Onnettomuusko vai sattuma?
Seuraavana päivänä, maaliskuun 22:ntena, kello 6 aamulla aloimme
varustaida paluumatkalle. Valju aamuhämärä muuttui päivän päälle
pimeäksi yöksi. Tuima pakkanen vallitsi. Tähdet tuikkivat ihmeellisen
kirkkaasti, ja suoraan päittemme päällä kimalteli ihana Etelänristi,
joka etelänavanseuduilla vastaa meidän Pohjantähteämme.
Lämpömittari näytti -12°C, ja kun samalla kävi navakka etelätuuli,
oli pakkanen aika pureva. Jääkappaleiden luku ja koko kasvoi yhä.
Meri näytti jäätyvän kaikkialla. Etelän vedet ovat kuusi kuukautta
aivan kulkemattomat; minne ottivat sitten valaat turvansa täksi
ajaksi? Epäilemättä ne sukelsivat rintajään alitse etsimään sulia
vesiä. Hylkeet ja mursut sen sijaan ovat tottuneet elämään mitä
ankarimmissa ilmastosuhteissa, ja ne jäivät sen vuoksi näille jään
valtaamille seuduille. Niitä opettaa vaistonsa aukaisemaan avantoja
jäähän ja pitämään niitä alati avoimina. Näistä aukoista ne nousevat
vähänväliä hengittämään; ja kun linnutkin kääntävät selkänsä
etelänavan kolkolle talvelle, jäävät nämä imettäväiset yksinään koko
vapamantereen valtioiksi.
Kun vesisäiliöt oli saatu täytetyiksi, laskeutui _Nautilus_ hitaasti
syvään veteen. Se pysähtyi 300 metrin syvyydelle; potkuri alkoi
pieksää vettä, ja rautainen alus lähti painamaan suoraan pohjoista
kohti 15 solmunvälin nopeudella. Illan tullen se jo liukui rintajään
määrättömän pintakuoren alla.
Kello 3 tienoissa aamulla minut havahdutti ankara täräys.
Puoliunissani istahdin sängyn reunalle ja koetin kuunnella pimeässä,
mutta silloin tuli uusi täräys, joka lennätti minut kauvaksi
lattialle. _Nautilus_ alkoi kallistella kovasti.
Kapusin seinää myöten pystyyn ja hapuilin kapeata käytävää pitkin
salonkiin, jonka kattolampuista säteili kirkas valo. Huonekalut
olivat nurinnarin permannolla. Onneksi olivat museon lasikuvut,
joiden sisällä kokoelmain harvinaisia ja kallisarvoisia esineitä
säilytettiin, ruuveilla kiinnitetyt alustoihinsa, niin että ne olivat
pysyneet paikoillaan. Ylähangan puolella olevat taulut riippuivat
tiukasti seinää vasten, mutta alahangan puolella kellottivat niiden
alareunat puolen metrin päässä seinästä. _Nautilus_ oli siis
kallistunut ylähangan puolelle, ja mikä pahempi, se makasi aivan
liikkumatta paikallaan.
Sisältä kuului hätäisiä askeleita ja sekavia ääniä, mutta kapteeni
Nemoa ei näkynyt. Olin juuri lähtemäisilläni salongista, kun sinne
säntäsivät Conseil ja Ned Land.
"Mitä on tapahtunut?" kysyin heti.
"Sitä tulen isännältä tietämään", vastasi Conseil.
"Tuhat tulimmaista, minäpä sen tiedän!" äyskäsi kanadalainen.
"_Nautilus_ on käynyt karille, ja päättäen sen asemasta en luule että
se nyt pääsee yhtä helposti irti kuin edellisellä kerralla Torresin
salmessa."
"Mutta on se kai toki noussut jälleen merenpintaan."
"Sitä emme tiedä."
"Se on helposti katsottu." Silmäsin manometriin, mutta suureksi
hämmästyksekseni se näytti meidän olevan 360 metrin syvyydellä.
"Mitä tämä merkitsee?" huudahdin.
"Meidän pitää kysyä kapteenilta", arveli Conseil.
"Mutta missä hänet saa käsiinsä?" virkkoi Ned Land.
"Seuratkaa minua", sanoin heille.
Me lähdimme kaikki salongista. Kirjastossa ei näkynyt ketään. Nyt
arvelin että kapteeni oli mennyt vartiopaikalleen perämiehenhyttiin,
joten oli parasta odottaa häntä. Me palasimme taas salonkiin.
