Kamppailu mustekalojen kanssa.
Olimme jo kauvan sitten päässeet kaameasta vankeudestamme etelänavan
jäätelien alla ja kynnimme Atlantin merta Etelä-Amerikan rannikolla.
Mutta _Nautilus_ tahtoi ilmeisesti välttää vilkasliikkeisiä reittejä,
jonka vuoksi emme poikenneetkaan Antillien mereen emmekä Meksikon
lahteen. Huhtikuun 16 p. näimme Martinique- ja Guadeloupe-saarten
korkeat vuorenhuiput viidenviidettä kilometrin päässä.
Ned Land, joka oli toivonut voivansa toteuttaa pakoyrityksensä näillä
saarista ja merenkulkijoista rikkailla vesillä, tuli hyvin noloksi.
Pako olisi ollut helppo toimeenpanna, jos hän olisi voinut anastaa
laivan purren kapteenin tietämättä. Mutta aavalla valtamerellä sitä
oli mahdoton ajatellakaan.
Hänen, Conseilin ja minun kesken oli pitkä keskustelu tästä asiasta.
Olimme nyt olleet kuuden kuukauden ajan _Nautiluksen_ vankeina ja
purjehtineet sen mukana kokonaista 8,500 peninkulmaa maapallon
kaikilla vesillä, eikä meillä ollut -- kuten Ned Land sanoi --
vähintäkään toivoa siitä, että tämä matka milloinkaan loppuisi. Hän
teki silloin minulle aivan odottamattoman ehdotuksen: että kysyisimme
kapteeni Nemolta suoraan, aikoiko hän pitää meitä määrättömän ajan
laivassaan.
Minusta tuntui tuollainen tiedustus varsin toivottomalta. Me emme
voineet toivoa _Nautiluksen_ päälliköltä mitään, vaan saisimme
luottaa yksinomaan itseemme. Sitäpaitsi oli tuo mies jo jonkun
aikaa näyttänyt paljon synkeämmältä ja itseensäsulkeutuneemmalta
kuin koskaan ennen. Minua hän tuntui kerrassaan välttävän. Ennen
hän oli ollut huvitettu saadessaan selittää minulle merenalaisia
merkillisyyksiä, mutta nyt häntä ei enää ollenkaan näkynyt salongissa.
Mikähän muutos hänessä oli oikein tapahtunutkaan, ja mikä seikka sen
lienee aiheuttanut? En voinut omassa käytöksessäni huomata mitään
syytä siihen. Jokohan meidän läsnäolomme laivalla alkoi vaivata
häntä? En voinut kuitenkaan toivoa, että hän omasta ehdostaan
lahjoittaisi meille vapauden.
Mitä hauskoja huomioita sainkaan tehdä joka päivä täällä Antillien
vesillä, kymmenen metriä merenpinnan alapuolella! Muiden zoophytien
joukossa oli täällä n.s. risteilijöitä, joita englantilaiset sanovat
"Portugalin sotalaivoiksi", tieteelliseltä nimeltään _Physalia
pelagica_ -- jonkunlaisia isoja, soikeita ja helmiemon-hohtoisia
rakkoja, joiden siniset tuntoripset uiskentelevat niiden jälessä kuin
silkkirihmavyyhdet. Edelleen näin meduusoja, kauniita katsella, mutta
ikäviä kosketella. Ne erittävät itsestään nestettä, joka polttaa ihoa
kuin nokkospensas. Nilviäisistä vaarinotin puolitoista metriä pitkiä
anneliideja, jotka ovat varustetut ruusunpunaisella kärsällä ja 1,700
liikkumaelimellä, jotka kimmurtelevat vedessä taivaankaaren kaikissa
värivivahduksissa. Kalojen joukossa huomasin Malabarin rauskuja,
suunnattomia rustomaisia kuvatuksia, jotka kasvavat yli kolme metriä
pitkiksi ja 300 kg. painoisiksi ja tällöin liehuivat salongin
akkunalevyjen ohi kuin mitkäkin levällään olevat kankaankappaleet.
Huhtikuun 20 p. olimme laskeutuneet 1,500 metrin syvyyteen. Lähin
maakamara oli Bahamasaarilla, jotka olivat hajallaan merenpinnalla
kuin ryhelmä jättiläisten nakkelemia kivijärkäleitä. Niiden ympärillä
kohosi korkeita merenalaisia luotoja, joitten välisiä kuiluja eivät
sähköheijastajamme säteet jaksaneet valaista pohjaan saakka. Pitkin
pituuttaan olivat nämä luodot köynnös- ja haurakasvien peittämät.
Kello 11 aikaan Ned Land kiinnitti huomioni äkilliseen liikkeeseen
noiden haurakasvien välissä.
"Mikä hirvittävä otus!" huudahti hän rynnäten akkunan luo.
