Kaskelottien ja valaiden parissa.
Maaliskuun 13 ja 14 päivän välisenä yönä kääntyi _Nautilus_ jälleen
etelää kohti. Minä arvelin että se Kap Hornin kohdalle tultuaan
poikkeisi länteenpäin päästäkseen Tyyneen valtamereen ja siellä
päättäisi maanympäripurjehduksensa. Mutta se ei tehnytkään niin,
vaan jatkoi eteläistä suuntaansa. Minne se oikein aikoikaan?
Etelänavalleko? Mutta sehän oli mieletöntä! Aloinpa uskoa että
kapteeni Nemo hurjanrohkeudellaan osotti todeksi Ned Landin arvelut.
Kanadalainen ei ollut moneen aikaan enää puhellut minun kanssani
pakosuunnitelmistaan. Hän oli käynyt itseensäsulkeutuneeksi,
melkeinpä äänettömäksi. Näin kyllä kuinka tämä jatkuva vankeus
kovin raskautti hänen sydäntään, kuinka viha ja kiukku yhä kiehui
hänen sisässään. Kapteenin kohdatessaan hänen silmänsä lieskasivat
pahaenteistä tulta, ja minä pelkäsin aina että hänen luontainen
kiihkeytensä saisi hänen yrittämään jotakin epätoivoista tekoa.
Seuraavana päivänä, maaliskuun 14:ntenä, hän ja Conseil astuivat
hyttiini. Tiedustin heiltä heidän käyntinsä aihetta.
"Tahtoisimme vain tehdä teille yksinkertaisen kysymyksen", vastasi
kanadalainen.
"Puhukaa, Ned."
"Kuinka, monta miestä arvelette _Nautiluksessa_ olevan?"
"Sitä en voi sanoa, hyvä ystävä."
"Minusta tuntuu siltä", jatkoi Ned Land, "ettei sen kuljettamiseen
tarvittaisi kovinkaan suurta miehistöä."
"Varmastikin riittäisi nykyisissä oloissa kymmenkunta miestä
korkeintaan."
"Hyvä, miksi siis enempää tarvittaisiinkaan?"
"Miksi?" toistin, katsellen tarkkaavaisesti Ned Landia, jonka
aikomuksen voi helposti arvata. "Jos aavistukseni ovat osuneet
oikeaan ja jos oikein olen käsittänyt kapteenin merenalaisen elämän,
niin ei _Nautilus_ ole mikään pelkkä laiva. Se on samalla turvapaikka
niille miehille, jotka sen päällikön tavoin ovat katkaisseet kaikki
suhteensa maanpäälliseen elämään."
"Ehkäpä", sanoi Conseil; "mutta eihän _Nautilukseen_ voine mahtua
enemmän kuin määräluku ihmisiä. Eikö isäntä voisi arvioida näiden
mahdollisimman tarkkaa määrää?"
"Millä tavalla, poikani?"
"Laskelmien avulla. Kun laivan kuutiosisällys on tietty ja siis
sen sisältämä ilmamääräkin, ja kun toiselta puolen tiedetään
jokaisen ihmisen olemassaolon riippuvan hengitysmahdollisuudesta,
niin vertaamalla näitä tuloksia _Nautiluksen_ pakkoon nousta joka
neljäskolmatta tunti ylös vedenpintaan..."
Conseil ei päättänyt lausettaan, mutta minä arvasin hyvin hänen
ajatuksensa.
"Minä ymmärrän mitä tarkotat", vastasin; "mutta tuo laskelma, joka on
muuten helppo tehdä, antaa tulokseksi vain epämääräisen luvun."
"Se ei tee mitään", sanoi Ned Land itsepäisesti.
"No, kuulkaapa sitten laskelmaa", virkoin. "Jokainen ihminen
hengittää tunnissa niin paljon happea kuin sisältyy sataan
litraan ilmaa eli vuorokaudessa niin paljon kuin kahteentuhanteen
neljäänsataan litraan sisältyy. Täytyy siis laskea, kuinka monta
kertaa _Nautilukseen_ sisältyy kaksituhatta neljäsataa litraa ilmaa."
