Etelänavalla.
Minä ryntäsin yläkannelle. Niin, me olimme todellakin jälleen
avoimella merellä. Töintuskin erotti silmä joitakuita irtaiminaan
ajelehtivia jäälohkareita ja jäävuoria, muuten lainehti kaikkialla
ympärillämme aava ulappa; kokonainen lintumaailma parveili ja
kirkui ilmassa päittemme päällä ja lukemattomia kaloja uiskenteli
syvällä allamme vedessä, joka eri syvyyksillä vaihteli sinisestä
oliivinvihreään. Lämpömittari näytti+ 3° C. Oli melkein kuin kevät
täällä tuon jylhän rintajäävyöhykkeen takana, jonka etäiset piirteet
kuvastuivat pohjoista taivaanrantaa vastaan.
"Olemmeko navalla?" kysyin kapteenilta väpättävin sydämmin.
"En vielä tiedä", hän vastasi. "Puolipäivän aikaan mittaamme
korkeuden."
"Mutta voiko aurinko näyttäytyä tuon sakean usvan lävitse?" kysyin,
katsellen harmaalle taivaalle.
"Vaikka siitä näkisimme vain vilahduksen, niin riittää se meille",
vastasi hän.
Noin 16 km. päässä _Nautiluksesta_ kohosi merestä yksinäinen
saari parinsadan metrin korkeuteen. Me lähestyimme sitä, mutta
varovaisesti, sillä tämä meri voi olla rikas vedenalaisista
kareista. Noin tunnin kuluttua olimme purjehtineet saaren ympäri.
Se saattoi olla 7--8 km. ympärimitaten. Kapea salmi erotti sen
suuremmasta maakaistaleesta, ehkäpä mantereesta, jonka rannat
häipyivät silmistämme näkymättömiin. Tuon maan olemassaolo tuntui
tukevan Mauryn oletusta. Tämä älykäs amerikkalainen on huomauttanut,
että etelänavan matemaatillisen paikan ja 60 parallellipiirin
välillä on meri täynnänsä niin suuria jäävuoria, ettei sellaisia
tapaa koskaan Atlannin pohjoisosassa. Tästä tosiasiasta hän tekee
sen johtopäätöksen että etelänapapiiri sulkee sisäänsä melkoisia
mantereita, koska jäävuoret eivät voi syntyä avoimessa meressä,
vaan ainoastaan rannikoilla. Hänen laskelmiensa mukaan muodostavat
etelänapaa ympäröivät jääröykkiöt suunnattoman suuren hatun, jonka
ympärysmitta on ainakin 400 peninkulmaa.
Minun näitä asioita mietiskellessäni oli _Nautilus_, varoen karille
käymistä, pysähtynyt kolmen ankkuritouvinmitan päähän rannasta,
jolla kohoili joukko järeitä kallionnystyröitä. Vene laskettiin
veteen ja siihen kävivät kapteeni, kaksi laivamiestä, jotka kantoivat
korkeudenmittauskojeita, sekä Conseil ja minä. Kello oli kymmenen
aamulla. Ned Landia ei ollenkaan näkynyt. Hän ei kai tahtonut
myöntää etelänapaa olevaksikaan. Muutamat aironvedot veivät veneen
hiekkaiseen rantaan, johon se törmäsi kiini. Conseil yritti hypätä
maihin, mutta minä pidätin häntä.
"Teille, kapteeni", sanoin, "kuuluu kunnia laskea kaikkein
ensimmäisenä jalkanne tälle maankamaralle."
"Aivan niin, professori", hän vastasi; "ja kun en epäröi polkea
etelänavan mantua, niin johtuu se siitä, ettei ainoakaan ihmisolento
ennen minua ole jättänyt sille jälkiänsä."
