Golf-virta.
Ei koskaan unhottanee kukaan meistä tuota hirmuista huhtikuun 20
päivää. Olen kuvannut sen ankaran mielenliikutuksen vallassa ollen.
Sitten kävin kertomukseni korjaten läpi ja luin sen Conseilille ja
Ned Landille. Heidän mielestään se oli tarkka, mutta ei tarpeeksi
vaikuttava. Sellaiseen kuvaukseen vaaditaankin oikeastaan Victor
Hugon[23] kynä.
Olen jo maininnut kapteeni Nemon vuodattaneen kyyneliä silmätessään
autiolle merenulapalle. Hänen surunsa olikin syvä. Jo toisen toverin
hän oli menettänyt sillä aikaa kuin me olimme hänen aluksessaan.
Ja sellaisen kuoleman kautta sitten! Tuo onneton mies, ilmeisesti
minun maanmieheni, joka oli kuristunut mustekalan lonkeroihin ja
murskautunut sen rautaisten leukaperäin välissä, ei saanutkaan
viimeistä leposijaansa tovereittensa vieressä korallihautausmaan
tyynten vetten alla.
Kapteeni oli palannut hyttiinsä, enkä minä taaskaan saanut häntä
nähdä monen päivän mittaan. Hänen mielensä täytyi ollakin poissa
tavallisesta tasapainostaan, synkkä ja epätoivoinen, jos saan
päättää sitä hänen kuljettamansa aluksen epämääräisistä liikkeistä.
_Nautilus_ ei noudattanut enää mitään määrättyä suuntaa, vaan oli
aivan aaltojen ajeltavana. Potkuri oli nyt vapaa, mutta se ei
pyörinyt tuskin ollenkaan. Kapteeni ei tuntunut voivan lähteä näiltä
vesiltä, joissa hänen uskollinen apulaisensa oli saanut niin kaamean
haudan.
Tällä tapaa umpimähkään ajellessa kului kymmenen päivää. Toukokuun
1 p. _Nautilus_ sentään käänsi kulkunsa suoraan pohjoista kohti,
meidän nähtyä edessämme Bahama-saaret samannimisen salmen suussa.
Me seurasimme nyt suurinta meren kaikista virroista, jolla on omat
omituiset rantansa, kalansa ja lämpömääränsä. Tarkotan Golf-virtaa.
Se on todellakin oikea virta, joka juoksee vapaasti keskellä Atlantin
merta ja jonka vesi ei sekaudu valtameren vesiin. Sen keskisyvyys on
1,000 metriä ja keskimääräinen leveys 60 meripeninkulmaa. Paikoittain
tämän merivirran nopeus on 4 km. tunnissa. Sen veden herkeämätön
määrä on suurempi kuin minkään maavirran.
Golf-virran lähteen keksi amerikkalainen kapteeni Maury, ja sijaitsee
se Biskaijan lahdessa. Siellä alkaa sen vesi, jonka lämpömäärä
ja väri ei vielä paljoakaan eroa ympäröivästä merivedestä, etsiä
uomaansa. Se juoksee etelään päin pitkin Keski-Afrikan rannikkoa,
lämpiää kuuman vyöhykkeen auringon säteistä, kääntyy sitten äkkiä
suoraan poikki Atlantin, kunnes tulee Kap San Roquen niemen kohdalle
Brasilian rannikolla ja jakautuu täällä kahdeksi haaraksi, joista
toinen kiertää saamaan vielä lisää lämpimyyttä Antillien meressä.
Tällöin alkaa Golf-virta, jonka tehtävänä on ylläpitää tasapainoa
eri ilmanalojen välillä ja sekoittaa troopillisten seutujen vesiä
pohjoisiin, varsinaisesti järjestävän toimintansa. Lämmittyään
suhteellisesti korkea-asteiseksi Meksikon lahdessa se kääntyy
pohjoista kohti pitkin Yhdysvaltain rannikkoa aina New Foundlannin
kohdalle saakka, väistyy sitten jonkun verran Davisin salmesta
tulevan pohjoisen kylmän virran tieltä, seuraa sen jälkeen valtameren
poikki 40 parallellipiiriä ja jakautuu 43° leveysasteella taasen
kahteen haaraan, joista toinen koillisen passaatituulen avulla palaa
Biskaijan lahteen ja Azorisaarten luo, ja toinen, huuhdeltuaan
Irlannin ja Norjan rannikkoja, kulkee ylöspäin aina Huippuvuorille,
missä sen vesi jäähtyy 4-asteiseksi ja muodostaa pohjoisnavan vapaan
meren.