"Aivan niin", sanoi Conseil.
"Mutta", jatkoin, "kun _Nautiluksen_ kantavuus on tuhat ja
viisisataa tonnia ja jokainen tonni on tuhat litraa, niin sisältyy
_Nautilukseen_ miljoona viisisataa tuhatta litraa ilmaa, joka
jaettuna kahdellatuhannella neljälläsadalla..."
Suoritin jakolaskun sukkelasti lyijykynällä.
"... antaa osamääräksi kuusisataa viisikolmatta. Siis riittäisi
_Nautiluksen_ sisältämä ilmamäärä kieltämättömästi kuudellesadalle
viidellekolmatta ihmiselle neljäksikolmatta tuntia."
"Kuudellesadalle ja viidellekolmatta!" toisti Ned.
"Mutta siitä saatte olla varmat", jatkoin, "että laskien yhteen
matkustajat ja miehistön ynnä päällystön emme saa lukumääräksemme
kymmenettäkään osaa siitä luvusta."
"Siinäkin on liiaksi monta kolmea vastaan!" huokasi Conseil.
"En voi siis neuvoa teille, Ned parka, muuta keinoa kuin jatkuvaa
kärsivällisyyttä."
"Ja mikä on kärsivällisyyttä parempikin -- alistuvaisuutta", lisäsi
Conseil.
Hän oli löytänyt oikean sanan.
"Ja kun oikein ajattelee", jatkoi hän, "niin ei kapteeni Nemo voi
iänkaiken kulkea eteläänkään päin. Hänen täytyy toki kerran pysähtyä,
jollei muulloin niin ainakin kiinteätä jäätä kohdatessaan, ja palata
kaikkien kulkemille merille. Silloin on taas aika ruveta pohtimaan
Ned Landin ehdotusta."
Kanadalainen pudisti päätään, sipaisi kädellä otsaansa ja lähti
mitään puhumatta tiehensä.
"Suvaitseeko isäntä että teen pienen huomautuksen?" sanoi Conseil
vielä. "Ned parka toivoo kaikkea mitä nykyisin on mahdotonta
saavuttaa. Hän näyttää kaipaavan kaikkea mikä meiltä on täällä
kiellettyä. Vanhat muistot painavat hänen mieltään, ja hänen
sydämmensä on ylen raskautettu. Se täytyy meidän toisten ymmärtää.
Mitä hänellä on täällä tekemistä? Ei niin mitään. Hän ei ole oppinut
mies niinkuin te, eikä häntä huvita meren merkilliset ihmeet niinkuin
meitä molempia. Hän uskaltaisi tehdä mitä hyvänsä päästäksensä
johonkin kotimaansa kapakkaan."
Todella täytyikin laivassa vallitsevan yksitoikkoisuuden tuntua
sietämättömältä kanadalaisesta, joka oli tottunut vapaaseen ja
toimeliaaseen elämään. Harvoin tapahtui täällä mitään, joka olisi
elähyttänyt hänen mieltään. Mutta tänäänpä sattui sentään tapahtumaan
jotakin, joka muistutti häntä entisistä onnellisista harpuunamiehen
ajoista.
Kun kello 11 tienoissa nousimme vedenpintaan, jouduimme keskelle
valasparvea. Tämä kohtaus ei hämmästyttänyt minua, sillä tiesin
että nämä ankarasti vainotut eläimet mielellään ottivat turvansa
etelänavan ympärillä oleville vaikeakulkuisille vesille.
Istuimme yläkannella. Meri oli tyyni, ja lokakuun aikaan vallitsi
näillä eteläisillä leveysasteilla kauniit syyspäivät. Kanadalaisen
tottunut silmä se havaitsi ensimmäisen valaskalan itäisellä
taivaanrannalla. Kun oikein tarkkaan tähysti sinnepäin, niin näki sen
mustanpuhuvan seljän vuoroin nousevan, vuoroon laskeutuvan veden alle
noin kahdeksan kilometrin päässä _Nautiluksesta_.