Tämän sanottuaan hän hypähti keveästi rantahiekalle. Näkyi kuinka
hänen sydämmensä sykki kiihkeästä liikutuksesta. Hän kiipesi ylös
kalliolle, joka äärimmäisenä nokkana päätti muutaman pienen, rantaan
päin viettävän vuoriharjanteen; käsivarret ristissä rinnalla ja
leimuavin silmin seisoi hän äänettömänä ja liikkumattomana, aivan
kuin hallitsija joka valtaa uusia alueita. Oltuaan viiden minuutin
ajan tässä hurmauksen tilassa hän kääntyi meidän puoleemme.
"Astukaa maihin, olkaa hyvä!" huusi hän minulle.
Minä nousin veneestä ja Conseil seurasi minua, molempien matruusien
jäädessä veneeseen.
Saaren kamaraa peitti pitkältä punertava maalaji, joka näytti
tiilimurskalta, kuona-, laava- ja hohkakivikappaleet, niin ettei
sen tuliperäistä syntyä voinut epäilläkään. Muutamin paikoin nousi
joistakin maanrepeämistä ylös rikinhajua, joka todisti maanalaisen
tulen yhä vielä kytevän kamaran alla. Mutta kiivettyämme muutamalle
korkealle harjanteelle en kuitenkaan nähnyt mitään toimivaa
tulivuorta silmänkantaman päässä. Tiedämme että James Ross näillä
samoilla etelänavan tienoilla keksi tulivuoret Erebuksen ja Terrorin
täysin toimivina 167° pituus- ja 77°12' leveysasteella.[21]
Kasvullisuus tällä kaamean autiolla maankamaralla näytti
olevan tuiki mitätön. Joitakin jäkälälajeja huomasin mustilla
laavakallioilla. Eräät mikroskooppiset kasvit sekä pitkät,
purppuran- ja karmosiinipunaiset levälajit olivat rantojen
vaatimattomina elähyttäjinä.
Alemmasta eläinkunnasta näin rantahiekassa monenmuotoisia näkinkenkiä
ja pieniä simpukoita, erilaisia koralleja ja meritähtiä.
Ilmassa sen sijaan vilisi elämää. Siellä lenti ja liiteli
tuhansittain erilaisia lintuja, jotka kirkunallaan olivat tehdä
meidät kuuroiksi. Toisia istui taajoissa riveissä pitkin kallioita,
ollenkaan arastelematta kun astuimme niiden ohitse ja varsin kesyinä
astua taarustaen meidän perässämme. Ne olivat pingviinejä, jotka
uidessaan ja sukeltaessaan ovat yhtä sukkelia kuin maalla ollessaan
raskaita ja kömpelöitä. Ne rääkyivät korvia särkevästi ja muodostivat
ryhmiä, jotka olivat hidasliikkeisiä mutta sitä räikeä-äänisempiä.
Ilmassa parveili "valtamerten kotkia", albatrosseja, joiden
siipienväli on neljä metriä, jättimäisiä, hylkeitä pyytäviä
myrskylintuja, joiden siivet tekevät suorakulman muotoisen käyrän,
selältä mustan- ja valkeankirjavia merisorsia sekä koko joukko muita
merilintuja, joista toiset olivat valkeita, siivet reunalta ruskeat,
ja toiset sinisiä, ollen erityisesti etelänavan lintumaailmalle
ominaisia.
"Nuo linnut", sanoin Conseilille, "ovat niin ihraisia, että
Fär-saarten asukkaat panevat niihin kangassydämmet ja käyttävät niitä
sitten tulisoihtuinaan."
"Eipä paljoa puutukaa etteivät ne ole todellisia lamppuja", vastasi
palvelijani. "Mutta eihän voi vaatiakaan että luonto jo ennakolla
varustaisi ne sydämmillä."
Kauvempana oli maankamara täynnä pingviininpesiä, jonkunlaisia
maakuoppia, joihin nämä linnut laskevat munansa; meidät älyttyään ne
juosta paapertivat syrjemmälle. Kapteeni Nemo tapatti niitä myöhemmin
useita satoja, sillä niiden musta liha oli syötävää. Ne ovat hyvin
hanhen muotoisia, selästä mustanharmaat, vatsanpuolelta valkoiset ja
kaulassa heleänkeltainen juova. Ne huusivat melkein kuin aasit, ja
antoivat tappaa itsensä kivillä, yrittämättä ollenkaan lähteä pakoon.
