Jäihin vangittuina.
_Nautilus_ kynti jälleen herkeämättä etelätä kohti, kulkien
pitkin 50:nettä pituusviivaa aika nopeasti. Yrittikö se suoraan
etelänavalle? Tätä en voinut uskoa, sillä kaikki siihenastiset
kokeet sen saavuttamiseksi olivat saaneet nolon lopun. Sitäpaitsi
oli vuodenaikakin jo sangen myöhäinen, sillä eteläisellä
pallonpuoliskolla maaliskuun 13 p. vastaa syyskuun 13 päivää
pohjoisella seudulla, jolloin syyspäiväntasaus alkaa.
Maaliskuun 14 p. näin 55° leveysasteella 7--8 metrin mittaisia
jäälohkareita, ikäänkuin mitäkin meressä uiskentelevia pikkuluotoja,
joita vastaan aallot murtuivat. _Nautilus_ pysyttelihe meren
pinnalla. Ned Landille, joka oli ennenkin pyydystellyt napavesillä,
olivat nuo pikkuruiset jäävuoret tuttuja nähtäviä. Conseil ja minä
saimme nyt ihailla niitä ensi kerran.
Häikäisevä, lumivalkea juova ulottui ilmassa pitkin eteläistä
taivaanrantaa. Valaanpyytäjät sanovat sitä "jäähohteeksi". Vaikka
pilvet sumentaisivat taivaan kuinka paksulta tahansa, eivät ne
jaksa himmentää sen kimallusta. Se tietää ahtojään tahi jäätelien
läheisyyttä.
Kohta näkyikin paljon suurempia jääröykkiöitä, joiden kimmellys
vaihteli usvan oikullisuuden mukaan. Joillakin niistä näkyi vihreitä
juovia, aivan kuin olisi niihin kuparivihtrillillä maalattu valtavia
viiruja; toiset taas kumottivat suunnattomien ametistikivien tavoin
helakan punasinervinä ja läpäisivät valoa. Edelliset heijastivat
valonsäteitä kristallikiteittensä epälukuisista hiomapinnoista;
jälkimmäiset matkivat kalkkikiven eloisia valontaittumisia ja olivat
niin valtaisen isoja, että niistä olisi voinut rakentaa kokonaisia
marmorikaupunkeja.
Mitä kauvemmas etenimme etelään päin, sitä suuremmiksi ja
lukuisemmiksi kävivät nämä uiskentelevat jäävuoret. 60°
leveysasteelle tultuamme ne ahtautuivat niin tiiviiksi muuriksi
eteemme, ettei avointa väylää enää näkynyt missään. Mutta kapteeni
Nemo etsi tarkoin ja löysikin aina jonkun ahtaan aukon, josta hän
rohkeasti pujahti lävitse, vaikka tiesikin että se pian sulkeutuisi
takanamme.
Tällä tavoin _Nautilus_ kapteeninsa taitavan käden ohjaamana sivuutti
kaikki nuo erilaiset jäätelit, jotka soluivat ohitsemme luonnon niin
täsmällisen tarkasti järjesteleminä että Conseil siitä joutui aivan
ihastuksiinsa: jäävuoret, jääkentät, ajojäät ja ahtojäät.
Lämpömäärä oli hyvin alhainen. Lämpömittari näytti ulkoilmassa kahta
tai kolmea pakkasastetta. Mutta me olimme verhoutuneet lämpöisiin
turkkeihin, joihin hylkeet tai jääkarhut olivat saaneet antaa
nahat. Kannen alla _Nautilusta_ lämmitettiin kuten tavallisesti
sähköllä, niin ettemme tienneet kylmästä mitään. Sitäpaitsi riitti
sukeltautuminen muutaman metrin syvyyteen kohottamaan alustamme
ympäröivää lämpömäärää melkoisesti. Jos olisimme tulleet tänne
paria kuukautta aikaisemmin, olisimme tällä leveysasteella saaneet
nauttia katkeamattomasta päivänvalosta; mutta nyt hämärsi jo kolmen
tai neljän tunnin ajan, ja myöhemmin verhoisi kuusikuukautinen yö
vaippaansa nämä yksinäiset napaseudut.