"Ah!" huudahti kanadalainen; "olisinpa nyt valaanpyytäjälaivan
kannella, niin kyllä tässä nousisi hauska elämä. Tuo on aika iso
otus. Katsokaapa kuinka voimakkaasti se ruiskuttaa ylös ilma- ja
höyrypatsaan syöksyreijistään. Voi sun vietävä, miksi minun pitääkään
olla kahlehdittuna tähän rautakattilaan!"
"Mitä nyt, Ned?" huudahdin; "ettekö vielä ole heittänyt vanhoja
kalastajahaaveitanne?"
"Luuletteko te että valaanpyytäjä voi koskaan unhottaa vanhaa
ammattiaan? Voiko koskaan kyllästyä sellaisen jahdin tarjoamaan
viehätykseen?"
"Ettekö ole koskaan kalastellut näillä vesillä, Ned?"
"En koskaan, professori. Ainoastaan pohjoisissa merissä, ja yhtä
paljon Behringin kuin Davisin salmissa."
"Silloin ette vielä tunne etelän seutujen valaskalaa. Te olette tähän
asti pyydystänyt vain pohjoisten merten valaita, ja ne eivät uskalla
koskaan läpäistä päiväntasaajan lämpöisiä vesiä."
"Mitä sanottekaan, professori?" kysäsi kanadalainen, äänessään lievän
epäilyksen väre.
"Sanon niinkuin asianlaita on."
"Soo-o! Minä, joka juuri nyt puhun teidän kanssanne, olen vuonna
1865, eli siis puoli kolmatta vuotta sitten Grönlannin luona
tavannut valaan, jolla vielä oli kyljessään harpuuna ja siinä erään
Behringin salmessa liikkuvan valanpyytäjän nimimerkki. Kysyn siis
teiltä kuinka eläin, johon on satutettu Amerikan länsipuolella, on
joutunut tapettavaksi sen itäpuolella, jollei se Kap Hornin tai
Hyväntoivonniemen kierrettyään ole kulkenut päiväntasaajan poikki?"
"Minä rohkenen olla samaa mieltä kuin kuoma", virkkoi Conseil, "ja
kuulisin mielelläni mitä isännällä on sen johdosta sanottavaa."
"Hyvät ystävät, eri valaslajit asuvat luontonsa mukaan kukin eri
merenosissaan, joita ne eivät koskaan jätä. Ja jos joku näistä
eläimistä on tullut Behringin salmesta Davisin salmeen, niin se
johtuu yksinkertaisesti siitä että kummankin meren välillä on avoin
väylä, joka käy joko Amerikan tahi Aasian pohjoisrannatse[18]".
"Täytyykö meidän uskoa teitä?" kysyi kanadalainen, ummistaen toisen
silmänsä.
"Isäntää on aina uskottava", vakuutti Conseil juhlallisesti.
"No niin", sanoi kanadalainen, "kun en ole koskaan pyydystänyt näillä
vesillä, en siis tunne täällä liikkuvia valaita?"
"Ette, kuten jo sanoin teille."
"Sitä suurempi syy siis tutustua niihin", huomautti Conseil.
"Katsokaahan tuonne!" huudahti harpuunamestari liikutuksesta
väräjävin äänin. "Se lähestyy meitä! Se tulee suoraan vastaamme! Se
uhmaa minua! Se tietää etten voi mitäkään sille!"
Ned polki raivoissaan jalkaansa. Hänen kätensä vapisi, kun hän
mielikuvituksessaan heilutti väkäkeihästään.
"Ovatko nämä valaat yhtä isoja kuin pohjoisten merien?" kysyi hän.
"Lähellä pitäen, Ned."
"Olenpa nähnyt isojakin valaita, professori, valaita jotka kuonosta
pyrstönhuippuun olivat kolmenkymmenenkin metrin mittaisia. Ja olenpa
kuullut kerrottavan, että Aleuttien saarten luona joskus tavataan yli
viidenviidettä metrin pituisia."
"Se tuntuu minusta liiottelulta", vastasin. "Ne eläimet ovat vain
selkäevällisiä juoksiaisia, ja kuten kaskelotitkin ovat ne pienempiä
kuin nämä valaat."
