Joukkouhri.
Aamunkoitteessa nousi _Nautilus_ jälleen hitaasti merenpintaan. Kevyt
heilahtelu todisti meidän olevan avoimella merellä. Yöllinen myrsky
oli jo tauvonnut.
Silloin kuului mereltä kumea laukaus. Katsahdin kapteeniin, joka
seisoi vieressäni yläkannella. Hän ei liikahtanutkaan.
"Kapteeni!" huudahdin silloin.
Hän ei vastannut minulle mitään. Minä lähdin hänen luotaan Conseilin
ja Ned Landin tykö kannen toiseen päähän.
"Mistä tuo laukaus kuului?" kysyin.
Kanadalainen osotti minulle merelle päin suuntaan, josta todella
näkyi laivanhahmo. Se läheni _Nautilusta_, ja huomasi hyvin sen yhäti
lisäävän vauhtiaan. Kymmenkunta kilometriä erotti sen vielä meistä.
"Se oli tykinlaukaus!" virkkoi Conseil.
"Mikähän laiva se on, Ned?" tiedustin uudestaan.
"Purjeista ja korkeista mastoista päättäen voisin panna veikkaa,
että se on sotalaiva", vastasi kanadalainen. "Ah, jospa se kävisi
kimppuumme ja ampuisi tämän kirotun _Nautiluksen_ mäsäksi!"
"Ned kuoma", sanoi Conseil, "mitäpä pahaa tuo alus voisikaan tehdä
_Nautilukselle_? Kävisikö se tämän kimppuun pinnan alla? Ampuisiko se
sitä meren pohjalla?"
"Voitteko sanoa minulle, Ned, mitä kansallisuutta tuo laiva on?"
kysyin.
Kanadalainen rypisti kulmiaan, alensi silmäluomiaan ja tähysteli
tuokion ajan outoa alusta koko näkövoimallaan.
"En, professori, sitä en voi sanoa", vastasi hän vihdoin. "Se ei ole
nostanut ylös lippuaan. Mutta sen voin vakuuttaa että sotalaiva se
on, sillä pitkä viiri liehuu sen suurmastonhuipusta."
Me tarkkasimme vielä neljännestunnin ajan meitä kohti kulkevaa
alusta. En voinut kuitenkaan uskoa, että se niin pitkältä matkalta
olisi voinut erottaa pinnasta tuskin ollenkaan kohoavaa _Nautilusta_,
vielä vähemmän että sillä olisi tiedetty sukelluslaivan olevan
edessään.
Kohta voi kanadalainen ilmottaa minulle, että se oli iso,
kaksikantinen sotalaiva, jolla oli panssarikeula ja vaskilevyillä
päällystetyt kupeet.[24] Paksu, musta savu tuprusi sen molemmista
savupiipuista. Sen purjeet pullistuivat tuulessa. Mutta mitään
kansallisuuslippua ei siinä voinut huomata; ja välimatka oli vielä
liian pitkä, jotta olisi erottanut värit sen viirissä, joka liehui
pitkänä, kapeana nauhana.
Outo alus lähestyi meitä hyvin nopeasti. Jos kapteeni Nemo päästäisi
sen jotenkin likelle _Nautilusta_, niin aukenisi meille ehkä
vihdoinkin pelastuksen tie.
"Kuulkaas, professori", sanoi kanadalainen minulle, "jos tuo laiva
tulee muutamankin kilometrin päähän, niin hyppään minä mereen ja
kehotan teitäkin tekemään niin."
En vastannut mitään harpuunamestarin ehdotukseen, vaan tarkastelin
edelleen laivaa, joka suurenemistaan suureni silmissämme. Jos se oli
englantilainen, ranskalainen tai amerikkalainen, niin ottaisi se
meidät varmasti ylös jos lähtisimme uimasille.
Aijoin juuri vastata, kun valkea savupilvi pöllähti sotalaivan
sivulta. Muutama silmänräpäys sen jälkeen kohahti aallonharja
_Nautiluksen_ vanavedessä, johon raskas esine putosi, ja kohta kuului
paukaus.
"Mitä! Nehän ampuvat meitä!" huudahdin.
"Niin, siellä on kelpo poikia", mutisi kanadalainen. "Ne ovat
tunteneet 'yksisarvisen' ja ampuvat nyt sitä!"
Viimeinkin välähti valo aivoihini. Aivan varmaan oltiin sivistyneessä
maailmassa jo selvillä otaksutun merihirviön oikeasta laadusta.
