Tunsin että Ned Land työnsi salaa tikarin käteeni.
"Aivan niin," vastasin hänelle; "osatkaamme ainakin kuolla miesten
tavoin."
Kanadalainen oli heittänyt työnsä kesken. Mutta muuan sana,
toisteltuna ainakin kaksikymmentä kertaa -- muuan hirvittävä
sana selitti minulle kuin salamanleimauksella syyn _Nautiluksen_
sisäpuolella leviävään levottomuuteen. Meille ei laivaväellä ollut
aikaa eikä halua tehdä mitään.
_"Kurimus! Kurimus!"_[25] huudettiin joka taholla.
Kurimus! Kaameampi sana ei näin arveluttavana hetkenä olisi koskaan
voinut kajahtaa korviimme! Me olimme siis näillä kamalilla vesillä
Norjan pohjoisrannikolla. Oliko _Nautilus_ tullut temmatuksi tuohon
hornankuiluun samassa hetkessä, kun juuri irrotimme purtta sen
kupeelta pakoon lähteäksemme?
Me tiedämme että vuoksen tultua syöksyvät Værø- ja Lofoten-saarten
väliin suljetut vedet eteenpäin vastustamattomalla raivolla. Ne
synnyttävät vedenpyörteen, jota ei mikään alus voi rankaisematta
lähestyä. Taivaanrannan joka taholta syöksyy yhteen jättimäisiä
ärjyaaltoja muodostaen tämän suunnattoman vesisuppilon, jota täydellä
syyllä sanotaan "meren navaksi" ja jonka ympärysmitta käsittää
viisitoista kilometriä. Siihen jouduttuaan eivät vain alukset mene
pirskoiksi, vaan jäämeren valkeat karhut, jopa valaatkin katoavat
jäljettömiin.
Näille miesten-syöjille sijoille _Nautilus_ nyt oli joutunut joko
vahingosta tahi ehkäpä päällikkönsä vakaasta aikomuksesta. Se piirsi
kurimuksen reunalla kierreviivan, jonka säde pienenemistään pieneni.
Ja yhdessä sen kanssa kiersi samaa rataa meidän poloinen purtemme,
johon jo olimme ennättäneet asettua ja joka vielä oli kiinnitetty
emäaluksen kupeelle. Meidät valtasi äärimmäinen kauhu; veri hyytyi
suonissamme, ruumiimme peitti kylmänhiki kuten kuolemankamppauksen
lähestyessä. Entä mikä pauhina rauskean venosemme ympärillä! Mikä
ukkosmainen jylinä, jota kaijut toistelivat peninkulmien päähän!
Kuinka kiehuivat ja vaahtosivatkaan nuo aallot murskautuessaan,
keilamaista kallionkärkiä vastaan tuolla syvyydessä, missä
vahvimmatkin esineet murskautuvat, missä valtaiset ikihongat
pirstautuvat tulitikuiksi!
Mihin olimme matkamme lopulla joutuneetkaan! Me keikuimme ja
hyppelimme ärjyaallon harjalta sen pohjaan ja jälleen takaisin.
_Nautilus_ puolustautui kuin inhimillinen olento. Sen teräslihakset
natisivat. Välistä se seisoi kokka pystyssä taivasta kohden, ja
meidän purtemme samoin sen mukana.
"Meidän täytyy pidellä kiini", sanoi Ned, "ja koettaa kiertää ruuvit
lujasti kiini. Me ehkä pelastumme jos pursi pysyy _Nautiluksessa_..."
Hän ei ennättänyt lopettaa lausettaan, kun kuulimme metallin
rauskumista. Ruuvikierteet repeytyivät irti ja _Nautiluksen_ kupeella
tempaistu purtemme lensi kuin lingosta kivi keskelle pyörrettä.
Päähäni sattui rautapalanen, ja tästä ankarasta täräyksestä menetin
tajuni.