"Ohoo!" huudahti kanadalainen, jonka silmä ei jättänyt valtameren
ulappaa; "se tulee lähemmäksi, se tulee _Nautiluksen_ vesille!"
Sitten hän uudestaan jatkoi äskeistä puhetta.
"Te puhutte kaskelotista kuin mistäkin pikku ipinästä. Mutta minä
olen kuullut kerrottavan jättimäisistäkin kaskeloteista. Ne ovat
perin älykkäitä valaita. Joidenkin väitetään peittävän selkänsä
levillä ja hauroilla. Merenkulkijat luulevat niitä pikkuisiksi
luodoiksi, nousevat maihin niiden seljälle, asettuvat kodoksi,
tekevät valkeata..."
"Ja rakentavat taloja!" keskeytti Conseil hänet.
"Aivan niin, vekkuli", sanoi Ned Land. "Ja sitten jonakin kauniina
päivänä otus yht'äkkiä sukeltaakin ja vie kaikki asukkaansa
valtameren syvyyksiin."
"Aivan niinkuin 'Sindbad purjehtijan' seikkailuissa", vastasin
nauraen. "Ah, mestari Land, te näytte pitävän merkillisistä jutuista.
Mitähän tavattomia eläimiä teidän kaskelottinne oikein lienevätkään!
Toivon kumminkin ettette usko kaikkia kuulemianne."
"Hyvä herra luonnontutkija", vastasi kanadalainen vakavasti, "kun
valaista kerran on kysymys, niin täytyy uskoa kaikkea. Katsokaahan
kuinka tuokin tuolla kiitää eteenpäin! Väitetäänpä että nämä eläimet
pystyvät tekemään matkan maan ympäri kahdessa viikossa."
"Siihen en osaa eittäenkään vastata", sanoin.
"Mutta sen te varmastikin tiedätte, herra Aronnax, että maailman
alussa valaat uivat vielä paljon nopeammin kuin nykyään."
"Todellako, Ned? Kuinka se oli mahdollista?"
"Niin, nähkääs, niiden pyrstö oli silloin pystyssä eikä lappeettain
niinkuin nykyään, niin että ne pieksivät sillä vettä oikealta
vasempaan ja vasemmalta oikeaan niinkuin kalat. Mutta kun Luojamme
huomasi niiden pitävän liikaa kiirettä, niin väänsi hän pyrstön
neljänneksen pyörähdystä ympäri, ja siitä lähtien ne lyövät vettä
ylhäältä alaspäin ja päinvastoin, ja kulku käy sen takia hitaammin."
"Kuulkaapas nyt, kelpo Ned", kysyin kanadalaisen äskeisen tapaan,
"täytyykö minun todella uskoa tätä?"
"Ei vallan sananmukaisesti", vastasi Ned Land vetäen suutansa irveen;
"ei ainakaan enempää kuin jos sanoisin, että on valaita jotka ovat
sadan metrin mittaisia ja viidenkymmenen tonnin painoisia."
"Se olisikin todella liikaa", sanoin. "Mutta myönnettävä on että
jolloinkin on saatu valaita, joista on saatu satakaksikymmentä
tynnyriä öljyä."
"Mitä siihen tulee, niin olen itse nähnyt sen", sanoi kanadalainen.
"Sen uskon mielelläni, Ned; samaten kuin uskon että moniaat valaat
painavat yhtä paljon kuin satakunta norsua. Voi ajatella kuinka
valtava sellaisen möhkäleen meno on, kun se syöksyy eteenpäin
täydellä vauhdilla."
"Onko totta", kysyi Conseil, "että ne voivat paiskata laivojakin
kumoon?"
"Laivoja -- tuskinpa vain", vastasin. "Olen kuitenkin lukenut, kuinka
juuri näillä eteläisillä vesillä vuonna 1820 muuan valas syöksyi
_Essex_ nimistä alusta vastaan ja työnsi sitä taaksepäin neljän
metrin nopeudella sekunnissa. Aallot löivät laivan sisään perän
takaa ja _Essex_ meni melkein heti kumoon."