Tällä tapaa me vietimme puolisen tuntia ja koetimme kuulostaa
vähimpiäkin laivan sisäosista kuuluvia ääniä, kunnes kapteeni Nemo
viimein ilmestyi salonkiin. Hän ei näyttänyt ollenkaan huomaavan
meitä. Hänen muulloin niin järkähtämättömillä kasvoillaan olin
näkevinäni levottomuuden oireita. Hän tarkkasi vaitonaisesti
kompassia ja manometriä sekä laski sormensa kartalle Eteläisen
napameren kohdalle.
En rohjennut häiritä häntä. Vasta kun hän muutaman minuutin kuluttua
sattui kääntymään minuun päin, lausuin hänelle saman sanan, jota hän
kerran itse oli käyttänyt karille käydessämme Torresin salmessa:
"Joku ikävä sattumako, kapteeni?"
"Ei, herrani; tällä kertaa se on onneton tapahtuma."
"Onko se pahempaakin laatua?"
"Mahdollisesti."
"Uhkaako meitä välitön vaara?"
"Ei!"
"Onko _Nautilus_ törmännyt karille?"
"On."
"Kuinka se kävi päinsä?"
"Luonnon oikusta eikä ihmisten taitamattomuudesta. Mitään erehdystä
ei aluksen ohjauksessa ole tehty. Inhimillisiä lakeja voi uhmata,
mutta ei luonnon lakeja."
Kapteeni Nemo oli valinnut merkillisen hetken filosoofisiin
mietiskelyihinsä, mutta nykyistä onnettomuutta ne eivät ollenkaan
selittäneet.
"Saanko tiedustaa, herra kapteeni, tämän onnettoman tapahtuman syytä?"
"Suunnaton jäälohkare, kokonainen jäävuori on kallistunut nurin aivan
eteemme", hän vastasi. "Kun lämpimämpi merivesi tahi tavantakaa
sattuvat yhteentörmäykset toisten jäävuorten kanssa kalvavat
tällaisten jättilohkareiden alapintaa, niin nousee niiden painopiste
korkeammalle ja ne heilahtavat puolen kierrosta ympärinsä, kaatuen
laellensa. Juuri näin on tässä käynyt. Muuan tämmöinen jäävuori
kääntyi nurin ja törmäsi _Nautilusta_ vastaan sen syvälle mennessä,
liukui sitten sen emäpuun alle ja nosti sen vastustamattomalla
voimalla vähemmän tiheisiin vesikerroksiin; ja siellä laivamme nyt
makaa kyljellään ja liikkumattomana."
"Mutta eikö alusta saa irti tyhjentämällä vesisäiliöt ja siten
keventämällä sen painoa?"
"Sitä juuri yritetään paraikaa, professori. Voitte kuulla kuinka
pumput ovat täydessä toimessa. Silmätkäähän manometrineulaa! Se
näyttää että _Nautilus_ kohoaa, mutta jäävuori kohoaa yhtä haavaa
sen kanssa; ja siksi kunnes joku este tulee väliin pidättämään sen
ylöspäin käyvää liikettä, ei asemassamme voi tapahtua minkäänlaista
muutosta."
_Nautilus_ kallisteli yhä ylähangan puolelle. Se nousisi varmastikin
pystyyn, hetikun jäävuori pysähtyisi itsestään. Mutta kukaties se
silloin törmäisi ylempänä olevaa rintajäätä vastaan ja joutuisi
puristuksiin näiden kahden jääjättiläisen väliin?
Minä mietiskelin kaikkia mahdollisia seurauksia sellaisesta
tilanteesta. Kapteeni Nemo tarkasteli edelleen manometrineulan
kulkua. _Nautilus_ oli sitten jäävuoren keikahduksen jälkeen kohonnut
noin viisikymmentä metriä, mutta pysyi yhä kallellaan.
Yht'äkkiä tuntui aluksen runko liikahtavan hiukan. _Nautilus_ nousi
jonkun verran pystyyn. Seinät asettuivat taas kohtisuoraan asentoon.
Ei kukaan meistä virkkanut sanaakaan; kaikki otimme vain sykkivin
sydämmin vaaria laivan liikunnasta ja tunsimme, kuinka se hitaasti
kohosi kölilleen. Tällä tapaa kului moniaita minuutteja.
"Vihdoinkin seisomme pystyssä!" huudahdin.
"Niin teemme", virkkoi kapteeni ja astui salongin ovelle.
"Mutta pääsemmeköhän irti?" kysyin vielä.
"Kyllä varmastikin", hän vastasi. "Hetikun säiliöt on saatu tyhjiksi,
kohoaa _Nautilus_ jälleen merenpintaan."