Tällä merivirralla _Nautilus_ nyt purjehti. Bahamasalmesta tultuaan
Golf-virta 14 meripeninkulman levyisenä ja 350 metrin syvyisenä
kulkee aina 8 km. nopeudella tunnissa. Tämä nopeus vähenee sitä
myöten kuin virta tulee pohjoisemmas; ja tämä säännöllisyys onkin
vain suotava, sillä jos virta jolloinkin muuttaisi suuntaansa ja
nopeuttaan, niin tapahtuisi Europan ilmasto-oloissa arvaamattomia
häiriöitä.
Puolenpäivän aikaan olin Conseilin kanssa yläkannella ja selitin
hänelle Golf-virran omituisuuksia. Sitten pyysin hänen kastamaan
kätensä virran veteen. Hän noudattikin pyyntöäni ja ihmetteli, kun ei
tuntenut mitään erityistä lämpimyyttä eikä viileyttä.
"Se johtuu siitä", sanoin hänelle, "että Golf-virran lämpömäärä sen
lähdettyä Meksikon lahdesta on melkein sama kuin ihmisveren. Tämä
virta on suuri lämmönjohtaja, joka sallii Europan rantojen vihannoida
ikuisessa vehmaudessa; ja jos voi luottaa Mauryn oletukseen, niin
luovuttaisi se kokonaan käytettynä itsestään tarpeeksi lämpöä
sulattamaan Amazon- tai Missouri-joen uoman kokoisen valurautamäärän."
Tällä hetkellä oli Golf-virran vauhti 2 1/4 metriä sekunnissa.
Sen uoma eroaa tarkoin ympärillä olevasta merestä. Tummana ja
runsaana suolapitoisista aineista se puhtaalla indigovärillään
poikkeaa jyrkästi ympäröivästä vihreästä vedestä. Tämä rajaviiva on
niin selvä, että _Nautilus_ Karoliinien kohdalla uursi keulallaan
Golf-virran aaltoja, potkurin piestessä valtamerta.
Tämä virta kuljettaa mukanaan kokonaisen maailman elollisia
olentoja. Argonautoja eli paperiveneitä, jotka Välimeressä olivat
niin yleisiä, esiytyi täälläkin lukuisina ryhminä. Rustokaloista
olivat huomattavimmat rauskut, joiden aivan kapea pyrstö oli
melkein kolmas osa koko ruumiin pituudesta ja jotka mahtavine
kylkievineen muodostivat isoja, kahdeksan metrin mittaisia ja
teräväkärkisiin kulmiin päättyviä vinoneliöitä. Edelleen pienet,
ainoastaan metrin pituiset haikalat; joilla oli iso pää, lyhyt ja
tylppö turpa sekä neulamaiset ja moniin riveihin asettuneet hampaat
ja joiden ruumis näytti olevan suomujen peittämä. Lisään vielä että
tämän virran fosforihohtoinen vesi öiseen aikaan kilpaili meidän
sähköheijastajamme valon kanssa, varsinkin myrskyn käydessä, joka
tavantakaa uhkasi meitä.
Toukokuun 8 p. olimme Kap Hatterasin kohdalla Pohjois-Karolinan
rannikolla. Golf-virran leveys niillä tienoin oli 75 meripeninkulmaa
ja syvyys 210 metriä. _Nautilus_ kulkea haihatteli taaskin ilman
aikojaan. Kaikki silmälläpito tuntui lakanneen laivalla. Täytyi
myöntää, että näin ollen pakomahdollisuudet olivat meille suotuisat.
Asutuilla rannikoilla oli kaikkialla sopivia pakokohtia. Merellä
vilisi höyrylaivoja, jotka kulkevat New Yorkin tahi Bostonin ynnä
Meksikon lahden väliä, ja yötä päivää nähtiin pieniä kuunareja,
jotka harjottavat laivaliikettä pitkin Amerikan rannikkoa. Voi siis
toivoa pääsevänsä avoimella merelläkin johonkin alukseen, vaikka 30
meripeninkulman matka erotti meitä Yhdysvaltain rannikosta.