Epäilemättä oli kommendantti Farragut _Abraham Lincolnin_ tavattua
_Nautiluksen_ ja Ned Landin keihästettyä sitä harpuunallaan
älynnyt, että "yksisarvinen" olikin sukellusvene, joka oli paljon
vaarallisempi kuin mikään valas. Niin, siten täytyi asianlaidan
olla; ja selvää oli, että kaikilla merillä nyt ajettiin takaa tätä
hirvittävää hävityskonetta!
Mutta kauheata oli toiselta puolen otaksua, että kapteeni Nemo käytti
_Nautilustaan_ persoonallisen kostonsa välikappaleeksi. Mutta eikö
hän ollut hyökännyt erään sotalaivan kimppuun keskellä Intian merta
tuona merkillisenä yönä, jolloin hän oli salvannut meidät pieneen,
pimeään vankikoppiin? Eikö tuo korallihautausmaasa viimeisen leponsa
saanut mies ollut joutunut samaisen yhteentörmäyksen uhriksi? Niin,
sen toistan, täytyi todella olla. Kapteeni Nemon salaperäinen
olemassaolo nyt osaksi paljastui. Vaikkei vielä tiedettykään, ken
hän itseasiassa oli, ajoivat tällä hetkellä yhteenliittyneiden
maailmanvaltain sotalaivat häntä takaa kuten ainakin todella elävää
miestä, joka oli vannonut niille ikuisen vihan, eikä suinkaan kuten
kuviteltua taruhaamua.
Kaikki nämä kaameat muistot heräsivät uudestaan eloon mielessäni. Sen
sijaan että lähenevässä laivassa tapaisimme apuun rientäviä ystäviä,
kohtasimmekin nyt vain säälimättömiä vihollisia.
Minut herätti näistä mietteistä taajeneva tykkienpauke. Ympärillemme
alkoi sataa suhisevia luoteja; jotkut sattuivat _Nautiluksen_
pintaankin, mutta särkyivät ja putosivat mereen tekemättä sille
mitään vahinkoa, vaikka vihollisalus oli nyt vain noin neljän
kilometrin päässä meistä.
Kanadalainen sanoi silloin minulle:
"Professori, nyt täytyy meidän uskaltaa vaikka mitä päästäksemme
ehjin nahoin tästä pälkäästä. Antakaamme heille merkkejä. Pitäisihän
heidän silloin, lempo soi, ymmärtää, että me ainakin olemme
rehellisiä ihmisiä!"
Näin sanoen hän otti esiin nenäliinansa liehuttaakseen sillä. Mutta
hän ei ollut saanut sitä vielä levitetyksikään, kun häntä väkevämpi
käsi paiskasi hänet kumoon kannelle.
"Hullu!" jyrähti kapteeni Nemon ääni. "Tahdotko että seivästän sinut
_Nautiluksen_ keulaan, ennenkun se törmää tuohon alukseen?"
Päällikköä oli hirveä kuunnella, mutta vielä hirveämpi nähdä. Hänen
kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja hänen sydämmensä oli varmastikin
hetkiseksi lakannut sykkimästä. Hänen silmäteränsä kiristyivät
kokoon onnettomuutta ennustavasti. Hän ei enää puhunut, vaan karjui.
Kallistaen ruumiinsa teräsjouseksi painoi hän molemmat rystysensä
kanadalaisen hartioihin.
Sitten heitti hän tämän sikseen ja kääntyi sotalaivaa kohti, jonka
luodit vinkuivat hänen ympärillään.
"Sinä tiedät, kuka minä olen -- sinä, joka kuulut kiroomalleni
kansakunnalle!" jyrisi taasen hänen voimallinen äänensä. "Minun ei
tarvitse nähdä sinun lippuasi tunteakseni sinut! Odota, minä näytän
sinulle omani!"
Ja hän nosti kannelle liehumaan samallaisen mustan lipun, jommoisen
hän jo oli pystyttänyt etelänavalle. Samassa tulla tärähti tykin
luoti vinosti _Nautiluksen_ kupeeseen ja murskauduttuaan aivan
lähellä kapteenia putosi mereen. Päällikkö kohautti hartioitaan ja
kääntyi sitten minun puoleeni.
"Menkää alas!" sanoi hän lyhyesti. "Menkää alas, te ja toverinne!"
"Kapteeni, aijotteko hyökätä tuon aluksen kimppuun?" huudahdin
silloin.
"Niin juuri, minä lävistän sen upoksiin."
"Sitä ette saattane tehdä!"
"Sen minä teen", vastasi hän kylmästi. "Ja minä neuvon teille,
professori, ettette koskaan käy arvostelemaan minun menettelytapaani.
