Ilma loppuu.
_Nautiluksen_ ympärillä, yllä ja alla oli siis läpäisemätön jäämuuri.
Me olimme rintajään vankeina. Kanadalainen iski suuren nyrkkinsä
pöytään. Conseil pysyi vaiti. Minä katselin kapteenia. Hänen
kasvoilleen oli palannut entinen järkähtämätön levollisuus. Hän
seisoi käsivarret ristissä rinnallaan ja oli vaipunut mietteisiinsä.
_Nautilus_ pysyi liikahtamatta paikallaan.
"Hyvät herrat", sanoi kapteeni viimein järeällä äänellä, "kahdella
tapaa voi kuolla, kun on joutunut meidän asemaamme." Tuo käsittämätön
ihminen näytti näin sanoen aivan matematiikan professorilta, joka
selittelee jotain algebran tehtävää oppilailleen.
"Joko me murskaudumme kuoliaiksi", jatkoi hän, "tahi menehdymme
raittiin ilman puutteesta. Nälkäkuolemasta ei minun tarvitse puhua,
sillä _Nautiluksessa_ on ravintoaineita pitemmäksikin aikaa, kuin
meillä on elettävänä. Punnitkaamme siis, kumpi ensin mainitsemistani
kuolintavoista on meille edullisempi."
"Mitä tukahtumiseen tulee," huomautin, "niin tuskinpa meidän
tarvitsee sitä peljätä, sillä ovathan ilmasäiliömme aivan täydet."
"Aivan oikein", vastasi kapteeni, "mutta niissä riittää meille
ilmaa ainoastaan kahdeksi päiväksi. Olemme nyt olleet veden alla
kuusineljättä tuntia, ja ilma laivassa on jo niin tympeätä että se
tarvitsee raitistamista. Kahdeksanviidettä tunnin kuluttua ovat
ilmavarastomme tyyten käytetyt."
"No niin, kapteeni, vapautukaamme siis noiden kahdeksanviidettä
tunnin kuluessa vankeudestamme."
"Ainakin voimme koettaa murtaa reikää meitä ympäröivään jäämuuriin."
"Miltä puolelta?" kysyin.
"Siihen voi luotauslanka antaa vastauksen. Minä annan _Nautiluksen_
laskeutua alemmalle jäävuorelle ja panen mieheni sukellustamineihin
puettuina käymään jäämuurin kimppuun sen heikoimmalta kohdalta."
"Voiko salonginakkunoita pitää auki?"
"Aivan hyvin, sillä alus pysyy paikoillaan."
Näin sanoen kapteeni Nemo kävi hommaan. Pian kuului viheltävää
ääntä, josta arvasin veden tunkeutuvan säiliöihin. _Nautilus_ vajosi
hitaasti ja lepäsi viimein jääperustalla 350 metrin syvyydellä.
"Hyvät ystävät", sanoin kohtalotovereilleni, "asemamme on vaikea,
mutta minä luotan teidän mielenlujuuteenne."
"Herra professori", vastasi kanadalainen, "minä lupaan etten näinä
hetkinä väsytä teitä valitusvirsilläni ja että teen mitä voin
yhteisen pelastumisemme hyväksi."
"Hyvin sanottu, Ned", lausuin ja ojensin hänelle käteni.
"Tahdon lisätä", hän jatkoi, "että olen yhtä tottunut käyttelemään
jääkuokkaa kuin harpuunaakin, ja että jos voin olla kapteenille
hyödyksi, niin hän saa käskeä minut minne hyväksi näkee."
"Hän ei ylönkatso apuanne. Tulkaa, Ned!"
Minä vein hänet siihen suojaan, jossa _Nautiluksen_ miehet
paraikaa panivat päälleen korkkipukujaan, ja kerroin kapteenille
Nedin tarjouksesta, jonka hän otti vastaan. Kanadalainen pukeutui
sukellustamineihin ja oli kohta yhtä valmis käymään työhön kuin
toisetkin miehet. Jokaisella oli seljässään Rouquayrol-koje,
johon oli säiliöistä pumpattu runsas varasto puhdasta ilmaa.