Mutta usva ei vain ottanut hälvetäkseen, eikä klo 11 aikaan aurinkoa
vielä näkynyt. Se seikka huoletti minua suuresti. Kuinka voisimme nyt
mitata auringon korkeutta ja määritellä asemamme? Kuinka saisimmekaan
selväksi että todella olimme saapuneet navalle?
Tavatessani kapteeni Nemon näin hänen nojautuvan vaitonaisena
kalliota vastaan ja tähystelevän taivaalle. Hän näytti olevan
kärsimätön ja harmissaan. Mutta mitäpä tehdä? Tuo rohkea ja mahtava
mies ei sentään voinut vallita aurinkoa samalla tavalla kuin merta.
Tuli puolipäivän aika, eikä päivän säteilevä tähti näyttäytynyt edes
silmänräpäyksen ajaksikaan. Ei edes sen kumotusta kuultanut harmajan
usvapilven takaa. Ja kohta muuttui sumu sakeaksi lumipyryksi.
"Huomenna sitten!" sanoi kapteeni minulle, kun tyhjin toimin
palasimme pyryn halki takaisin _Nautilukseen_.
Mutta lumimyrskyä kesti vielä seuraavanakin päivänä. Yläkannella
oli mahdotonta oleskella. Salonkiin, jossa kirjoittelin muistiin
näitä havaintojani napamaanmatkaltamme, kuulin myrskylintujen ja
albatrossien käheätä kirkunaa niiden leikitellessä ankaran myrskyn
keskellä. _Nautilus_ ei pysynyt alallaan, vaan luovi rannikkoa
pitkin ja eteni vielä parikymmentä kilometriä etelään päin tuossa
puolihämyssä, jonka lumipilvien taakse piiloutuva aurinko loi
piirtäessään taivaanrantaa.
Mutta seuraavana päivänä, maaliskuun 20:ntenä, lakkasi pyryttämästä.
Oli aika tuima pakkanen. Sumu hälveni, niin että toivoin tänään
voitavan toimittaa tarpeelliset mittaukset.
En ollut vielä nähnyt kapteenia, kun vene laski minut ja Conseilin
maihin. Maaperä oli täälläkin vulkaanista laatua: kaikkialla näin
laava-, kuona- ja basalttiröykkiöitä, mutta en vaan tulivuorta, joka
ne oli syössyt kidastaan. Täälläkin antoivat lukemattomat linnut eloa
autiolle napamaisemalle. Mutta sen ainoita valtiaita eivät ne enää
olleet. Siellä täällä loikoili suurina ryhminä meri-imettäväisiä,
jotka katselivat meitä viisailla silmillään. Ne olivat erilaisia
hylkeitä. Toiset makasivat pitkänään maassa tahi jäälautoilla, toiset
taas polskahtelivat meressä. Ne eivät paenneet meidän lähestyessä,
sillä ne eivät olleet vielä koskaan olleet tekemisissä ihmisten
kanssa. Peräti huvittavaa oli katsella niiden herttaisia ryhmiä:
kuinka isä vartioi perhettään, äiti antoi kaikkein pienimmille
lapsilleen rintaa ja isommat lapset leikittelivät hilpeästi
vesirajassa muutaman askeleen päässä muusta perheestä. Levätessään
maalla hylje-eläimet asettuvat mitä miellyttävimpiin asentoihin,
mutta liikkuminen sen sijaan käy niillä hyvin kömpelösti. Tällöin
ne tekevät pikku hyppyjä vetämällä ruumiinsa kaareksi ja sitten
ojentamalla sen äkisti suoraksi sekä auttamalla epätäydellisellä
uimaevällään, joka niillä samaten kuin sireenieläimillä muodostaa
todellisen käsivarren. Mutta vedessä ovat ne verrattomia uijia
notkeine selkärankoineen, sukkulanmuotoisine, melkein karvattomine
ruumiineen ja uimaevineen. Erityisen kauniit ovat niiden viisaat,
ilmehikkäät silmät, joiden katsetta ei naisen viekoittelevinkaan
silmäys voi suloisuudessaan voittaa. Ne ovat erinomaisen viisaat,
kesyttyvät pian ja oppivat kesyinä kaikenlaisia temppuja. Mutta
niinpä onkin niillä aivoaines, ihmisaivoja lukuunottamatta, runsaampi
ja täydellisemmin kehittynyt kuin millään muilla imettäväisillä
eläimillä. Minä arvelen että niitä helposti voisi opettaa tekemään
ihmiselle suurta hyötyä jonkinlaisina ajokoirina kalastuksessa.