Mutta muuan ikävä seikka asettui sen sijaan tykkänään estämään
kanadalaisen estettä. Ilma näet kääntyi vallan kehnoksi. Me
lähestyimme niitä vesiä, joissa ainaisilla myrskyillä on kotonsa,
sifooni- ja cykloonituulten synnyinseutua, jotka juuri Golf-virran
uoma on synnyttänyt. Varmaan kuolemaan antautuisi, jos heiveröisellä
purrella uskaltaisi käydä uhmaamaan valtameren hirmumyrskyjä.
Täytyipä Ned Landin itsensäkin se huomata. Hän nielaisi siis
vaivoin harminsa ja antautui hillittömän koti-ikävän valtaan, jota
vain heikko toivon kajastus hänessä voi estää epätoivon vimmaksi
kypsymästä.
"Professori", sanoi hän minulle samana päivänä, "tämän sietämättömän
epätietoisuuden täytyy loppua. Minä tahdon tietää millä tolalla asiat
tässä laivassa oikeastaan ovat. Kapteeni Nemo erkanee yhä kauvemmaksi
rannikosta ja yrittää yhä pohjoisemmaksi. Mutta minä vannon saaneeni
jo kyllikseni etelänavasta ja etten ikinä kulje hänen matkassaan enää
pohjoisnavalle."
"Mitäpäs siis olisi tehtävä, hyvä Ned; sillä nykyhetkenä on
mahdotonta pakoa ajatellakaan?"
"Minä palaan vanhaan aatteeseeni, että kapteenille on koetettava
puhua järkeä. Te ette puhunut mitään kun olimme teidän maanne
vesillä; mutta nyt kun olemme minun maani läheisyydessä, tahdon minä
puhua. Kun ajattelen että _Nautilus_ muutaman päivän perästä on Uuden
Skotlannin kohdalla ja että siellä New Foundlannin takana avautuu
suuri lahti ja siihen laskee St. Lawrence-joki, että tämä joki on
_minun_ jokeni ja juoksee Quebecin halki, joka on synnyinkaupunkini
-- silloin kohoo minulle veri päähän ja hiukseni nousevat pystyyn.
Professori, ennen minä vaikka viskaudun mereen! Täällä en tahdo enää
viipyä, sillä täällä tukehdun."
Oli ilmeistä että kanadalaisen kärsivällisyys oli jo tyyten lopussa.
Hänen voimakas luonteensa ei voinut enää viihtyä tässä tukalassa
vankeudessa. Hänen ulkomuotonsakin muuttui päivä päivältä, ja hän
kävi yhä synkemmäksi mieleltään. Minä tunsin mitä hänen täytyi
kärsiä, sillä minuakin kalvoi jo kovin koti-ikävä. Lähemmäs
seitsemän kuukautta oli kulunut siitä, kun meillä oli viimeksi
ollut tietoja maanpäällisestä elämästä. Kapteeni Nemon yksinäinen
elintapa, muutos hänen mielentilassaan -- varsinkin tuon kammottavan
kamppailun jälkeen mustekalojen kanssa --, hänen arvoituksellinen
vaitonaisuutensa -- kaikki nämä seikat saattoivat minun katselemaan
asioita toisessa valossa kuin ennen, eikä minua enää elähyttänyt ensi
aikain tiedemiehen-hurmauskaan kaikista näkemistäni. Täytyi olla
hidasluontoinen flaamilainen niinkuin Conseil voidakseen säilyttää
hyvätuulisuutensa tällaisissakin oloissa. Luulenpa että jos tuolla
kunnon pojalla olisi ollut kituset keuhkojen asemasta, niin olisi
hänestä tullut mainio kala.
"No niin, professori, mitäs arvelette?" huomautti Ned Land, kun ei
saanut minulta heti vastausta.
"Hm -- niin, te olette siis sitä mieltä, Ned, että minun pitäisi
kysyä kapteenilta, mitä aikeita hänellä on meidän suhteemme?"
"Aivan niin!"
"Vaikka hän jo ennen on selvästi selittänyt aikeensa meille?"
"Niin, minä tahdon kerrankin saada kunnollisen varmuuden. Puhukaa
ainoastaan minun puolestani, minun nimissäni, jos ette muuten tahdo."
"Mutta minä tapaan häntä niin harvoin. Hän tuntuu suorastaan
välttävän minua."
"No, siinä on vielä syy lisää etsiä hänet käsiinsä."