Mutta Ruhmkorffin-lamput olivat tarpeettomat näissä selkeissä ja
heijastuskoneen valaisemissa vesissä.
Kun Ned oli valmis käymään työhön käsiksi, palasin salonkiin ja
istahdin Conseilin kera avoimien akkunoiden ääreen katselemaan meitä
ympäröiviä vesi- ja jääkerroksia. Kohta näimme kaksitoista miestä,
joiden joukosta tunsin Ned Landin hänen pitkästä vartalostaan,
astuvan jääsillallemme. Kapteeni Nemo seurasi heitä.
Ennenkun vankilamme muureja ruvettiin kovertamaan, toimitutti
kapteeni luotauksia, joiden avulla kaivamisen suunta määrättiin.
Pitkiä poria työnnettiin sivuseiniin, mutta paksussa ja kovassa
jäässä ei niillä päästy viittätoista metriä syvemmälle. Jääkattoon
oli tarpeetonta käydäkään käsiksi, sillä sen muodosti enemmän kuin
neljäsataa metriä vahva rintajää. Kapteeni antoi silloin tutkia
jääsiltaamme.
Se erotti meidät vain kymmenen metrin vahvuudelta alempana olevasta
vapaasta vedestä; sen paksumpi ei tuo kiusantekijämme ollut. Meidän
tuli siis kovertaa siihen aukko, joka oli _Nautiluksen_ ympärysmitan
kokoinen. Meidän täytyi murskata jäätä noin 6,500 kuutiometriä, jotta
aluksemme voisi siten syntyneen aukon lävitse laskeutua jääkentän
alle.
Työhön käytiin heti käsiksi, ja sitä toimitettiin väsymättömällä
uuraudella. Kapteeni Nemo antoi merkitä jäähän tuon suunnattoman
aukon ympäryskehän ja pani miehensä sitten yht'aikaa poraamaan
reikiä pitkin sen pituutta. Kun tämä kehäviiva siten oli jotenkin
tiheillä reijillä lävistetty, ruvettiin sitä pitkin särkemään jäätä
tuurilla ja jääkuokilla, jolloin aika isoja järkäleitä irrottui.
Vettä raskaamman ominaispainonsa takia nämä lensivät ylös tunnelin
kattoholviin, joka täten vahveni sitä mukaa kuin jääsilta sen alla
oheni.
Kaksituntisen kovan ahertelun jälkeen Ned Land palasi alukseen lopen
väsyneenä. Hänen ja hänen toveriensa sijalle astuivat vereksin
voimin uudet miehet, joihin myöskin Conseil ja minä liityimme.
_Nautiluksen_ perämies johti tällöin työtä. Ensin tuntui vesi minusta
merkillisen kylmältä, mutta pianpa lämpenin kuokkaa hetken ajan
heilutettuani. Liikkeeni olivat varsin keveät, vaikka jäseniäni
puserti kolmenkymmenen ilmakehän paine.
Kun minä vuorostani kahden tunnin työskentelyn jälkeen palasin
laivaan nauttimaan hyvin ansaittua lepoa, tunsin huomattavan eron
Rouquayrol-kojeeni puhtaan ilman ja _Nautiluksen_ hiilihappoa täynnä
olevan ilman välillä. Mutta laivan ilmavarastoa ei oltu uusittukaan
kahteen vuorokauteen, niin että sen elähyttävät ainekset olivat jo
tyyten vähissä.
Täten työskennellen herkeämättä kahdessa vuorossa olimme
kahtenatoista tuntina särkeneet merkittyä jääpintaa vasta metrin
paksuudelta, s.o. murskanneet siitä ainoastaan noin 600 kuutiometriä.
Sellaisella menolla tarvittiin vielä viisi yötä ja neljä päivää,
ennenkuin työ oli onnellisesti loppuunsaatettu.
"Viisi yötä ja neljä päivää!" sanoin huo'ahtaen Ned Landille ja
Conseilille; "ja meillä on säiliöissä ilmaa ainoastaan kahdeksi
vuorokaudeksi!"