Maaliskuun 16 p. olimme Uuden Shetlannin ja Eteläisten Orkney-saarten
leveydellä. Kapteeni kertoi minulle että ennen oli näillä vesillä
elänyt monia hyljelajia, mutta että englantilaiset ja amerikkalaiset
valaanpyytäjät olivat hävitysraivossaan tappaneet erotuksetta kaikki
koiraat ja naaraat elävine poikasineen, niin että kuolemankaameus
vallitsi nyt samoilla seuduilla, missä ennen oli elämästä ilakoitu.
Seuraavana päivänä klo 8 aamulla kulki _Nautilus_ 55° pituusasteella
eteläisen napapiirin yli. Jäätelit ympäröivät meitä kaikilta
tahoilta sulkien kokonaan näköpiirin. Mutta siitä huolimatta etsi
kapteeni Nemo käsiinsä aukon toisensa jälkeen ja tunkeutui yhä
syvemmälle etelään. En voi sanoilla ilmaista ihastustani näiden
uusien tienoiden satumaisesta ihanuudesta. Jäävuoret saivat yhä
jyhkeämpiä muotoja. Tuolla ne yhdessä muodostivat itämaisen kaupungin
kupukattoisine moskeijoineen ja epälukuisine minareettineen, täällä
ikäänkuin ikivanhan, maanjäristyksen maahan jaottaman raunioryhmän.
Niiden muodot vaihettelivat alituisesti auringonsäteiden
muuttaessa suuntaansa tahi häipyivät vallan näkymättömiin sakeihin
lumimyrskyihin tai kaiken kattavaan harmaaseen usvaan. Joka taholta
kuului jyrähtelyjä, vyörynää tahi jäälohkareitten kokoonluhistumista.
Kun _Nautilus_ laskeusi veden alle yht'aikaa kuin nuo suunnattomat
röykkiöt sortuivat, jatkui niiden synnyttämä jylinä vedessä
hirvittävän voimakkaasti; ja suunnattomat kurimukset ja pyörteet
vyöryttivät vesiä syvällä valtameren uumenissa. _Nautilus_ huojui
ja keikkui silloin kuin myrskyn raivoon hervottomasti antautunut
alus aavalla ulapalla. Usein, kun en enää nähnyt mitään ulospääsyä,
luulin että jo olimme vangitut jäiden keskeen; mutta vaistonsa
opetti kapteeni Nemoa etsimään vähäisimmistäkin merkeistä yhä uusia
väyliä vapaammille vesille. Hän ei erehtynyt milloinkaan tehdessään
huomioitaan sinertävän veden kapeista juovista, jotka uursivat
jäätelien kylkiä. Enkä olisi voinut uskoakaan, että hän ilman tätä
pettymätöntä taitoaan olisi koskaan uskaltanut kuljettaa alustaan
tänne eteläisen napameren miestensyöjille sijoille.
Marraskuun 16 p. jäätelit kuitenkin viimein sulkivat meiltä
väylän. Ne eivät kumminkaan olleet vielä kiinteätä jäätä, vaan
suuria pakkasen yhteenahtamia jääkenttiä. Mutta sekään este
ei voinut pidättää kapteeni Nemoa, vaan hän ryntäsi jäätelien
kimppuun hirvittävällä raivolla. _Nautilus_ syöksyi johonkin
rotkoon tuossa helposti murenevassa aineröykkiössä ja murskasi sen
valtavalla paukkeella. Sukelluslaivan keula toimi kuin muinaisten
kansain muurinmurrin, mutta tavattoman paljoa voimakkaammin.
Ilmaan lentelevät jäämurskat satelivat kuin tulivuoren nakkaamat
hohkakivenkappaleet ympärillämme. Välistä pyyhkäsi _Nautiluksen_
sen oma hillitön vauhti korkealle jäätelin reunan yli, jonka se
sitte murskasi painollaan; tahi sukeltaessaan syvälle jäätelin alle
halkaisi alus sen otsansa äkkinäisellä survauksella, uurtaen siihen
leveitä aukkoja, joihin se painausi uutta puskua alottaakseen.