"Minä kysyn häneltä, Ned".
"Milloin?" ahdisti kanadalainen.
"Kun tapaan hänet."
"Tahdotteko että minä haen hänet puheillenne?"
"Ei, jättäkää se minun huolekseni. Huomenna..."
"Ei kuin jo tänään!" kivasi Ned Land.
"No hyvä, olkoon menneeksi; tänään tahdon puhua hänen kanssaan",
sanoin rauhoittaakseni harpuunamestaria, joka kiivaudessaan olisi
pilannut koko asian.
Minä palasin hyttiini. Ohuen seinän läpi kuulin kapteenin astelevan
edestakaisin omassa suojassaan. En saanut laiminlyödä tätä
tilaisuutta tavatakseni häntä. Koputin siis hänen ovelleen, mutta
mitään vastausta ei kuulunut. Koputin uudelleen ja väänsin oven
kahvaa. Se avautui.
Astuin sisään. Kapteeni oli siellä; ollen kumarruksissaan työpöytänsä
yli ei hän nähtävästi ollut huomannut tuloani. Lujasti päättäen etten
poistuisi, ennenkun olin saanut puhua hänen kanssaan, lähenin pöytää.
Hän kohotti nopeasti päätänsä, rypisti kulmiaan ja sanoi jokseenkin
tylysti:
"Oletteko te täällä? Mitä minusta tahdotte?"
"Puhua kanssanne, kapteeni."
"Mutta näettehän että olen kiinnitetty töihini! Eikö minulle
itselläni suvaita samaa vapautta jonka myönnän teille, että saan olla
yksin, rauhassa työni aikana?"
Vastaanotto ei siis ollut aivan rohkaisevaa; mutta minä olin
päättänyt kuulla kaikkea voidakseni itse vastata kaikkeen. Sanoin sen
vuoksi kylmästi:
"Herrani, minun täytyy saada puhua kanssanne asiasta, joka ei siedä
viivytystä."
"Mistähän asiasta sitten?" kysyi hän ivallisesti. "Oletteko ehkä
keksinyt jotakin, mikä on välttynyt minun huomioltani? Onko meri
paljastanut teille joitakin uusia salaisuuksia?"
Tuntui kestävän vielä hyvänen aika, ennenkun käsittäisimme toisiamme.
Mutta ennenkun kerkisin vastata, näytti hän minulle muuatta pöydällä
olevaa avointa käsikirjoitusta ja sanoi vakavammalla äänellä:
"Kas tuossa, professori, on käsikirjoitus, joka on laadittu useilla
maailmankielillä. Se sisältää lyhykäisen esityksen minun merta
koskevista tutkimuksistani; ja jos Jumala suo, ei se joudu hukkumaan
yhdessä minun kanssani. Tämän käsikirjoituksen, jonka olen varustanut
nimikirjoituksellani ja vahvistanut koko elämäni kokemuksella,
suljen pieneen kojeeseen joka ei uppoa. Viimeinen eloonjäävä meistä
_Nautiluksen_ asujamista saa toimekseen viskata tämän kojeen mereen
aaltojen vietäväksi, minne ne vienevätkin sen."
Tuon miehen oikea nimi! Hänen elämäkertansa, hänen itsensä
kirjoittama! Hänen salaisuutensa tulisi siis kerrankin julkaistuksi!
-- Mutta tässä tuokiossa tyydyin ainoastaan käyttämään tätä tärkeää
ilmotusta alottaakseni keskustelun hänen kanssaan.
"Herra kapteeni", sanoin, "voin vain hyväksyä teidän mielijohteenne.
Teidän tutkimustenne hedelmät eivät saa joutua hukkaan, mutta teidän
aikomanne keino tuntuu minusta liian hätäiseltä. Kenpä tietää minne
tuulet ajelevat tuon kojeen, kenenkä käsiin se voi joutua? Ettekö voi
keksiä mitään parempaa keinoa? Ettekö te itse tahi joku teidän..."
"Ei koskaan, professori!" sanoi kapteeni jyrkästi, katkaisten puheeni.
"Mutta minä ja minun seuralaiseni olemme valmiit säilyttämään
käsikirjoituksen, ja jos päästätte meidät vapaiksi..."
"Vapaiksi?" huudahti kapteeni nousten pystyyn.