Minäkin riensin sitä katselemaan enkä voinut olla kavahtamatta
taaksepäin. Silmieni edessä liikehti kammottava kummitus, aivan kuin
joku satujen hirmuinen tursas.
Se oli jättimäinen mustekala, kahdeksaa metriä pitkä. Se kulki
nuolen nopeudella taaksepäin samaan suuntaan kuin _Nautilus_,
katsellen meitä suurilla, liikkumattomilla, harmaansinisillä
silmillään. Sen kahdeksan lonkeroa eli jalkaa, jotka ovat tälle
eläinluokalle antaneet "pääjalkaisten" nimen, olivat vartaloa kaksi
vertaa pitemmät. Erotti selvästi nuo 250 imukuppia lonkeroitten
sisäpuolilla, jotka tavantakaa imeytyivät tunnustellen kiini
akkunaruutuun. Sen suu oli papukaijannokan muotoinen, sulkeutui ja
avautui pystysuoraan ja oli varustettu useilla riveillä naskalimaisia
hampaita.
Mikä luonnonoikku olikaan että moisella nilviäisellä on linnunnokka!
Sen sukkulamainen, keskeltä pyöreäksi turvonnut ja vaipan kattama
vartalo oli kuin mikäkin muodoton lihavuori, joka painoi ainakin
20--25,000 kg. Sen väri vaihteli, hetikun se ärtyi, erinomaisen
nopeasti harmaansinisestä punaruskeaksi.
Toisia mustekaloja näyttäytyi ylihangan puoleisen akkunan takana.
Ne seurasivat uskollisesti _Nautilusta_, ja me kuulimme niiden
nokkain hakkaavan ruutua vastaan. Minä voitin ensimmäisen kauhuni
ja vastenmielisyyteni näitä kamalia eläimiä kohtaan ja rupesin
piirustamaan niitä.
Äkkiä pysähtyi _Nautilus_ aivan yht'äkkiä, ja sen runko vavahti
pitkin pituuttaan.
"Olemmekohan törmänneet karille?" kysäsin.
"Varmaankin", vastasi kanadalainen, "mutta kiini emme ole kuitenkaan
käyneet, sillä alushan uiskentelee aivan vapaasti."
Niin, _Nautilus_ tosin uiskenteli vapaasti, mutta se ei enää kulkenut
eteenpäin. Potkurinsiivet eivät enää pieksäneet vettä, Täten kului
tuokio. Sitte astui kapteeni Nemo perämiehensä seurassa salonkiin.
Minä en ollut nähnyt häntä kotvaan aikaan. Hän näytti hyvin
synkkämieliseltä. Meitä puhuttelematta, tuskinpa huomaamattakaan,
hän kävi akkunan luo, silmäsi meren kummituksia ja virkkoi sitten
muutaman sanan perämiehelle.
Tämä lähti tiehensä. Kohta suljettiin akkunaluukut, ja
kattolamppuihin leimahti valoa.
Minä astuin kapteenin luo.
"Merkillinen kokoelma mustekaloja", sanoin hänelle keveästi,
aivan kuin joutilas katselija, joka akvaarion lasiruudun takaa on
silmäillyt merelliskokoelmia.
"Niin tosiaan, herra luonnontutkija", vastasi hän; "ja me käymme
taistelemaan niiden kanssa rinta rintaa vastaan."
"Rinta rintaa vastaan", toistin ällistyneenä, luullen kuulleeni
väärin.
"Juuri niin, professori. Potkuri ei enää tee tehtäväänsä. Luulen
yhden noista mustekaloista takertuneen kiini siihen ja estävän sen
pyörimistä."
"Mitä nyt aijotte tehdä?"
"Nousta ylös pintaan ja surmata koko joukkion."
"Se on vaikea tehtävä, kapteeni."
"Niin, sangen vaikea. Sähköluodeillamme emme voi mitään niiden
pehmeässä lihassa, jossa ne eivät tapaa tarpeeksi vastustusta
räjähtääkseen. Mutta me käymme kirveillä niiden kimppuun."
"Ja harpuunalla, kapteeni", sanoi kanadalainen, "jollette hylkää
minun apuani."
"Minä otan sen vastaan, mestari Land."
"Me tulemme mukaan", virkoin; ja me astuimme kapteenin jälessä
keskusportaille.
Niillä seisoi tusinan verta laivamiehiä kirveet käsissä, valmiina
käymään hirviöitten kimppuun. Conseil ja minäkin tartuimme
kirveisiin, Ned harpuunaan.
_Nautilus_ oli jo kohonnut vedenpintaan. Muuan merimiehistä irrotti
luukun. Mutta tuskin oli hän saanut ruuvatuksi mutterit irti, kun
kansiluukku kohosi ilmaan mitä raivoisimmalla liikkeellä, jonka
arvatenkin mustekalain lonkeroiden imukupit saivat aikaan.