Koko ajan vallitsi rajuja myrskynpuuskia. Usva oli niin sakea,
ettemme voineet nähdä toisiamme yläkannen yhdestä päästä toiseen.
Tuulet pyörivät raivoisasti kompassitaulun ympäri; ja lunta patousi
niin paksuiksi kinoksiksi, että täytyi luoda lapioilla tie niiden
läpi. Lämpömittarin näyttäessä -5° C peittyivät _Nautiluksen_ kupeet
paksulla jääkuorella. Ei purje- eikä höyrylaiva olisi päässyt
mihinkään sellaisissa olosuhteissa; edellisen köydet olisivat
jäätyneet kiinni väkipyöriin, ja jälkimmäiseltä olisivat hiilet
loppuneet kesken. Vain sähkön käyttämä _Nautilus_ voi raivata
tietänsä eteenpäin näin korkeilla leveysasteilla.
Mutta viimeinkin, maaliskuun 18 p. näyttäytyi, ettei _Nautiluksen_
kaikista puskuyrityksistä enää ollut apua -- me olimme lopultakin
satimessa. Ympärillämme ei enää ollut ahtojäitä eikä irrallisia
jääkenttiä, vaan rannaton ja liikkumaton rintajää, jonka muodostivat
lukemattomat yhteenpuristuneet jäävuoret. Olimme joutuneet melkoisen
pitkälle etelänapaa ympäröivään ikuiseen, koskaan sulamattomaan ja
hajaantumattomaan jäävyöhykkeeseen.
Emme voineet missään havaita pienintäkään pilkahdusta merestä.
_Nautiluksen_ edessä, takana ja kupeilla ulottui suunnaton,
ryhelmäinen kenttä, jota kattoi samallainen oikullinen, sikinsokin
kasautunut röykkiömuodostus kuin nähdään virran pinnalla juuri
ennen jäidenlähtöä, mutta tämä esiytyi paljon valtaisemmissa
suuruussuhteissa. Siellä täällä siitä kohousi kapeita, teräviä
vuorikeiloja 60--70 metrin korkeuteen; kauvempana yhtyi mahtava
ylätasanko alavampaan jääkenttään, muodostaen äkkijyrkkiä
rantareunamia, jotka suunnattomien, harmaankiuhtavien peilien
tavoin heijastivat usvan sisästä silloin tällöin esiinpilkistäviä
auringonsäteitä. Ja tässä kaameassa luonnossa vallitsi ainainen
kalmanhiljaisuus, jota tuskin häiritsi myrskylintujen siipien
lepatus. Täällä oli kaikki hyytynyt jääksi, yksinpä äänikin.
_Nautiluksen_ oli vihdoinkin pakko lopettaa uhkarohkea rynnäkkönsä
ikuisen talven valtoja vastaan. Yleensä on asianlaita niin että se,
joka ei enää pääse eteenpäin, saa palata takaisin. Mutta tässä oli
yhtä mahdotonta kulkea taaksepäin kuin päästä eteenkäänpäin; ja
niin pian kuin aluksemme oli pysähtynyt nykyiseen olopaikkaansa, ei
viipyisi kauvan ennenkun se olisi jäätynyt auttamattomasti kiinni.
Ja näin juuri kävikin kello 2 yöllä, ja uutta jäätä muodostui
ihmeellisen nopeasti sen kupeille. Minun täytyi tunnustaa, että
kapteenimme menettely oli perin typerää.
Olin juuri yläkannella. Silloin kääntyi päällikkömme, joka oli
moniaan minuutin vaarinottanut tilannettamme, minun puoleeni ja sanoi:
"No, professori, mitäs tästä arvelette?"
"Arvelen että olemme kuin olemmekin satimessa."
"Satimessa? Mitä sillä tarkotatte?"