"Niin, kapteeni; juuri siitä asiasta tahdoin puhella kanssanne. Me
olemme nyt olleet laivassanne seitsemän kuukautta, ja tänään kysyn
teiltä omassa ja toverieni nimissä, onko aikomuksenne pitää meitä
täällä iät kaiket?"
"Herra Aronnax", sanoi kapteeni, "minä vastaan teille tänään samoin
kuin seitsemän kuukautta takaperin: se, joka kerran on tullut
_Nautilukseen_, ei tule siitä koskaan poistumaan."
"Mutta tehän poljette meidät täydelliseen orjuudentilaan!"
"Nimittäkää sitä miksi tahdotte!"
"Mutta orjallakin on oikeus koettaa tavoittaa vapauttaan."
"Kuka teiltä kieltää sen oikeuden?" vastasi kapteeni Nemo. "Olenko
minä koskaan tahtonut kiinnittää teitä valallanne jäämään tänne?" Hän
katsoa tuijotti minuun käsivarret ristissä rinnalla.
"Kapteeni, ei ole minulle eikä teillekään mieluista enää toisten
puuttua tähän puheenaiheeseen. Mutta kun kerta nyt olemme kajonneet
siihen, niin puhukaamme suumme puhtaaksi. Minä toistan teille,
ettei kysymys ole vain minun persoonastani. Minulle ovat jatkuvat
tutkimukset lohdutuksena ja huvituksena, todellisena intohimona, joka
saa minut unohtamaan kaiken muun. Minua niinkuin teitäkin miellyttää
elää yksikseni, tuntemattomana, mieltäni vain elähyttämässä heikko
toivo siitä, että jolloinkin voin luovuttaa jälkimaailmalle työni
tulokset keinotekoisen kojeen avulla, joka uskotaan tuulten ja meren
aaltojen ajeltaviksi. Sanalla sanoen: minä voin ihailla teitä,
seurata teitä paheksumatta käytöstänne, jota en kaikissa kohdissa
jaksa käsittää. Mutta teidän elämässänne on toisia kohtia, joita
minun on pakko katsella hämärien olosuhteiden ja salaisuuksien
varjoonsa kätkeminä -- olosuhteiden ja salaisuuksien, joista minun ja
kohtalotoverieni yksin täytyy täällä olla osattomat ja tietämättömät.
Sillä silloinkin kun sydämmemme ovat sykkineet teidän takianne
nähdessämme jotakin kärsimäänne surua tahi jotakin tekemäänne
nerokasta ja päättäväistä tointa, on meidän pitänyt tukehuttaa
rinnoissamme valjuinkin myötätuntoisuuden tunne, minkä ystävän
tahi vihamiehen osottama hyvä ja jalo teko on omiaan jokaisessa
kanssaihmisessä synnyttämään. Juuri tunto siitä, että olemme aivan
vieraat ja osattomat kaikelle mikä teitä koskee, se tekee meidän
asemamme täällä laivassa sietämättömäksi, jopa mahdottomaksi yksin
minullekin, mutta varsinkin Ned Landille. Ainoastaan jo senkin takia
että hän on ihminen, on pakko ajatella hänen tilaansa. Te voitte
kuvitella mielessänne, mitä kostonhimoisia aikeita vapaudenrakkaus ja
orjuudenkammo voi herättää sellaisessa luonteessa kuin kanadalainen
on -- mitä hän oikein voi suunnitellakaan, uskaltaa ja yrittää."
Minä vaikenin. Kapteeni nousi uudestaan seisomaan.
"Ned Land saa suunnitella, uskaltaa ja yrittää kaikkea mitä tahtoo!
Mitä se minua liikuttaa? Minä en ole etsinyt häntä käsiini. Huvikseni
en todellakaan pidätä häntä laivallani. Mitä tulee teihin, professori
niin olette te niitä ihmisiä, jotka voitte ymmärtää kaiken, yksinpä
vaikenemisenkin. Minulla ei ole enää mitään teille vastattavaa.
Antakaa tämän ensimmäisen kerran, kun olette ottanut tämän asian
puheeksi, olla myöskin viimeinen kerta, sillä tämän jälkeen minä en
ehkä enää tahdo kuunnella teidänkään puhettanne."
Minä vetäysin pois kapteenin hytistä. Tästä päivästä alkaen
tilanteemme kävi tosiaankin arveluttavaksi. Kerroin sitten Nedille ja
Conseilille keskusteluni kulun kapteenin kanssa.