Kapteeni lähti ulos, ja minä älysin pian, että laivan ylöspäin
nouseva liike oli pysäytetty hänen käskystään. Se olisikin pian
törmännyt rintajään vedenalaista pintaa vastaan, niin että parempi
oli pysytellä vapaassa vedessä molempien jääpintojen välillä. Kohta
avattiin akkunaluukutkin, niin että vedenalaista valoa virtasi
salonkiin molemmilta sivuilta.
Me olimme, kuten sanottu, jo vapaassa vedessä; mutta kymmenkunnan
metrin päässä _Nautiluksen_ kummallakin sivulla kohosi kimalteleva
jäämuuri. Samanlaiset muurit olivat ylhäällä päittemme päällä
ja alhaalla jalkojemme alla. Rintajään alapinta levisi yllämme
suunnattomana kattona, ja syvälle allemme keikahtanut jäävuori, jonka
kahleista aluksemme oli vähitellen kirvonnut, oli kummallakin sivulla
kohdannut sivustamuureissa kaksi pykälää, jotka pidättivät sitä tässä
asennossa. _Nautilus_ oli täten vangittuna täydelliseen jäätunneliin,
joka oli kolmattakymmentä metriä leveä ja täynnä tyventä vettä. Sen
oli siis helppo päästä siitä kulkemalla joko eteen- tai taaksepäin
ja sitten muutaman sadan metrin syvyydellä liukua jälleen vapaasti
rintajään alla.
Kattovalaistus oli salongissa sammutettu, mutta sittenkin sen
täytti kirkas valo. Sen aiheutti sähkökoneemme väkevistä säteistä
tunnelin jääseiniin heijastuva hohde. Noissa suurissa, oikullisen
monisärmäisissä jäälohkareissa kimalteli jokainen pinta ja jokainen
orkonen erilaisella hohteella, riippuen jään halki kulkevien
kerrostumasuonien väristä. Niissä tuntui helottavan miljoonittain
säkenöiviä jalokiviä, ennen kaikkea safiireja, joiden siniset säteet
kävivät ristiin smaragdien lämpimän viheriän loisteen kera. Siellä
täällä kuulsi sanomattoman suloinen, monikiuhtava opaalinhohde
keskeltä tultalieskaavia timanttikehyksiä, joiden loimoa silmä
ei kärsinyt katsella. Tämä juhlallinen ilotulitus muistutti
aivan ensiluokkaisen majakkalampun valoa, kun se sadoin kerroin
vahvennettuna heijastuu takapeileistä mykiömäisten lasiseinien
lävitse usvaiseen ilmaan.
"Kuinka tämä on kaunista! Kuinka tämä onkaan kaunista!" huudahteli
Conseil hurmioissaan.
"Niin on", sanoin, "todella ihana näky! Eikö totta, Ned?"
"Niinpä on, pahus vieköön!" puuskahti kanadalainen ärtyneenä. "Se on
kerrassaan komeata! Vihakseni pistää kun täytyy se myöntää. Mokomata
ilotulitusta ei ole koskaan nähty; mutta saatte olla varmat että se
käy meille vielä kalliiksi. Jos saan sanoa kaikki mitä ajattelen,
niin arvelenpa että me näemme täällä asioita, joita Jumala on
tahtonut kätkeä kuolevaisten silmiltä."
Ned olikin oikeassa; liian kaunista tämä oli. Äkillinen huuto
Conseilin huulilta sai minut rutosti kääntymään ympäri.
"Mitä se oli?" kysyin.
"Sulkekaa silmänne, isäntä, elkääkä katselko!" Näin sanoen Conseil
peitti molemmin käsin silmänsä.
"Mikä sinulla on, poikaseni?"
"Valo sokaisi minut, olen sokea!"
Silmäni kääntyivät tahtomattani akkunaan päin, mutta eivät voineet
ollenkaan sietää niistä sisäänvirtaavaa tulenlieskaa.
Minä ymmärsin mitä oli tapahtunut. _Nautilus_ oli lähtenyt
nopeaan liikkeeseen. Jäämuurien heijastukset sulivat yhtenäiseksi
häikäiseväksi hohteeksi.
Salongin akkunaluukut suljettiin, mutta pitkän aikaa pidimme käsiä
vielä silmäimme edessä, jotka olivat aivan sokaistuneet. Kesti
kauvan, ennenkun niiden verkkokalvoa kohdannut ärsytys lakkasi
tuntumasta.
"Sitäpä en olisi ikinä uskonut mahdolliseksi!" sanoi Conseil.
"Enkä minä usko sitä vieläkään", tokaisi kanadalainen.