Ned Land tirkisti minua ilkamoisin katsein.
"Omasta puolestani", hän sanoi, "olen kerran saanut täräyksen
valaanpyrstöstä -- tarkotan että valaanpyyntiveneeni sai sen
täräyksen. Toverini ja minä kimposimme ilmaan ainakin kuuden metrin
korkeudelle. Mutta professorin valaaseen verrattuna se meidän otus
oli vain sylivauva."
"Elävätkö semmoiset tursaat kauvan?" kysyi Conseil.
"Tuhat vuotta!" vastasi kanadalainen silmiään räpäyttämättä.
"Kuinka sen tiedätte, Ned?"
"Koska se tiedetään, tiedän mä."
"Entä kuinka se tiedetään?"
"Tiedetäänpähän vain!"
"Ei, hyvä Ned, sitä ei tiedetä, se otaksutaan ainoastaan, ja kas
seuraavasta syystä! Neljäsataa vuotta takaperin, kun valaanpyyntiä
tiedetään ensi kerran harjotetun, olivat nämä eläimet kooltaan paljon
isompia kuin nykyään. Siitä on tehty se loogillinen johtopäätös
että nykyisten valasten vähempi koko aiheutuu siitä, ettei niillä
ole ollut aikaa kasvaa täyteen mittaansa. Tämä seikka on saanut
luonnontutkija Buffonin arvelemaan, että valaat voivat ja niiden
pitäisikin elää tuhannen vuotta. Ymmärrättekös?"
Mutta Ned Land ei ymmärtänyt mitään. Hän ei enää kuullut mitä
puhuttiin. Ensiksi näkemämme valas tuli yhä lähemmäksi. Hän ahmi sitä
silmillään.
"Ahaa!" hän huudahti, "siinähän ei olekaan vain yksi valas! Niitä
on kymmenen, kaksikymmentä -- kokonainen katras! Eikä tässä voi
toimittaa mitään! Että pitääkin olla näin kahlittu käsistä ja
jaloista!"
"Mutta, hyvä ystävä Ned", sanoi Conseil, "miksi ette pyydä kapteeni
Nemolta lupaa saada käydä niiden kimppuun?"
Conseil oli tuskin ennättänyt lopettaa lausettaan, kun kanadalainen
pyörähti ympäri, huippasi alas kansiluukusta ja lähti etsimään
kapteenia käsiinsä. Tuokion perästä olivat molemmat jo yläkannella.
Kapteeni Nemo katseli valasparvea, joka leikitteli vedenpinnalla
vajaan parin kilometrin päässä _Nautiluksesta_.
"Ne ovat etelän valaita", sanoi hän. "Siinä olisi; saalista
kokonaiselle valaanpyyntilaivueelle."
"No niin, kapteeni", huomautti kanadalainen, "enkö saisi lähteä
pyydystämään niitä, jollei muunkaan vuoksi niin ainakin siksi, etten
perin unohtaisi vanhaa ammattiani?"
"Miksi pitäisi tuhota ainoastaan tuhoamisen tuottaman huvin lakia?"
vastasi kapteeni. "Me emme tee mitään sen ihralla tässä laivassa."
"Mutta sallittehan te Punaisella merellä meidän pyydystää
merilehmän", huomautti kanadalainen.
"Silloin minä tarvitsin tuoretta lihaa miehiäni varten. Tässä
tapettaisiin ainoastaan tappamisen vuoksi. Tiedän kyllä hyvin, että
ihminen pitää sitä etuoikeutenaan muiden luontokappalten rinnalla,
mutta minä en voi sallia sellaista veristä ajanvietettä. Kun te ja
teidän vertaisenne, mestari Land, surmaavat etelän valaita, jotka
ovat rauhallisia kelpo eläimiä, niin teette moitittavan teon.
Sillä tapaa on niistä tyhjennetty koko Baffinin lahti ja hävitetty
kokonainen luokka hyödyllisiä eläimiä. Antakaa siis noiden poloisten
valaitten olla rauhassa. Niillä on yllinkyllin luontaisia vihollisia,
ilman että teidän tarvitsee sekautua leikkiin -- kaskelotteja,
miekka- ja sahavalaita."