Hylkeitten joukossa liikkui siellä täällä merielefantteja, todellisia
hyljeheimon jättiläisiä, joilla oli lyhyt ja liikkuva turpa sekä
ruumis kymmentä metriä pitkä ja ympärimitaten kuusi metriä. Nekään
eivät liikahtaneet paikaltaan meidän lähetessämme.
"Ovatko nuo kuvatukset vaarallisiakin?" tiedusteli Conseil minulta.
"Eivät", vastasin, "jollei niiden kimppuun käydä. Kun sellainen
puolustaa poikasiaan, saattaa sen raivo olla vallan hirvittävä, ja
usein iskee se pyytäjäin veneet palasiksi."
"Joka onkin niille aivan oikein", virkkoi Conseil.
Kolmisen kilometrin päässä pysähdytti kulkumme vuoriharjanne, joka
suojeli maallenousu-lahdelmaamme jäätäviltä etelän tuulilta. Se
laskeutui kohtisuorasti mereen, ja mainingit särkyivät kohisten sen
juurelle. Mutta kauvempaa sen takaa kuului läpi hyrskyjenkin pauhun
hirveätä mölinää, aivan kuin olisi suunnaton nautakarja ollut siellä
ääntä antamassa.
"Arvelenpa sonniparven siellä pitävän lauluharjotusta", sanoi Conseil.
"Ei, ne ovat mursuja."
"Tappelevatko ne?"
"Joko ne tappelevat tahi leikittelevät."
"Jollei isännällä ole mitään vastaan, niin emmeköhän käy niitä
mölykurkkuja katselemassa?"
"Käykäämme vain."
Me tunkeuduimme mustien kalliojärkäleiden lomitse kaikenlaisia
äkkiarvaamattomia rotkoja myöten ja pitkin iljanteisia kiviä, joilla
lankesin useammin kuin kerran loukaten aika pahasti itseäni. Conseil,
joka oli vikkelämpi ja väkevämpi kuin minä, auttoi minua pystyyn ja
sanoi:
"Levittäkääpä, isäntä, sääriänne haraan, niin pysytte paremmin
tasapainossa."
Päästyämme harjanteen huipulle näimme edessämme suuren, valkean
ranta-aukean, joka oli aivan täynnänsä mursuja. Ne päästelivät
ilohuutoja eikä vihan karjahduksia.
Mursut ovat hylkeitten näköisiä ruumiinrakenteeltaan ja
jäsentenmuodostukseltaan. Niiltä tosin puuttuu jälkimmäisten
isku- ja etuhampaat alaleuvasta, mutta yläleuvan iskuhampaat ovat
niillä sen sijaan muodostuneet hirvittäviksi, keihäsmäisiksi aseiksi,
jotka ovat 80 sm. pitkiä ja juuresta 33 sm. ympärimitaten. Nämä
hampaat ovat läpeensä kiinteätä norsunluuainetta, mutta ovat paljon
kovemmat kuin norsunhampaat eivätkä kellastu niin pian; sen vuoksi ne
ovatkin hyvin haluttua kauppatavaraa. Mursuja pyydetään niiden
hampaitten takia niin innokkaasti, että niitä piankin voi uhata
sukupuuttoon häviäminen, sillä pyytäjät surmaavat erotuksetta tiineet
naaraatkin ja poikaset.