"Tarkotan sitä, ettemme voi kulkea eteen- eikä taaksepäin emmekä
sivuillekaan niin mihinkään päin. Sellaista tilaisuutta arvelen
ainakin asutuilla mantereilla sanottavan satimeen joutumiseksi."
"Luulette siis ettei _Nautilus_ kykene pääsemään tästä irti?"
"Tuskinpa vainen, kapteeni, sillä vuodenaikakin on jo niin myöhäinen
että teidän lienee vaikea panna turvaanne jäidenlähtöön."
"Ah, professori, professori", vastasi kapteeni sangen ivallisesti,
"te olette aina kaltaisenne! Te näette kaikkialla edessänne pelkkiä
esteitä ja vastuksia! Mutta minä vakuutan teille, että _Nautilus_ ei
ainoastaan pääse irti vaan tulee kulkemaan eteenkinpäin."
"Vielä etemmäksi etelään?" kysäsin, katsellen ällistyneenä kapteenia.
"Aivan niin, sen matkan määrä on napa."
"Napa!" huudahdin sangen epäilevästi.
"Niin juuri", vastasi kapteeni levollisesti; "etelänapa -- tuo tähän
asti tuntematon piste, jossa maapallon kaikki pituusviivat leikkaavat
toisiaan. Teidänhän pitäisi tietää, että minä teen _Nautiluksellani_
mitä vain tahdon."
Niin, minä tiesin sen. Minä tiesin että tuo mies oli uskalias
äärimmäiseen uhkarohkeuteen asti. Mutta yrittääpä voittaa kaikki
etelänavan ympärille kasautuneet luonnonesteet -- tuon navan,
joka on vielä luoksepääsemättömämpi kuin pohjoisnapa, jolle
rohkeimmatkaan purjehtijat eivät vielä ole päässeet[20] -- sen
täytyi olla mieletöntä uhkapeliä, johon vain hassahtanut ihminen voi
antautua! Silloin pisti päähäni kysyä kapteenilta, oliko hän jo ennen
saavuttanut tuon maantieteellisen pisteen, jota ei vielä yhdenkään
toisen kuolevaisen ollut sallittu lähestyä.
"En vielä, professori", hän vastasi, "mutta me keksimme sen yhdessä.
Missä kaikki muut ovat turhaan puskeneet päänsä pirstoiksi, siellä
onnistun minä. En ole vielä koskaan ennen vienyt _Nautilustani_ näin
kauvas etelän merille, mutta nyt -- sen toistan -- on se kulkeva
vieläkin kauvemmas."
"No niin, minä uskon teitä, kapteeni", sanoin minä nyt puolestani
jotenkin ivallisessa äänilajissa. "Minä uskon teitä! Eteenpäin siis!
Meille ei koskaan satu voittamattomia esteitä! Musertakaamme tämä
rintajää! Me räjähytämme sen ilmaan, ja jos se sittenkin vastustelee,
niin annamme _Nautilukselle_ siivet jotta se voi lentää sen ylitse."
"Ylitsekö, professori?" virkkoi kapteeni rauhallisesti. "Ei ylitse
vaan alitse."
"Alitse!" huudahdin. Ja äkisti aloin hämärästi tajuta kapteenin
suunnitelmia. Minä ymmärsin: _Nautiluksen_ ihmeelliset ominaisuudet
tulisivat auttamaan meitä tässä yli-inhimillisessä yrityksessä.
"Huomaanpa että jo alamme ymmärtää toisiamme, professori", sanoi
kapteeni hiukan hymyillen. "Te näette jo edessänne tämän yrityksen
mahdollisuuden, mutta minä näen sen varman onnistumisen. Mitä
muilla aluksilla on mahdotonta koettaakaan, se käy helposti päinsä
_Nautiluksella_. Jos napaa ympäröi mannermaa, niin pysähdyn tämän
mannermaan eteen. Mutta jos sen ympärillä lainehtii avoin meri, niin
purjehdin aina navalle saakka."