"No, nyt tiedämme", sanoi edellinen, "ettemme tuolta mieheltä voi
odottaa enää mitään hyvää. _Nautilus_ lähenee Long Islandia. Meidän
on paettava, olipa ilma millainen hyvänsä."
* * * * *
Taivas kävi yhä uhkaavamman näköiseksi. Selvät merkit osottivat
hirmumyrskyn lähestyväksi. Ilma muuttui maidonvalkoiseksi. Matalalla
kulkevat pilvet pakenivat nopeasti toisiaan. Merenpinta kohoili ja
kävi leveinä ärjypäinä laineina. Kaikki merilinnut katosivat maihin
päin, lukuunottamatta myrskylintuja. Ilmapuntari laski huomattavasti.
Myrskylasin aineshiukkaset liukesivat nopeasti ilmaa täyttävän
sähköisyyden vaikutuksesta. Alkuaineiden kamppaus oli piankin
odotettavana.
Myrsky puhkesi toukokuun 18 p., _Nautiluksen_ juuri purjehtiessa Long
Islandin kohdalla, muutaman meripeninkulman päässä New Yorkin kanavan
suusta. Minä voin tarkata ja jälkeenpäin kuvata tätä elementtien
raivoisaa myllerrystä, sillä jostakin käsittämättömästä oikusta
tahtoi kapteeni Nemo uhmata sitä meren pinnalla, sen sijaan että
olisi ottanut turvansa sen uumeniin.
Tuuli kävi lounaasta ja oli alussa virkeä, s.o. puhalsi 15 metrin
nopeudella sekunnissa, joka vauhti lisäytyi 25 metriksi k:lo 3 aikaan
i.p.
Kapteeni Nemo, joka seisoi järkähtämättömänä tuulen pahimminkin
soidessa korvien ympärillä, oli asettunut yläkannelle. Hän oli
köytättänyt itsensä vyötäisiltä kiini heijastuskoneen kaappiin,
voidaksensa pysyä kannella sen yli huuhtovissa pilvenkorkuisessa
kuohulaineissa. Minutkin oli kannettu ylös ja köytetty samalla tapaa
kiini, ja sain nyt jakaa ihailuani myrskylle ja tälle verrattomalle
miehelle, joka tahtoi uhmata sen raivoa.
Lakkipäiden laineiden harjoja lakaisivat tuhkatiheään suuret
pilvenriekaleet. Aallot tuntuivat siitä ärtyvän vallan tavattomiin
saakka. _Nautilus_, joka vuoroon lepäsi kyljellään tehden aivan
suorakulman, vuoroon seisoi kokka pystyssä pilviä kohti kuin mikäkin
laivanmasto, huojui ja kallisteli hirmuisesti.
Kello 5 tienoissa alkoi sataa rankasti, mutta eivät tuuli eikä meri
siitä asettuneet. Hirmumyrsky puhalsi 45 metrin nopeudella sekunnissa
eli noin 20 peninkulmaa tunnissa. Semmoisessa raivossa ollessaan
se kaataa taloja, kiskaisee irti kattolevyjä, särkee rauta-aitoja
ja siirtää 24-tuumaisia tykkejä asemiltaan. Ja kuitenkin osotti
_Nautilus_ loistavalla tavalla todeksi erään nerokkaan insinöörin
sanat: "Ei ole mitään hyvin suunniteltua ja rakennettua laivaa,
joka ei voisi uhmata merta!" Mutta näiden miesten-syöjäin hyrskyjen
käsiteltävänäpä ei ollutkaan mikään kiintonainen kallio, vaan
terässukkula, notkea ja tottelevainen, ilman mastoja, purjeita ja
savupiippuja, joka todella kykeni rankaisematta käymään leikkisille
niiden kanssa.
Minulla oli tarpeeksi mielenmalttia tarkatakseni lähemmin noita
ärjyaaltoja. Ne olivat 5 metriä korkeita ja 150--175 metriä pitkiä,
ja niiden nopeus oli 15 metriä sekunnissa elikkä puolet tuulen
nopeudesta. Niiden koko ja voima kasvoi yhäti syvemmälle vedelle
tultua. Nyt vasta oikein tajusin mikä merkitys näillä myrskylaineilla
on, kun ne haukkovat ilmaa kitaansa ja pusertavat sitä alas meren
syvyyksiin, jonne ne siten saattavat elämää happirikkaudellaan.