Voi kuvitella minkälaista naamaa kanadalainen näytti kuullessaan
tätä ripitystä. Sellaisten ajatusten lausuminen niin innostuneelle
pyyntimiehelle olikin turhaa ajanhaaskausta. Ned Land tuijotti
aluksen päällikköön ilmeisesti ymmärtämättä sanakaan tämän puheesta.
Kuitenkin oli kapteeni aivan oikeassa: valaanpyytäjäin raakamainen
ja ajattelematon ahneus tekee aikanaan sen, että tästä maapallon
mahtavimmasta eläinrodusta jolloinkin vielä tulee aivan loppu.
Ned Land vihelsi "Yankee Doodlea"[19] hampaittensa välistä, työnsi
kädet taskuihinsa ja käänsi meille selkänsä.
Kapteeni Nemo katseli vielä hetkisen valasparvea ja sanoi sitten
minun puoleeni kääntyen:
"Olin aivan oikeassa kun väitin että valailla on, ihmisiä
lukuunottamatta, toisiakin, luontaisia vihollisia. Nuo eläimet saavat
kohta kestää kovan kamppailun. Näettekö tuolla tuulen alla, lähes
kolmentoista kilometrin päässä täältä, muutamia mustia pilkkuja,
jotka liikkuvat tännepäin?"
"Näen kyllä, kapteeni", vastasin.
"Ne ovat kaskelotteja, hirmuisia raatelueläimiä, joita olen välistä
tavannut kaksi-, jopa kolmisatapäisinä joukkueina. Näitä julmia ja
vahingollisia petoja saa kyllä kaikella ankaruudella hävittää."
Viime sanat kuultuaan kanadalainen käännähti äkisti ympäri.
"No siis, kapteeni", puhuin harpuunamestarin puolesta, "nyt on aika
käsissä käydä puolustamaan valaita..."
"On aivan tarpeetonta että ihmishenkiä pannaan sen takia
vaaranalaisiksi, herra professori. _Nautilus_ kykenee yksinäänkin
hajoittamaan tuon kaskelottiparven. Sillä on teräksinen
panssarikeula, jonka luulen olevan yhtä tehokkaan aseen kuin ikänä
mestari Landin harpuunan."
Kanadalainen kohautti hartioitaan. Hyökätä sukkelien tursaiden
kimppuun kömpelö panssarikeula aseena! Oliko sellaista hullutusta
koskaan kuultu?
"Vartokaahan vain, professori!" sanoi kapteeni. "Kohta näytämme teille
ajometsästyksen, jonka veroista ette ennen ole nähnyt. Ei mitään
armoa noille hirmuvalaille! Ne ovat pelkkää kitaa ja hampaita!"
Pelkkää kitaa ja hampaita! Sen paremmin ei voi kuvatakaan
kaskelottia, jonka ruumis toisinaan kasvaa viidenkolmatta metrin
pituiseksi. Sen suunnaton pää on suunnilleen kolmas osa koko
ruumiin pituudesta. Sen sijaan kuin tavallisella valaalla yläleuka
on varustettu vain hetuloilla, joista n.s. valaanluu saadaan, on
tällä hirmuisina aseina viisikolmatta valtaista hammasta, jotka
ovat kaksikymmentä sentimetriä pitkät, ylempää lieriön ja kärjestä
terävän keilan muotoiset. Tuon mahtavan pään yläosassa, rustomaisten
väliseinäin erottamissa onkaloissa tavataan 3--400 kg. sitä
kallisarvoista öljymäistä ainetta, joka kaupassa kulkee "spermacetin"
nimellä. Kaskelotti on ruma ja kömpelö eläin, joka enemmän muistuttaa
kampelaa kuin kalaa. Sen ruumiin vasen kylki on aivan rujokas, eikä
se näe vasemmalla silmällään juuri mitään.