"Lukuunottamatta vielä sitäkin mahdollisuutta", huomautti Ned,
"että vaikka kerran pääsemmekin irti tästä kirotusta luolasta, niin
saatamme käydä uudestaan kiikkiin rintajään alla, voimatta enää
uudistaa ilmavarastoamme."
Totta kyllä! Ja kukapa voi ennakolta arvata lyhyintä aikaa,
joka vapautukseemme tarvittiin. Eiköhän raittiin ilman puute
ennättäisi tukehuttaa meidät, ennenkun _Nautilus_ pääsisi kohoamaan
vedenpintaan? Olikohan sen ja kaikkien sen sisällä olevien kohtalona
menehtyä tähän jättimäiseen jäähautaan? Tilanteemme oli todellakin
hirveä. Mutta jokainen meistä katseli rohkeasti kuolemaa kasvoista
kasvoihin, ja kaikki olimme lujasti päättäneet ponnistaa voimamme
viimeiseen asti.
Kuten olin arvannut, saatiin yön kuluessa irrotetuksi uusi metrin
vahvuinen jäälevy tuosta suunnattomasta onkalotekeleestä. Mutta kun
aamulla korkkitamineissani astelin jääsohjussa, jonka lämpömäärä
oli -6° tai -7° C, huomasin sivuseinämien vähitellen lähenevän
toisiansa. Tämän uuden ja odottamattoman vaaran näkeminen ei suinkaan
ollut omiaan kohottamaan rohkeuttamme, sillä nuo toisiaan lähenevät
jäämuurit uhkasivat rautaisessa syleilyssään musertaa _Nautiluksen_
kuin lasikulhon!
Minä en kertonut tovereilleni tästä uudesta turmionuhkasta. Miksipä
olisin lamauttanut heidän voimiaan, joita niin tyyten tarvittiin
vaivaloisessa pelastustyössä? Mutta laivaan tultuani ilmotin siitä
heti kapteeni Nemolle.
"Olen itse huomannut sen", sanoi hän levollisella tavallaan, jota
eivät tukalimmatkaan olosuhteet voineet järkähyttää. "Siinä on
meille uusi vaaranpaikka lisää, mutta en näe mitään mahdollisuutta
sen välttämiseksikään. Ainoa pelastuskeinomme on koettaa olla
joutuisammat kuin meitä uhkaava kova kohtalo. Meidän on ennätettävä
ensiksi, ennenkun turma tulee. Siinä kaikki!"
Ennätettävä ensiksi!... No niin, pitihän minun jo olla tottunut hänen
puhetapaansa!
Tänä päivänä työskentelin useampia tunteja peräkkäin kuokallani.
Uuttera ahertelu oli omiaan ylläpitämään mielenlujuuttani. Sen ohessa
työnteko oli samaa kuin yhtä pitkä poissaolo _Nautiluksesta_ --
silloin pääsi laivan myrkyllisestä ilmapiiristä hengittämään sitä
raitista, happirikasta ilmaa, jota säiliöistä joka kerta työhön
lähtiessämme pumpattiin hengityskojeisiimme.
Illan tullen oli aukko taas syventynyt metrin verran. Mutta laivaan
palatessani olin tukahtua siitä hiilihappomäärästä, jota ilma sen
suojissa oli täynnä. Ah, kunpa meillä olisi vain ollut keino, millä
poistaa tuota myrkyllistä kaasua! Hapenpuute ei meillä voinut
tulla kysymykseenkään. Merivesi sisälsi sitä melkoisen määrän,
ja mahtavilla ilmapumpuillamme olisimme voineet eristää siitä
happea vaikka kuinka paljon. Mutta minnekä työntää keuhkoista
uloshengittämämme hiilihappo? Ainoa keino olisi ollut täyttää
astioita kloorihappoisella kalilla ja alituisesti pudistella niitä.
Mutta sitä ainetta ei laivassa ollut, eikä mitään muuta voinut sen
asemasta käyttää.