Sattuma on tänään näyttänyt teille sellaista, mitä teidän ei olisi
tarvinnut nähdä. Hyökkäys alkaa kohta; menkää joutuun alas!"
"Mikä laiva tuo sitten on?"
"Ettekö tiedä sitä? No, sen parempi. Sen kansallisuus ainakin jää
silloin salaan teiltä. Mutta alas nyt!"
Kanadalaisella, Conseililla ja minulla ei tällöin ollut muuta neuvoa
kuin totella. Ainakin viisitoista _Nautiluksen_ merimiestä seisoi
päällikkönsä ympärillä ja katseli sammumattomalla vihalla tuota yhä
lähemmäksi joutuvaa laivaa. Selvästi huomasi saman kostonhengen
elähyttävän heitä kaikkia.
Juuri portaita alas astuessani näin vielä yhden luodin suhahtavan
_Nautiluksen_ kannen yli ja kuulin sen kapteenin huutavan:
"Ammu vain, hullu alus! Tuhlaa hyödyttömiä luotejasi! Sinä et
kuitenkaan vältä _Nautiluksen_ panssarikeulaa. Mutta tällä paikalla
et vielä ole hukkuva!"
Me palasimme hytteihimme. Potkuri pantiin pyörimään. _Nautilus_
lähti vinhasti liikkeelle ja etäytyi vihollisesta ampumamatkan
päähän; mutta tämä ryhtyi ajamaan sitä takaa, ja kapteeni Nemo tyytyi
pysyttämään saman matkan laivansa ja sen vainoojan välillä.
Klo 4 tienoissa iltapäivällä en enää jaksanut hillitä levottomuuttani
ja kärsimättömyyttäni, vaan astuin taas keskusportaille. Luukku oli
auki, ja minä uskalsin nousta kannelle. Kapteeni astuskeli sillä
vielä ripeästi edestakaisin. Hän tähysteli takaa-ajavaa alusta,
joka oli 8--10 km. päässä tuulen alapuolella. Hän antoi laivansa
luovailla sen ympärillä suurin kaarroksin niinkuin saaliinsa kanssa
leikittelevä petoeläin; väliin hän taas narrasi sitä perässään
itäänpäin, mutta ei vielä käynyt sen kimppuun. Ehkäpä hän vielä
epäröi.
Minä tahdoin vielä viimeisen kerran esiytyä välittäjänä; mutta hän
antoi minun tuskin päästä alkuunkaan kun käski minun vaikenemaan
sanoen:
"Minä olen laki, ja minä olen tuomari! Minä olen sorrettu, ja tuolla
näette sortajan! Sen toimesta minä olen kadottanut kaiken mitä olen
rakastanut, jumaloinut ja kunnioittanut -- isänmaan, vaimon, lapset,
isän ja äidin. Minä näin niiden kaikkien menehtyvän silmieni edessä!
Ja kaikki, mitä minä vihaan, on juuri tuolla edessäni. Elkää puhuko
enää mitään!"
Minä loin viime silmäyksen sotalaivaan, joka tuntui yhä lähenevän.
Sitten palasin Nedin ja Conseilin tykö.
"Paetkaamme!" huudahdin heti heidän luokseen astuttuani.
"Hyvä!" sanoi Ned Land. "Mikä laiva se on?"
"Sitä en tiedä, mutta oli se mikä hyvänsä, niin upotetaan se ennen
tämän illan loppua. Joka tapauksessa on parempi hukkua sen kanssa
kuin ottaa osaa kostoon, jonka oikeutuksesta ei ole selvillä."
"Niin minäkin ajattelen", sanoi kanadalainen levollisesti.
"Odotelkaamme iltaa."
* * * * *
Yö tuli. Syvä hiljaisuus vallitsi laivassa. Kompassi osotti
_Nautiluksen_ pitävän yhä samaa suuntaa. Laiva pysyttelihe
merenpinnalla, kallistellen kevyesti milloin ylä-, milloin alahangan
puolelle. Toverieni kanssa olin päättänyt odottaa sitä hetkeä,
jolloin sotalaiva oli päässyt siksi lähelle että siltä voitiin
kuulla tai nähdä meidät, sillä kuu paistoi kirkkaasti. Kerran sille
päästyämme koettaisimme torjua _Nautilusta_ uhkaavan vaaran tahi
ainakin tehdä kaiken voitavamme. Useasti luulin kapteeni Nemon jo
ryhtyvän hyökkäykseen, mutta hän tyytyi vain päästämään vastustajansa
lähemmäs ja sitten jälleen kiihdytti aluksensa vauhtia.