Kulkiessamme näiden omituisten eläinten ohi voin aivan rauhassa ja
visusti tarkastella niitä, sillä ne eivät piitanneet meistä mitään.
Niiden nahka oli paksu ja ryppyinen ja karva harvaa ja lyhyttä.
Jotkut niistä olivat 4 1/4 metrinkin mittaisia. Ne eivät olleet
niin arkoja kuin maapallon pohjoisosissa asuvat sukulaisensa, että
olisivat asettaneet erityisiä vartijoita suojelemaan leiripaikkansa
suuta.
Nyt oli aika palata, sillä kello oli 11; ja jos kapteeni Nemo arveli
tänään voitavan toimittaa tähtitieteelliset mittaukset, niin tahdoin
minäkin olla mukana. Mutta suuria toiveita niiden onnistumisesta ei
nytkään ollut, sillä matalalla kulkevat pilvet peittivät auringon
näkyvistämme. Puolituntisen taivalluksen jälkeen kapeita solia myöten
saavuimme jälleen maihinnousupaikallemme ja tapasimme kapteenin
siellä. Hän seisoi basalttikalliolla, mittauskojeet vieressään ja
tähystellen pohjoista taivaanrantaa, jonka yllä aurinko nykyisin
piirti matalaa rataansa.
Tuli puolipäivän aika, mutta aurinkoa vain ei näkynyt. Se oli meille
onneton sattuma; mitään mittauksia emme tänäkään päivänä voineet
suorittaa. Ja jollemme huomennakaan, maaliskuun 21 p., onnistuisi,
niin saisimme luopua koko yrityksestä määritellä maantieteellistä
asemaamme. Sillä silloin oli kevätpäiväntasaus, jota emme ennen
tulleet ajatelleeksikaan; silloin katoaisi aurinko kokonaan
näkyvistämme kuuden kuukauden ajaksi ja alkaisi yhtä pitkä napaseudun
yö.
Ilmaisin huomioni ja pelkoni kapteeni Nemolle.
"Te olette aivan oikeassa, herra Aronnax", hän vastasi. "Jollen
huomenna voi mitata auringonkorkeutta, niin jää se tekemättä puolen
vuoden ajaksi. Mutta koska sattuma on vienyt minut juuri maaliskuun
21 päiväksi näille seuduille, on minun helppo määritellä asemani, jos
vain aurinko huomenna puolipäivän aikaan näyttäytyy meille."
"Kuinka aijotte menetellä, kapteeni?"
"Minä käytän ainoastaan kronometriäni, sillä muilla koneilla voi
täällä tähän aikaan vuodesta tehdä erehdyksiä. Jos pohjoinen
taivaanranta huomenna maaliskuun 21 päivänä puolipäivän aikaan jakaa
auringonkehän tarkalleen kahteen puoliskoon, niin tiedän että olemme
etelänavalla."
"Se on kylläkin totta" huomautin; "mutta se keino ei ole
matemaattisen tarkka, sillä päiväntasauksen ei tarvitse
välttämättömästä aina tapahtua juuri puolipäivän hetkellä."
"Aivan oikein professori, mutta muutaman sadan metrin erotus ei tässä
merkitse mitään. Yrittäkäämme siis uudelleen huomenna!"
Kapteeni palasi laivalle. Conseil ja minä jäimme vielä maihin
klo 5:teen asti tutkimaan rannan kasvi- ja eläinkuntaa. Mitään
merkillistä emme kuitenkaan löytäneet, lukuunottamatta harvinaisen
suurta pingviininmunaa, josta ihastuneet kokoilijat olisivat
mielellään maksaneet jonkun tuhatta markkaa. Conseil kantoi sen
varovaisesti kuin jonkun harvinaisen kiinalaisen posliiniastian
_Nautilukseen_. Päivälliseksi söin hyvällä ruokahalulla
hylkeenmaksapaistin, joka maultaan muistutti silavaa. Sitten panin
pitkäkseni ja rukoilin niinkuin hindut loistavaa päivänkehrää
osottamaan meille suosiotaan huomispäivänä.