"Aivan niin", sanoin, viehättyen kapteenin puhelusta; "jos meren
pinta on hyytynyt jääksi, niin ovat kumminkin alemmat vesikerrokset
edelleen vapaat sen Kaitselmuksen viisaan lain kautta, että
meriveden tiheys yhä lisäytyy kylmän kasvaessa. Ja jollen erehdy,
niin suhtautuu tämän rintajään vesirajan alapuolella oleva osa sen
yläpuolelle kohoavaan kuten neljä yhteen."
"Jotensakin niin, professori. Joka metriä kohden, mikä näistä
jäävuorista sijaitsee veden yläpuolella, tulee kolme metriä sen
alapuolella. Mutta kun nämä vuoret eivät missään kohoa sataa metriä
korkeammiksi, niin voi niiden suurimmaksi syvyydeksi laskea vain
kolmesataa metriä. Mutta mitä merkitsee _Nautilukselle_ kolmensadan
metrin syvyys?"
"Ei yhtään mitään, kapteeni."
"Jopa voi se paljon suuremmallakin syvyydellä etsiä sen lämpömäärän,
mikä on yhteinen kaikille syvien merien vesille; ja siellä voimme
huoleti kulkea välittämättä vähääkään 30 tai 40 asteen pakkasista
pinnan yläpuolella."
"Aivan oikein, kapteeni!" huudahdin kiihtyneenä.
"Ainoa vaikeus on se", jatkoi kapteeni Nemo, "että meidän silloin
täytyy viipyä veden alla voimatta toimittaa ilmanvaihtoamme."
"Eikö muuta?" vastasin. "_Nautiluksessahan_ on isoja säiliöitä; me
täytämme ne puhtaalla ilmalla ja saamme niistä kaiken sillä aikaa
tarvitsemamme hapen."
"Hyvin ajateltu, professori Aronnax. Mutta kun en tahdo että saisitte
perästäpäin aihetta syyttää minua liiasta uhkarohkeudesta, niin
tahdon alistaa kaikki vastaväitteeni teidän punnittavaksenne."
"Onko teillä niitä vielä enemmän esitettävänä?"
"Ei muuta kuin yksi ainoa. Jos meri ulottuu aina etelänapaan saakka,
niin voi olla mahdollista että tämä meri on jäätynyt pohjaan asti,
niin ettemme enää pääse takaisin sen pintaan."
"Hyvä, kapteeni; mutta elkää unhottako että _Nautiluksella_ on
hirvittävä puskuri, ja että me voimme antaa sen iskeä alhaalta
päin kohtisuorasti jääkenttiä vastaan, jotka silloin törmäyksestä
avautuvat ja antavat kauniisti meille tietä."
"Ah, professori, te olette tänään täynnä hyviä aatteita."
"Sitäpaitsi", jatkoin yhä enemmän innostuen, "miksikäs emme
tapaisi avointa merta etelänavalla yhtä hyvin kuin sitä on tavattu
pohjoisnavallakin? Kylmyyden napoja ja maan napoja ei saa sekoittaa
toisiinsa, ei eteläisellä eikä pohjoisella pallonpuoliskolla; ja
siksi kunnes saamme kouraantuntuvan todistuksen päinvastaisesta
asiantilasta, täytyy meidän olettaa löytyväksi joko mannermaa
tahi jäätymätön valtameri maapallon pituusviivojen kummassakin
päätepisteessä."
"Niin uskon minäkin, herra Aronnax", vastasi kapteeni Nemo. "Tahdon
vain huomauttaa, että te ensin koetettuanne tehdä niin monia
vastaväitteitä esitystäni vastaan, nyt oikein kasaamalla kasaatte
eteeni todistuksia, jotka kaikki puhuvat sen puolesta."
Kapteeni Nemo oli oikeassa. Minun uljuuteni oli voittanut yksin
hänenkin uhkarohkeutensa! Minä se hänet johdatin etelänavalle! Ei,
ei -- minä hupsuparka! Kapteeni Nemo tiesi paremmin kuin minä, mitkä
syyt puhuivat tuon yrityksen puolesta, mitkä sitä vastaan; ja häntä
vain huvitti nähdä minun hurmioissani unelmoivan mahdottomia asioita!