Alkupuoli yöstä kului ilman että mitään mainittavaa tapahtui. Me
odotimme henki kurkussa tilaisuutta pannaksemme pakoaikeemme toimeen.
Emme paljon puhelleetkaan keskenämme, sillä olimme kaikki kovin
kiihdyksissä. Ned Land olisi jo syössyt uimasille, mutta minä pidätin
häntä. Minun luullakseni tuli _Nautilus_ käymään sotalaivan kimppuun
merenpinnalla, ja silloin olisi meidän mahdollista, jopa helppokin
paeta.
Klo 3 aikaan aamuyöstä ajoi levottomuuteni minut taas yläkannelle.
Kapteeni Nemo ei ollut vielä malttanut lähteä sieltä; hän seisoi
lähellä lippuaan, jota kevyt tuuli hiljaa liehutteli, ja tähysteli
herkeämättä vastustajaansa. Kuu sivuutti silloin meridianiviivan.
Jupiter tuli näkyviin idässäpäin. Valtameri ja taivaankansi tuntuivat
kilpailevan keskenään rauhallisessa kauneudessa. Kun vertailin
tätä luonnonvoimien rajatonta rauhaa kaikkeen siihen kiukkuun ja
katkeruuteen, mikä kiehui molemmilla aluksissa olevain ihmisten
rinnoissa, niin värisytti koko ruumistani.
Sotalaiva oli enää kolmisen kilometrin päässä meistä. Se kulki
yhtä mittaa sen fosforoivan vanaveden johtamana, joka ilmaisi
_Nautiluksen_ läsnäoloa. Minä näin sen molemmat merkkilyhdyt,
viheriän ja punaisen, jotka riippuivat etumaston alimmasta
poikkiraa'asta. Tulikipunoita ja palavaa hiilikuonaa sateli ulos
savupiipuista kimallellen tuhansina tähdenlentoina pimeässä yössä.
Viivyin kannella aina klo 6:teen saakka, ilman että kapteeni näytti
huomanneen minua. Sotalaiva oli tullut vielä puolisen kilometriä
lähemmäksi, ja auringon ensimmäisten säteiden pilkistäessä
esiin itäisen taivaanrannan takaa alkoivat tykit uudestaan
jyrähdellä. Käsissä oli siis hetki, jolloin _Nautiluksen_ käydessä
terässarvellaan lävistämään vihollistaan toverini ja minä ainaiseksi
jättäisimme tuon merkillisen miehen, jonka toimia en rohjennut käydä
tuomitsemaan.
Juuri kun yritin laskeutua kiertoportaita alas valmistamaan
tovereitani lähtöön, nousi aluksen perämies kannelle useita
matruuseja seurassaan. Kapteeni joko ei nähnyt tahi ei ollut
näkevinään heitä. Miehet ryhtyivät erinäisiin toimiin varustaakseen
_Nautilusta_ taistelukuntoon. Ne toimet olivat varsin yksinkertaiset.
Kansiaitaus irrotettiin; samaten upoteltiin heijastuskoneen
ja perämiehen komerot pinnan tasalle, niin ettei tämän pitkän
terässikarin pinnasta pistäytynyt esiin mitään kohoketta, joka olisi
estänyt sen hirmuista hyökkäystoimintaa.
Minä palasin salonkiin. _Nautilus_ uiskenteli vielä vedenpinnassa.
Muutamia auringonsäteitä tunkeusi kirkkaan veden halki. Aallot
keinuivat hiljaa, ja akkunaruutujen läpi loi nouseva aurinko sisään
punaista kimmellystään. Täten alkoi tuo hirvittävä päivä, kesäkuun
toinen.
Klo 5 ilmotti loki minulle, että _Nautilus_ hiljensi vauhtiaan.
Minä ymmärsin että se tahallaan päästi vihollisensa lähelleen.
Tykkienpauke sen ohessa kuului entistä tiukempana ja järeämpänä.
Luodit viskoivat vettä korkealle ja katosivat sen helmaan omituisesti
sihisten.
"Ystävät", sanoin silloin, "ratkaiseva silmänräpäys on tullut.
Kädenpuristus vielä, ja sitten auttakoon Jumala meitä!"
Ned Land oli valmis mihin tahansa, Conseil tyyni kuten aina, mutta
minä olin niin hermostunut että tuskin pysyin jaloillani. Me menimme
kirjastohuoneeseen. Mutta samassa kun työnsin auki keskusportaille
vievän oven, kuulin kuinka yläkannen luukut viskattiin tuimasti kiini.
Kanadalainen syöksähti portaille, mutta minä pidätin hänet. Hyvinkin
tuttu viheltävä ääni ilmaisi minulle että säiliöt täytettiin.