Tänä iltana täytyi kapteeni Nemon avata ilmasäiliöittensä hanat ja
päästää suuria määriä puhdasta ilmaa _Nautiluksen_ sisäosiin. Ilman
sitä toimenpidettä ei meistä olisi yksikään enää herännyt hengissä
seuraavana aamuna.
Huomenissa, maaliskuun 26 p., alotin jälleen kaivosmiehentyöni
meidän käydessä murtamaan viidettä metriä vankiholvimme
lattiasillasta. Rintajään sivuseinät ja alapinta paksunivat
huomattavasti jäätyessään. Ilmeistä oli että ne jäätyivät umpeen
ennen _Nautiluksen_ irtipääsemistä. Mikä meidän kohtalomme silloin
olisi? Jäätyä kiini tähän hyhmään niinkuin kärpäset akkunajäähän!
Minut valtasi äkillinen epätoivo. Kuokka oli pudota hervottomista
käsistäni. Mitä kannatti kuluttaa vaivaisia voimiani, kun osakseni
kumminkin tulisi joko tukahtua ilmanpuutteeseen tahi musertua näiden
kivettyväin vesivuorten välissä? Semmoisia kidutusmahdollisuuksia
ei ikinä ole edes raivopäisimmän raakalaisen mieleen juolahtanut!
Minusta tuntui, kuin jo olisin jonkun pelottavan hirviön leukapielten
välissä, jotka vastustamattomasti sulkeutuivat musertaakseen minut...
Samassa tuokiossa astui työtä johtava päällikkömme ohitseni. Minä
kosketin häntä käsivarteen ja osotin hänelle vankilamme sisäänpäin
vahvenevia seiniä. Ylähangan puolella oleva jäämuuri oli siirtynyt
ainakin neljä metriä lähemmäksi _Nautiluksen_ runoa.
Kapteeni ymmärsi mitä tarkotin ja viittasi minua seuraamaan häntä.
Me palasimme laivaan. Riisuttuani korkkipuvun päältäni menin hänen
perässään salonkiin.
"Kuulkaapas nyt, professori", sanoi hän minulle, "meidän täytyy
turvautua johonkin ennen arvaamattomaan keinoon, muuten me
muuraudumme tähän jääksi hyytyvään veteen niinkuin sementtitaikinaan."
"Niin, mutta mitä meidän sitte olisi tehtävä?"
"Ah, jospa _Nautitukseni_ olisi kyllin vahva musertumatta kestämään
tätä puserrusta!" huudahti hän.
"Entä sitten?" kysyin, käsittämättä mitä kapteeni oikein tarkotti.
"Ettekö ymmärrä", hän vastasi, "että veden jäätymisestä olisi meille
apua? Ettekö käsitä, että vesi muuttuessaan kiinteään muotoon särkisi
nämä meitä kahlehtivat jäälautat, niinkuin se jäätyessään särkee
kovimpiakin kiviä? Joko tajuatte, että siitä tulisi meille tehokas
apuneuvo pelastuaksemme eikä vain murskautuaksemme?"
"Ehkäpä, kapteeni. Mutta kuinka vahva vastustuskyky _Nautiluksella_
olisikin, niin ei se voisi kestää tuon arvaamattoman puristuksen
painetta likistymättä rautapellin ohuiseksi."
"Sen kyllä tiedän, professori. Emme voikaan toivoa mitään apua
luonnon puolelta, vaan ainoastaan omalta kekseliäisyydeltämme. Tätä
jäätymistä meidän on yritettävä vastustaa. Sillä eivät ainoastaan
sivuseinämät kasva kokoon, vaan _Nautiluksen_ edessä ja takana ei ole
enää kolmenkaan metrin vertaa avointa vettä. Jää syleilee meitä joka
taholta."
"Kuinka kauvan luulette säiliöissä olevan ilman antavan meidän
vapaasti hengittää laivassa?"
Kapteeni katsoi minuun tutkivasti silmiin.
"Ylihuomenna ovat säiliöt tyhjät!" sanoi hän.