Suurimmaksi paineeksi, millä ne voivat vaikuttaa, on laskettu aina
1,000 kg. jokaista koskettamaansa pinnan neliödesimetriä kohti.
Sellaiset aallot ne kerran Hebriidien saaristossa paiskasivat kumoon
40,000 kg. painoisen kalliojärkäleen, ja sellaiset joulunaattona
1864, hävitettyään kokonaisen osan Yeddon kaupungista Jaapanissa,
kulkivat 700 km. tunnissa ja ennättivät sitä menoa vielä samana
päivänä Amerikan rannikolle saakka.
Myrskyn voima yhäti vain kasvoi illan tullen. Ilmapuntari laski,
kuten vuonna 1860 Reunion-saarella erään ärjymyrskyn aikana, aina 710
millimetriin. Iltapimeän puhjetessa näin taivaanrannalla ison laivan,
joka kamppaili kuin hengenhädässä alkuaineiden kanssa. Se keinui
ja kallisteli kulkien eteenpäin vain vähällä höyryllä pysyäkseen
pystyssä laineissa. Se oli niitä höryrylaivoja, jotka kulkevat New
Yorkin ja Liverpoolin tai Havren väliä. Pian se katosi näkyvistäni
yön pimeään.
Kello 10 tienoissa illalla oli taivas kuin tulimeri. Ilmaa
halkoivat tiheät salamat. Minä en voinut katsella niiden lieskaa,
mutta kapteeni tuntui niissä näkevän myrskyn varsinaisen sielun.
Hirvittävä jyry täytti avaruuden aukeat -- yhtenäinen jylinä,
jossa kilpailivat keskenään aaltojen pauhu, myrskytuulen väkevä
kohina ja ukkosen jymähdykset. Tuuli pauhasi ylt'ympäriltä koko
taivaanrannan; aljettuaan idästä palasi se viimein takaisin sinne,
kuljettuaan välillä pohjoiset, lännet ja etelät, siis päinvastaisessa
järjestyksessä kuin eteläisen pallonpuoliskon hirmumyrskyt.
Tämä Golf-virta ansaitsi täydellä todella nimensä "myrskyjen
kuningas". Se juuri synnyttää nuo hirvittävät cykloonit uomainsa
yläpuolella leijailevain ilmakerrosten erilaisten lämpötilain kautta.
Vesisadetta oli seurannut ikäänkuin tulisade. Ylöspärskähtelevät
vesisuihkeet näyttivät muuttuneen tulikielekkeiksi. Olisi voinut
melkein sanoa että kapteeni Nemo, joka oli maininnut halajavansa
arvoistansa kuolemaa, koetti joutua salaman murskattavaksi.
Kun _Nautilus_ tavantakaa kallistelihe pelottavasti, nosti se
panssarikeulansa pystyyn kuin minkäkin ukkosenjohtajan, ja silloin
näin lukemattomia kipeniä singahtavan pitkin aluksen kupeita.
Voimani olivat tyyten lopussa. Minä irtauduin siteistäni ja ryömin
luukkua kohti. Sain sen vaivoin auki ja laskeusin keskusportaita alas
salonkiin. Myrsky saavutti silloin huippukohtansa. Oli mahdotonta
olla pystyssä missään _Nautiluksen_ sisäosissa.
Kapteeni Nemo tuli alas puoliyön aikaan. Minä kuulin kuinka säiliöt
vähitellen tyhjennettiin, ja _Nautilus_ laskeutui hitaasti meren
uumeniin.
Avointen salonginakkunain läpi näin joukottain isoja, peljästyneitä
kaloja, jotka uiskentelivat kuin mitkäkin varjokuvat tuossa
tulimeressä. Monia niistä salamat surmasivat. _Nautilus_ laskeutui
yhä syvemmälle. Minä luulin sen löytävän levollisia vesiä ainakin
15 metrin syvyydellä. Mutta ei -- ylemmät vesikerrokset kävivät
vielä liian raivoisasti. Aluksen täytyi etsiä yölepoa aina 50 metrin
syvyydellä vedenpinnan alapuolella.
Mutta siellä jo vallitsikin rauha ja ikuinen äänettömyys. Kukapa
olisi niin syvällä ollen voinut sanoa, että mahtava hirmumyrsky
ylhäällä repeli valtameren pintaa?