Hän ei kumminkaan menettänyt silmänräpäystäkään. Merkin saatuaan
katosi perämies komeroonsa. Kapteeni ja hän puhelivat keskenään
nopeasti muutaman sanan tuolla käsittämättömällä kielellään; ja joko
oli perämies valmistunut uhkarohkeaan yritykseen tahi piti hän sitä
mahdollisena, niin ei ainakaan hänen kasvoillaan voinut huomata
hämmästyksen merkkiäkään.
Mutta hänen tyyneytensä ei kuitenkaan ollut mitään Conseilin
järkähtämättömän levollisuuden rinnalla, kun ilmotin tälle kelpo
pojalle aikomuksestamme tunkeutua etelänavalle. "Niinkuin isäntä
paraaksi näkee" oli hänen ainoa vastauksensa ilmotukseeni, ja siihen
sain tyytyä. Ned Land sitä vastoin kohautteli hartioitaan korvien
tasalle.
"Professoria ja sitä vietävän kapteenia voin vain surkutella", arveli
hän.
"Mutta entä jos pääsemme etelänavalle, mestari Ned?"
"Se on mahdollista, mutta sieltä ei koskaan palata."
Ned Land meni hyttiinsä, "jottei saisi mitään onnettomuutta aikaan",
kuten hän suvaitsi sanoa.
Mutta tällävälin oli jo ryhdytty varusteluihin rohkeata yritystä
varten. _Nautiluksen_ mahtavat pumput puristivat ilmaa säiliöihin
suunnattomalla paineella. Kello 4 ilmoitti kapteeni Nemo että
yläkannen luukku suljettaisiin. Minä loin viimeisen silmäyksen
paksuun jääteliin, jonka läpi meidän oli tunkeuduttava.
Ilma oli kaunis, sää selkeä, pakkasta -12° C; mutta kun oli aivan
tyyni, ei kylmä tehnyt mitään haittaa.
Kymmenkunta miestä laivanväestä mursi kuokilla ja tuurilla jäätä
laivan emäpuun ympäriltä, niin että se pian painui avoimeen veteen.
Työ kävi sukkelaan, sillä jää oli vielä sangen ohutta. Me laskeusimme
sitten kaikki laivan sisäosiin. Vesisäiliöt täytettiin. Kohta
painuikin _Nautilus_ veden alle.
Conseil ja minä olimme asettuneet salonkiin ja katselimme sen isoista
akkunoista eteläisen napameren alempia kerroksia. Lämpömäärä yhä
nousi. Manometrin neula liikkui taulullaan.
Tultuamme kolmensadan metrin syvyyteen aloimme, niinkuin kapteeni
Nemo oli sanonutkin, liukua rintajään aaltomaista alapintaa myöten.
Mutta _Nautilus_ painui yhä alemmas, kunnes saavutti 800 metrin
syvyyden. Veden lämpömäärä, joka pinnalla oli -12°, yleni täällä
-11°:seen. Olimme siis jo voittaneet yhden asteen. Tuskin tarvinnee
mainitakaan, että sisäpuolinen lämpömäärä laivassa pysytettiin
sähkölämmityskojeiden avulla paljon korkeampana.
"Me pääsemme kyllä perille", sanoi Conseil.
"Minä uskon sen", vastasin lujan vakaumuksen rintaäänellä.
Tässä avoimessa, pinnan ja jäätelien alaisessa meressä noudatti
_Nautilus_ suoraa suuntaa etelänapaa kohti, poikkeamatta vähääkään
52:nnesta pituusviivasta. 67°30' eteläisestä leveysasteesta 90°:nteen
eli navalle oli meillä matkaa kaksikolmatta ja puoli leveysastetta
eli siis noin 200 peninkulmaa. _Nautiluksen_ keskinopeutena oli 26
solmuväliä tunnissa, siis tavallisen pikajunan nopeus; ja sillä
menolla me saavuttaisimme navan vajaassa 40 tunnissa.