Muutaman minuutin perästä _Nautilus_ todella laskeutuikin jonkun
metrin vedenpintaa alemmas. Minä käsitin nyt kapteeni Nemon
aikomuksen. Hän ei tahtonutkaan tavata kaksikantista sotalaivaa sen
vedenpäälliseen vaskipanssariin, vaan vesirajan alapuolella olevaan
suojattomaan puukylkeen.
Nyt ei meillä enää ollut mitään toimintamahdollisuutta. Me olimme
jälleen vangitut, väkisin pakotetut olemaan mukana siinä kamalassa
murhenäytelmässä, jonka esinäytös juuri oli alkanut. Me riensimme
takaisin minun hyttiini ja katselimme toisiamme sanaakaan sanomatta.
Minä kykenin tuskin ajattelemaankaan mitään.
_Nautiluksen_ vauhti kiihtyi huomattavasti. Se otti nyt vauhtia.
Koko sen runko tärisi valtavasta menosta. Yhtäkkiä päästin kovan
huudon. Yhteentörmäys oli tapahtunut, mutta ilman erityisempää melua.
Minä tunsin teräskeulan läpitunkevan voiman ja kuulin hiljaisia
rasahduksia -- _Nautilus_ oli kulkenut vieraan aluksen puukylkien
lävitse yhtä helposti kuin räätälin neula purjekankaan läpi.
En voinut enää istua paikallani. Hurjana, aivan suunniltani ryntäsin
ulos hytistäni suoraan salonkiin. Kapteeni oli siellä. Mykkänä,
synkkänä, leppymättömänä hän tirkisteli ulos alanhangan puoleisesta
akkunasta.
Suunnaton ainesröykkiö makasi siellä kallellaan vedenpinnan
alapuolella; ja aivan kuin saadakseen oikein nauttia vihollisen
täydellisestä perikadosta seurasi _Nautilus_ sen mukana syvyyteen.
Kymmenen metrin päässä itsestäni näin tuhotun laivan kyljessä
suunnattoman aukon, josta vesi virtasi, sisään koskena kohisten, sekä
kaksinkertaisen tykkirivin ampumatarvelaatikoineen. Kansi oli täpösen
täynnä tummia haamuja, jotka hätäisesti liikkuivat edestakaisin.
Vesi kohosi kohoamistaan. Nuo onnettomat olennot ryntäsivät
raakapuille, takertuivat mastoihin ja köysiin ja hyppäsivät mereen.
Silmäini edessä oli aivankuin jättimäinen muurahaiskeko ihmisiä,
jotka meri seuraavassa silmänräpäyksessä uhkasi nielaista. Aivan
kuin halpautuneena, kauhun jäykistämänä, tukka pystyssä ja silmät
seljällään, kykenemättä puhumaan ja tuskin hengittämäänkään, katselin
tuota kolkkoa näytelmää. Vastustamaton vetovoima kahlehti minut
akkunaruutuun.
Laivan valtaisa ruho vajosi vajoamistaan. Äkkiä kuului huumaava
räjähdys. Aluksen sisäosiin pusertunut ilma lennätti ylös
sen kannen niin voimakkaasti, kuin olisi tuli päässyt sen
ruutitynnöreihin. Räjähdyksen synnyttämä vedenpaine oli niin kova,
että _Nautiluskin_ veden sisässä ollen sinkautui pitkän matkan päähän
onnettomuuspaikalta.
Nyt upposi laivanhylky jo paljon nopeammin. Mastokorit olivat
täynnä uhrejamme, ja raakapuut painuivat kuin pingotetut jouset
ihmisruumiiden painosta. Viimeksi näkyi vedenpinnalla vain suurmaston
huippu. Sitten katosi koko tumma ryhelmä näkyvistämme ja sen kanssa
kaikki ruumiit -- kaiken nielaisi kitaansa kammottava vedenpyörre.
Minä voihkasin ja vilkaisin kapteeni Nemoon. Tuo hirmuinen kostaja,
oikea vihan ylienkeli, tähysti kättensä työtä viimeiseen asti. Kun
kaikki oli lopussa, meni hän hyttiinsä. Minun silmäni seurasivat
häntä avoimesta ovesta. Hytin peräseinällä, hänen sankariensa
kuvakokoelman alla, näin erään vielä nuoren naisen ja kahden pikku
lapsen ryhmäkuvan. Kapteeni Nemo katseli niitä muutaman minuutin ajan
vaitonaisena, kurotti sitten kätensä niitä kohti ja puhkesi rajuun
itkuun.