Kylmä hiki peitti koko ruumiini. Mutta -- voiko tuo vastaus
kuitenkaan enää yllättää minua? Maaliskuun 22 päivänähän _Nautilus_
oli sukeltanut napajään alle, ja nyt oli jo 26:des päivä käsillä. Ja
se vähäinen ilmamäärä, joka meillä vielä oli jälellä, oli säästettävä
työssä olevia varten. Vielä tänäkin hetkenä, kun piirtelen näitä
rivejä paperille, tekee silloisen pulamme muisteleminen minuun niin
elävän vaikutuksen, että sanoin kuvaamaton kauhistus valtaa koko
olentoni, aivan kuin loppuisi nytkin keuhkoistani ilma.
Kapteeni seisoi hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena, vaitonaisena ja
liikkumattomana. Todennäköisesti hän oli saanut uuden aatteen, mutta
näytti tahtovan väkisin hyljätä sen. Vihdoin pääsi hänen huuliltaan
seuraavat sanat:
"Kiehuvaa vettä!"
"Kiehuvaa vettä?" toistin typerryksissäni
"Niin, professori. Me olemme suljetut verraten pienipintaisen
kuution sisään. Ettekö luule, että jos _Nautiluksen_ pumppujen
annetaan herkeämättä ruiskuttaa kiehuvaa vettä vankiholviimme, niin
kohotettaisiin tämän kautta sen lämpömäärää ja estettäisiin sen
umpeenjäätyminen?"
"Meidän täytyy ainakin koettaa sitä keinoa", sanoin päättäväisesti.
"Niin, koettakaamme siis, professori!"
Lämpömittari näytti silloin -7° C laivan ulkopuolella. Kapteeni
vei minut keittiöön, missä suurissa tislauskattiloissa paraikaa
höyryttämisen avulla valmistettiin merivedestä juomavettä.
Kattilat pumppasivat itsetoimivasti itsensä täyteen vettä ja
Bunsenin-pattereista lähtevä koko sähköinen lämpö johdettiin vedessä
oleviin metalliputkiin. Muutaman minuutin kuluttua ne saattoivat
veden kiehuma-asteeseen. Se johdettiin pumppuihin, ja sijaan
tuli uutta kylmää vettä tarpeen mukaan. Sähköpatterien kehittämä
lämpömäärä oli niin korkea, että merestä otettu jääkylmä vesi palasi
kiehuvankuumana pumppujen lieriöihin, käytyään ainoastaan lyhyen
hetken lämmityskoneessa.
Kuumaa vettä alettiin ruiskuttaa ulos; ja kolmen tunnin yhtämittaisen
työskentelyn jälkeen näytti lämpömittari laivan ulkopuolella vain
-6° C. Olimme siis voittaneet yhden asteen. Vielä kaksi tuntia samaa
herkeämätöntä työtä, niin näytti lämpömittari ainoastaan -4°.
"Me onnistumme!" sanoin kapteenille, tarkoin seurattuani työn
edistymistä.
"Minäkin luulen niin", hän vastasi. "Me emme siis tule musertumaan;
ainoastaan tukehtumisen vaara enää uhkaa meitä."
Yön kuluessa veden lämpömäärä nousi jo -1:seen. Ruiskuttamisella ei
tätä astemäärää saatu enää kohoamaan. Mutta kun merivesi jäätyy vasta
2°:lla, niin rauhoituin lopultakin tämän kuolintavan pelosta.
Seuraavana päivänä, maaliskuun 27:ntenä, olimme siltajäästä saaneet
kuudennen metrin koverretuksi. Tämän jälkeen oli meillä enää neljä
metriä murrettavana; mutta se tiesi kuitenkin kahdeksanviidettä
tunnin yhtä jaksoista aherrusta.
Ilmaa laivassa ei voinut vaihtaa, vaikka se joka päivä kävi yhä
sietämättömämmäksi. Sanomaton painostus vaivasi minua. Klo 3
tienoissa iltapäivällä tunsin oloni vallan kamalaksi. Haukottelin
niin että leukani olivat mennä sijoiltaan. Keuhkoni kävivät kuin
palkeet koettaessaan turhaan tavoittaa raitista ilmaa. Menin
jonkinlaiseen tainnostilaan. Kelpo palvelijani Conseil, joka kärsi
yhtä suuresti kuin minä, ei jättänyt minua hetkeksikään. Hän piti
minun kädestäni kiinni, lohdutti ja rohkaisi minua, ja usein kuulin
hänen supisevan itsekseen:
"Ah, kunpa voisin olla hengittämättä, jotta isännälle jäisi enemmän
raitista ilmaa!"