Conseil ja minä vietimme hyvän osan yötä katsellen salongin
akkunoista uusia nähtävyyksiä. Sähköheijastimen säteet valaisivat
aivan autioita merenuumenia. Kalat eivät viihtyneet näissä
umpinaisissa vesissä. Ne käyttivät niitä ainoastaan läpikulkutienään
päästäkseen eteläisen napapiirin merestä navan vapaille vesille.
Kulkumme oli niin vinhaa että pitkän potkuriakselin tärinä tuntui
aivan selvästi. Kello 2 tienoissa aamuyöstä menimme Conseilin kanssa
vihdoin levolle. Kapeassa käytävässä emme tavanneet kapteeni Nemoa.
Hän arvatenkin pysyttelihe koko ajan perämiehen komerossa.
Huomenissa, maaliskuun 19 p., palasin jo klo 5 aamulla entiselle
paikalleni salongin akkunan ääreen. Sähköloki näytti _Nautiluksen_
vähentäneen vauhtiaan. Se pyrki takaisin pintaan, mutta varovaisesti,
vesisäiliöitään hitaasti tyhjentäen.
Sydämmeni löi rajusti. Jokohan me ylös noustuamme olisimme navan
vapaassa ilmakehässä?
Mutta ei! Kannenpäällinen täräys ilmoitti _Nautiluksen_ törmänneen
rintajään alapintaa vastaan, ja jää oli kumeasta kajahduksesta
päättäen vielä sangen paksua. Olimme todellakin, merimiesten
sananparttta käyttäen, "hipaisseet karia", mutta vastakkaisessa
merkityksessä kuin tavallisesti ja 900 metrin syvyydellä. Meillä
oli siis päittemme päällä 1,200 metriä jäätä, siitä 300 metriä
vedenpinnan yläpuolella olevaa. Rintajää oli nyt melkoisesti
vahvempaa kuin sen reunaman alle sukeltaessamme. Sepä ei ollut
mikään hauska huomio. Saman päivän kuluessa _Nautilus_ uudisti
useampaan kertaan saman kokeen, mutta iski aina otsansa jäämuuriin.
Minä merkitsin huolellisesti muistiin eri syvyydet ja sain siten
yhtenäisen kuvan jääteliketjun merenalaisesta pinnasta.
Iltaan mennessä ei asemassamme ollut tapahtunut vähintäkään muutosta.
Jään vahvuus oli tosin vähentynyt 4--500 metriksi, mutta yhtä
murtumaton oli silta meidän ja merenpinnan välillä sittekin.
Kello oli silloin 8. _Nautiluksen_ jokapäiväisen tavan mukaan
olisi ilmavarastoamme pitänyt uusia jo neljä tuntia sitten, mutta
minä en kuitenkaan kärsinyt sanottavasti hapenpuutteesta, vaikkei
kapteeni Nemo vielä päästänytkään huoneisiimme mitään varastoistaan
ilmasäiliöissä. Muuten oli uneni tänä yönä rauhaton. Toivo ja pelko
taistelivat ylivallasta mielessäni. Nousin useita kertoja ylös.
_Nautilus_ hapuili edelleen tietänsä näissä synkeissä syvyyksissä.
Klo 3 aikaan aamulla huomasin, että tapasimme rintajään alapinnan
ainoastaan 50 metrin syvyydessä. 150 metriä erotti silloin meitä enää
Jumalan vapaasta päivästä. Rintajää muuttui vähitellen jääkentäksi.
Silmäni eivät enää luopuneet seuraamasta manometrineulan värähtelyä.
Me kohosimme kohoomistaan seuraten tarkoin jäätelin siloista
alapintaa, jonka kristallikiteet kimahtelivat sähköheijastimen
säteissä.
Rintajään sekä ala- että yläpinta oli muodostunut painuvan
aallonharjan tapaiseksi. Se kävi yhä ohuemmaksi.
Vihdoin kello 6 aikaan tämän muistiini syöpyneen päivän, maaliskuun
19:nnen, aamuna avautui salongin ovi, ja kapteeni Nemo astui sisään.
"Nyt olemme avoimella merellä", sanoi hän.