"Kun kerta taas nousemme maihin", lisäsi Conseil, "nähtyämme niin
paljon luonnon ihmeitä, niin mitä osaamme ajatellakaan kaikista
noista vaivaisista pikkuasioista, joita tulemme kohtaamaan
ihmiskätten muodostelemissa maanosissa? Ei, asuttu maailma ei
oikeastaan ole sen arvoinen että sinne enää palaammekaan!"
Tällainen ihastuksenpuuskaus muuten niin levollisen flaamilaispoikani
suusta osottaa, kuinka korkealle hurmauksemme oikein oli noussut.
Mutta Ned Land ei malttanut olla jäähdyttämättä sitä kipollisella
kylmää vettä.
"Asuttu maailma!" sanoi hän ja pudisti päätään. "Ole rauhallinen,
kuomaseni, sinne emme palaja enää koskaan."
Kello oli 5 aamulla. Silloin tunsimme taas tärähdyksen _Nautiluksen_
kokan puolella. Älysin että sen panssarikeula oli törmännyt jäävuorta
vastaan. Sen täytyi olla aiheutunut väärästä ohjauksesta, sillä tämä
jäälohkareita täynnä oleva merenalainen tunneli ei ollut helppo
kulkea. Arvelin että kapteeni Nemo oli muuttanut suuntaansa ja koetti
kiertää näitä esteitä tai noudattaa tunnelin mutkia. Mutta vastoin
luuloani tunsin _Nautiluksen_ tekevän aivan selvästi tajuttavan
takaperoisen liikkeen.
"Kuljemmeko nyt taapäin?" kysyi Conseil.
"Siltäpä tuntuu", vastasin. "On selvää ettei tunnelista ole
ulospääsyä äskeiseen suuntaan."
"Entä sitten?"
"No, silloin on yksinkertainen keino jälellä. Me palaamme samaa tietä
takaisin ja etsimme ulospääsyä eteläpäästä. Siinä koko temppu!" Minä
koetin puhuessani näyttää levollisemmalta kuin todella olinkaan.
_Nautiluksen_ takaperoinen liikunta kiihtyi yhä edelleen, ja
potkurinsa kiidättämänä kulki se vinhaa vauhtia eteläänpäin.
"Se viivyttää ulospääsyämme", arveli Ned.
"Mitäpä merkitsee jokunen minuutti enemmän tai vähemmän, kunhan
pääsemme tästä vankilasta vapauteen!"
"Totta kyllä", väitti Ned, "jos nimittäin todella koskaan
pääsemmekään."
Minä kävelin jonkun minuutin edestakaisin salongin ja kirjaston
väliä. Ned Land ja Conseil istuivat vaitonaisina. Vihdoin heittäydyin
sohvalle ja otin käteeni kirjan, jonka lehtiä koneellisesti selailin.
Neljännestunnin kuluttua tuli Conseil luokseni ja sanoi:
"Taitaa olla se hyvinkin huvittava kirja, jota isäntä lukee?"
"Onpahan vaan", vastasin.
"Sen kyllä uskon, sillä se on isännän omaa käsialaa."
"Mitä tarkotat?"
Ja todella pidinkin omaa teostani "Suurten vedenalaisten luotojen
salaisuuksia" kädessäni. Nakkasin sen sohvalle ja alotin jälleen
kävelyni. Ned ja Conseil nousivat lähteäkseen pois.
"Odottakaahan vielä vähän, ystäväni", sanoin ja pidätin heitä luonani.
"Niinkuin isäntä käskee", vastasi Conseil.
Näin kului moniaita tunteja. Minä katselin usein salongin seinällä
riippuvia kojeita. Manometri ilmotti _Nautiluksen_ yhä pysyttelevän
300 metrin syvyydellä, kompassi sen pitävän edelleen eteläistä
suuntaa ja sähköloki sen kulkevan 20 solmunvälin vauhdilla, joka
tuntui aivan liialliselta näin ahtailla vesillä. Mutta kapteeni Nemo
tiesi ettei hän sittenkään voinut liiaksi kiirehtää, sillä täällä
vastasivat minuutit vuosisatoja.
Kello 8.25 tuntui jälleen täräys, ja tällä kertaa perän puolelta.
Minä kalpenin. Ned ja Conseil lähenivät minua. Minä tartuin
uskollisen palvelijani käteen. Me katsoimme tiukkaan toisiamme
silmiin, eivätkä sanat olisikaan voineet niin hyvin tulkita mitä tänä
hetkenä tunsimme.
Nyt saapui kapteenikin salonkiin. Minä riensin häntä vastaan.
"Onko etelänpuolinen tunnelinsuu tukossa?" kysyin.
"On, herrani. Jäävuori on muuttanut asentoaan ja salvannut meiltä
kaiken ulospääsyn."
"Olemme siis loukussa?"
"Niin olemme!"