Kyyneleet nousivat silmiini kuullessani tuon uskollisen pojan puhuvan
niin.
Tilanteemme laivassa oli kerrassaan hirvittävä. Kuinka kerkeästi
pukeuduimmekaan sukellustamineisiimme päästäksemme ulos
työskentelemään! Kuokat kajahtelivat jääkerrosta vastaan. Käsivarren
lihakset uupuivat, kämmenistä lähti nahka irti, mutta mitäpä
välitimmekään näistä vaivoista ja haavoista! Saimmehan elähyttävää
ilmaa keuhkoihimme! Voimme hengittää vapaasti!
Eikä kumminkaan kukaan tahallaan viivytellyt työpaikalla. Määräajan
kuokkaa heiluteltuaan luovutti kukin mielellään hengityskojeen
läähättävälle toverille, jotta hänkin saisi keuhkoihinsa puhdasta
ilmaa. Kapteeni Nemo näytti kaikille hyvää esimerkkiä.
Tänä päivänä kävi työmme vielä rivakammin kuin ennen. Meillä oli
jälellä ainoastaan kahden metrin vahvalta jääpintaa. Ainoastaan
kahden metrin vahvuinen jääkalvo erotti meitä vapaasta merestä!
Mutta säiliöt olivatkin jo miltei tyhjät puhtaasta ilmasta. Se
vähäinen määrä, minkä ne vielä sisältivät, oli säästettävä ulkotyössä
olijoille. _Nautilukseen_ ei siitä riittänyt rahtuistakaan.
Kun illalla taas palasin laivaan, tunsin miltei tukahtuvani.
Sellainen yö! Sen kärsimyksiä ei voi sanoin kuvatakaan. Seuraavana
päivänä oli hengitykseni kamalan vaikeata. Päänkivun lisäksi tuli
kova huimaus, niin että olin aivan kuin humaltunut. Seuralaiseni
tunsivat samaa. Monet laivamiehistä kärsivät hirveitä tuskia.
Tänä päivänä, joka oli vankeutemme kuudes, päätti kapteeni Nemo
murskata meitä vapaasta vedestä erottavan jääseinän, koska
kuokilla hänen mielestään päästiin liian hitaasti eteenpäin. Hän
säilytti alati kylmäverisyytensä ja rohkeutensa. Siveellisellä
lujuudellaan hän tukahutti ruumiilliset kärsimyksensä. Meidän toisten
ruikutellessa hän mietti, punnitsi ja toimi. Hänen käskystään alus
kevennettiin, s.o. kohotettiin irti jäälautasta muuttamalla sen
ominaispainoa. Sitten se hinattiin sen suunnattoman aukon kohdalle,
jonka olimme hakanneet jäähän; ja täytettyä säiliöt jälleen vedellä
laskettiin se hitaasti aukkoon. Samassa tuokiossa nousi koko miehistö
laivaan, ja kaksoisovi teljettiin kiini. _Nautilus_ lepäsi nyt
jääkalvolla, joka enää oli vain metrin vahvuinen ja johon oli porattu
tuhatkunta reikää. Säiliöitten hanat avattiin nyt vallan auki, ja
sata kuutiometriä vettä virtasi aukkoon ja lisäsi sadalla tonnilla
_Nautiluksen_ painoa.
Me odotimme, kuuntelimme, unhotimme kärsimyksemme ja elimme vain
toivossa. Tähän viimeiseen hätäkeinoon panimme kaiken luottamuksemme.
Vaikka päässäni suhisi kuin koskenpauhu, kuulin kohta valtavaa
kohinaa laivanrungon alta. Jää särkyi paukkuen, ja _Nautilus_
laskeutui laskeutumistaan.