Heti työntyi yksi tällainen pitkä lonkero ikäänkuin mikäkin
jättiläiskäärme aukosta sisään, ja parikymmentä muuta heilui ilmassa
sen yläpuolella. Kirveeniskulla löi kapteeni poikki ensinmainitun,
joka kiemurrellen luisui alas portaita pitkin. Mutta juurikun
työnnyimme kaikki joukolla aukosta ylös päästäksemme yläkannelle,
iski kaksi muuta lonkeroa kiini kapteenin edessä olevaan merimieheen
ja nosti hänet vastustamattomalla voimalla näkyvistämme.
Kapteeni Nemo päästi kumean huudon ja ryntäsi kannelle. Me seurasimme
hänen perässään.
Mikä kamala näky! Lonkerot olivat kääriytyneet onnettoman miehen
ympärille ja pitivät häntä imukupeillaan kiini järkähtämättömässä
syleilyssään. Hän oli tukehtua, ja hänen kurkustaan kuului koriseva
ääni: "Apuun! Apuun!" Nämä _ranskaksi_ lausutut sanat saattoivat minut
aivan ymmälle. Minulla oli siis maanmies laivalla, ehkä useampiakin!
En ikinä tule unhottamaan tuota sydäntäsärkevää parahdusta!
Miesparka oli auttamattomasti hukassa. Mikäpä voima kykenisikään
pelastamaan hänet tuosta hirvittävästä syleilystä! Kapteeni Nemo oli
kuitenkin hyökännyt mustekalan kimppuun ja katkaissut kirveellään
vielä toisen sen lonkeroista. Perämies taisteli raivokkaasti muita
_Nautiluksen_ kupeilla kiemurtelevia hirviöitä vastaan. Laivamiehet
iskivät niitä kirveillään minkä ennättivät. Ned Land, Conseil ja minä
upotimme aseemme niiden pehmeään lihaan. Väkevä myskinhaju täytti
ilman.
Jopa luulin hetkisen että vangittu merimies sittekin pelastuisi
pintehestään. Seitsemän otuksen lonkeroista oli jo hakattu poikki, ja
kahdeksas, joka oli kääriytynyt kuin teräsvieteri uhrinsa ympärille,
heilui ilmassa. Mutta kun kapteeni ja perämies uudestaan ryntäsivät
sen kimppuun, ruiskutti se heitä vastaan paksun pylvään mustahkoa
nestettä vatsavaipastaan. Me kaikki aivan sokaistuimme aluksi. Kun
olimme saaneet hierotuksi nesteen silmistämme, oli mustekala jo
kadonnut näkymättömiin ja sen mukana onneton maanmieheni.
Me sytyimme nyt vallan raivoon noita petoja vastaan. Kymmenen tai
kaksitoista mustekalaa oli jo ennättänyt kiivetä ylös kannelle ja
_Nautiluksen_ kupeille. Me pyörimme hurjina niiden terveiden ja
silvottujen lonkeroiden keskellä, jotka kiemurtelivat kuin mitkäkin
iljettävät käärmeet veri- ja mustehyhmässä kannella. Näytti aivan
siltä kuin kasvaisivat nuo limaiset lonkerot uudelleen kiini otuksien
otsaan niinkuin käärmetukka muinaisen Hydran päähän. Ned Landin
harpuuna putosi joka iskulla mustekalojen harmaansinisiin silmiin ja
sokaisi ne. Mutta äkkiä paiskasi urhean kanadalaisen kumoon muuan
lonkero, jota hän ei osannut välttää.
Sydämmeni oli seisahtaa sykkimästä! Mustekalan hirveä kita oli apo
ammollaan valmiina leikkaamaan Ned Landin keskeltä poikki. Minä
riensin hänen avukseen, mutta kapteeni Nemo oli minua joutuisampi.
Hänen kirveensä vajosi huimalla vauhdilla molempain suunnatonten
leukojen väliin; ja kanadalainen, joka oli pelastunut aivan kuin
ihmeen kautta, kavahti sukkelasti pystyyn ja työnsi väkäkeihäänsä
pitkin koko sen pituutta mustekalan ruumiiseen.
"Minä olin velkaa teille tämän", sanoi kapteeni Nedille. Tämä
kumarsi, sanaakaan virkkamatta.
Taistelu, jota oli kestänyt neljänneksen tuntia, oli tauvonnut.
Voitetut ja kuolettavasti silvotut hirviöt luovuttivat taistelukentän
meille ja katosivat meren syvyyteen.
Kapteeni, joka oli aivan veren tahraama, seisoi liikahtamatta
kannella ja katseli merta, joka oli nielaissut yhden hänen uskollisia
tovereitaan. Suuria kyynelkarpaloita vieri hänen silmistään.