Huomenissa, maaliskuun 21 p., nousin jo klo 5:ltä yläkannelle. Siellä
tapasin kapteeninkin laivasta tähyämässä.
"Ilma alkaa seestyä", sanoi hän. "Minulla on hyvät toiveet. Aamiaisen
syötyämme menemme maihin valitsemaan sopivan mittauspaikan."
Kello 9 nousimme maihin, kapteeni Nemo, minä ja kaksi laivamiestä,
jotka kantoivat tarvittavia koneita, nim. kronometriä, kiikaria ja
ilmapuntaria. Taivas kirkastui kirkastumistaan. Pilvet hajosivat ja
kulkivat eteläänpäin. Usva hälveni meren kylmältä pinnalta. Kesti
kaksi tuntia, ennenkun perin vaivaloisia teitä pääsimme nousemaan
kapteenin valitsemalle vaarinottopaikalle, muutamalle muita
korkeammalle vuorikeilalle, joka oli puoleksi porfyyria, puoleksi
basalttia.
Sieltä levisi silmäimme eteen määrätön meren ulappa, jonka reuna
pohjoisessa leikkautui terävästi näköpiiriä vastaan. Jalkaimme
alla levisi häikäisevän valkeita lumikenttiä, päittemme päällä
valjunsininen pilvetön taivas. Pohjoisessa näimme auringonkehän
paistavan tulipallona ja vähitellen laskeutuvan taivaanrannan taa.
Vuorenhuipulle tultuamme mittasi kapteeni sen korkeuden huolellisesti
ilmapuntarilla. Neljännestä vailla 12 hän tarttui kaukoputkeen ja
seurasi sillä tarkkaavaisesti auringonkehrää, jonka viimeiset säteet
kultasateena valuivat tämän aution mantereen ja vielä autiomman meren
yli, joilla tähän asti ei vielä yhdenkään toisen ihmisen jalka ollut
astunut eikä mikään alus uraansa etsinyt.
Minä pitelin kronometriä. Sydämmeni sykki aivan kuuluvasti. Jos puoli
auringonkehrää katoisi näkyvistämme kronometrin juuri näyttäessä
puolipäivänhetkeä, niin tietäisimme olevamme todellakin navalla.
"Kello on 12!" huudahdin.
_"Etelänapa!"_ vastasi kapteeni vakavasti ja ojensi minulle
kaukoputken, jonka lävitse näin taivaanrannan jakavan auringonkehrän
täsmälleen kahteen yhtäsuureen osaan, toinen sen yläpuolella ja
toinen mereen kuvastuvana.
Minä näin sen viimeisten säteiden seppelöivän vuorenhuippua ja
varjojen vähitellen kiipeevän tämän rinteitä pitkin yhä ylemmäs.
Silloin laski kapteeni Nemo kätensä minun olkapäälleni ja sanoi:
"Minä, kapteeni Nemo, olen tänään, maaliskuun 21 päivänä 1868,
saavuttanut etelänavan yhdeksännelläkymmenellä leveysasteella; ja
minä valtaan täten tämän osan maapalloa, joka suuruudellaan on kuudes
osa kaikista tähän asti tunnetuista mannermaista."
"Kenenkä nimessä, kapteeni?"[22]
"Omassa nimessäni, professori!"
Näin sanoen hän levitti liehumaan mustan lipun, johon oli kullalla
kirjailtu kirjain N. Sitten hän kääntyi kohti aurinkoa, jonka
viimeiset säteet suutelivat meren äärimmäistä reunaa.
"Hyvästi, aurinko!" huudahti hän. "Katoa, loistava pyörä! Piiloudu
näitten vapaitten selkien taa ja anna kuusikuukautisen yön ulottaa
varjonsa uuden valtakuntani ylitse!"