"Me pääsemme tästä hornankuilusta!" kuiskasi Conseil korvaani.
En voinut vastata hänelle mitään. Tartuin vain hänen käteensä ja
puristin sitä suonenvedontapaisesti.
Äkkiä katosi _Nautilus_ suunnattoman painonsa takia aivankuin tykistä
ammuttu luoti jään alle avoimeen veteen.
Nyt johdettiin kaikki käytettävissämme oleva sähkövirta pumppuihin,
jotka rupesivat heti ajamaan vettä pois säiliöistä. Ennen pitkää
alkoi manometri näyttää ylöspäin kohoavaa liikuntaa. Potkuri, joka
pyöri mahdollisimman vinhaan, pani rungon tärisemään pitkin sen
pituutta ja vei meitä nopeata vauhtia pohjoista kohti. Mutta kuinka
kauvan kestäisi tätä rintajään alaista matkaa, ennenkun pääsisimme
vapaalle merelle? Vieläkö kokonaisen päivän? Ennen sen loppua minä en
enää olisi elävien joukossa.
Maaten puoleksi pitkälläni kirjaston sohvalla olin joka hetki aivan
tukehtumaisillani. Kasvoni olivat sinertävät, kaikki sielunkykyni
horroksissa. Minä en nähnyt enkä kuullut enää mitään. Lihaksiani en
kyennyt enää ponnistamaan kokoon.
En tiedä kuinka kauvan vietin tällä tapaa, mutta minulla oli hämärä
aavistus, että nyt vasta kuolonkamppailuni oikein todesta alkoi.
Tajusin että minun piti kuolla.
Mutta -- mitä se oli? Äkisti virkosin horroksista. Muutamia raittiin
ilman tuulahduksia tunkeutui keuhkoihini. Olimmeko jo nousseet
merenpintaan? Olimmeko murtautuneet rintajään läpi?
Ei! Ne olivat vain uskolliset ystäväni Conseil ja Ned Land, jotka
uhrautuivat pelastaakseen minun henkeni. Eräässä hengityskojeessa oli
vielä jäljellä muutama hiukkanen puhdasta ilmaa. Sen he säästivät
minulle, ja ollen itse melkein tukehtumaisillaan valoivat he minuun
pisara pisaralta uutta raitista ilmaa. Minä tahdoin lykätä kojeen
pois luotani, mutta he pitivät minua käsistä kiini ja moniaan
minuutin ajan hengitin mielihyvällä saalistani.
Silmäni pitivät tarkalla kellontaulua. Se näytti silloin klo 11 a.p.
Tänään piti meillä oleman maaliskuun 28 p. _Nautilus_ kulki eteenpäin
hirvittävällä vauhdilla -- 48 solmuväliä tunnissa. Se luisti vedessä
kuin ankerias.
Missä oli kapteeni Nemo tällä hetkellä? Oliko hän ehkä jo saanut
surmansa -- ja hänen miehensä samalla kertaa?
Nyt juuri ilmaisi manometri, että meillä oli pintaan ainoastaan
kuuden metrin välimatka. Vain verrattain ohut jäälautta erotti meitä
raittiista ilmasta. Eikö sitä voisi musertaa?
Ehkäpä voitiinkin! Ainakin yritti _Nautilus_ tehdä sen... Minä tunsin
tosiaan sen asettuvan vinoon asentoon, laskemalla peräkeulansa
alemmaksi ja kohottamalla panssaripuskimensa ylöspäin. Ottamalla
vettä säiliöihinsä voi se siirtää painopistettään taaemmaksi.
Sitten se, väkevän potkurinsa ajamana, hyökkäsi jäälautan kimppuun
alhaalta päin kuin mikäkin alkuaikojen kummitus. Se särki jäätä
pala palalta; vetäytyi taaksepäin ja hyökkäsi uudelleen väkevällä
vauhdilla murskautuvaa jääkenttää vastaan; teki viimein mahtavan
hypyn ja syöksyi koko painollaan pintajäätä vastaan, murskaten sen.
Luukut avattiin, ja puhdasta ilmaa virtaili _Nautiluksen_ joka osaan.