Tuo merkillinen petoeläinten parvi läheni lähenemistään. Ne olivat
älynneet valaat ja varustausivat hyökkäämään näiden kimppuun. Jo
ennakolta voi arvata kaskelottien voittavan taistelussa, sillä ne
eivät ainoastaan ole paljon taistelukykyisempiä kuin turvattomat
vastustajansa, vaan ne voivat oleskella paljon kauvemman aikaa veden
sisässä, tarvitsematta nousta ylös pintaan hengittämään.
Oli jo aika rientää valaitten avuksi. Conseil, Ned Land ja minä
menimme salongin isojen akkunain ääreen. Kapteeni asettui perämiehen
viereen käytelläkseen tarpeen tullessa itse alustaan hyökkäysaseena.
Kohta tunsin että potkurin käynti kiihkeni ja laivamme lisäsi
vauhtiaan.
Kamppailu kaskelottien ja valaitten välillä oli jo alkanut,
kun _Nautilus_ saapui taistelukentälle. Kapteeni kuljetti sen
suoraan edellisten parven halki. Kaskelotit eivät ensin tuntuneet
suurestikaan välittävän uudesta hirviöstä, joka niin odottamatta
sekausi otteluun. Mutta pian saivat ne varoa sen iskuja.
Millainen taistelu! Yksin Ned Landkin, joka alussa oli aivan
hurmautunut, taukosi pian taputtamasta käsiään. Koko _Nautilus_
oli vain hirvittävä harpuuna, jota sen päällikkö ohjasi taitavalla
kädellään. Se syöksähti noiden lihavuorien kimppuun, lävisti ja
leikkasi ne kahtia, jättäen kupeilleen viimeisissä vavahduksissa
sätkytteleviä ruumiinkappaleita. Se ei tuntenut lainkaan niitä julmia
pyrstöniskuja, joita joka taholta sateli sen rautaiseen kuoreen.
Surmattuaan yhden kaskelotin ryntäsi se toisen kimppuun ja lopetti
sen; pyörähteli ympäri liikuntakeskuksessaan ettei päästäisi saalista
käsistään, syöksähteli eteen- ja taapäin, totteli nuolen nopeudella
peräsintään ja ohjaustasojaan; painui syvälle kun kaskelotti sukelsi
valtameren uumeniin, ja kohosi taas ylös eläimen noustessa takaisin
pintaan -- aina tavaten saaliinsa vastustamattomalla keulallaan.
Mikä verisauna! Mikä kammottava loiske ja kohina ja mylvinä!
Kuolemanpelossaan nuo eläimet päästelivät niille omituisia teräviä
ääniä ja huohotuksia ja pieksivät mahtavilla pyrstöillään merta
vaahtoiseksi hyrskyksi näillä muuten niin rauhallisilla vesillä.
Noin tunnin ajan kesti tätä teurastusta, josta ei kaskelottien
onnistunut paeta. Useita kertoja koetti niitä kahdeksan tai kymmenen
yhteisellä ryntäyksellä murskata _Nautiluksen_ ruumismöhkäleittensä
painolla. Akkunaruutujen läpi näimme suoraan silmiemme edessä
niiden ammottavat kidat hirveine hampaineen ja niiden yksipuoliset,
muodottomat silmät. Ned Land ei voinut enää pidättää itseään, vaan
pui nyrkkiä niille ja hänen suustaan tulvasi herjauksia. Aivan
hyvästi tuntui kuinka ne pusertautuivat ruumiillaan aluksemme runkoa
vastaan niinkuin koirat villisianajossa; mutta _Nautilus_ pani
potkurinsa pyörimään entistä vinhemmin, laahasi niitä perässään
tahi pakotti ne nousemaan pintaan, välittämättä vähääkään niiden
suunnattomasta paineesta tahi niiden hurjasta vastustuksesta.
Vihdoin harveni kaskelottien parvi näkymättömiin; vesi tyveni
jälleen, ja minä tunsin että nousimme valtameren pintaan. Luukku
avattiin, ja me ryntäsimme kaikki yläkannelle.
Meri oli täpösen täynnä raadeltuja ja katkottuja ruumiita. Ei
valtavinkaan dynamiittiräjähdys olisi voinut niin raivoisasti silpoa
noita lihamöhkäleitä. Me kelluimme keskellä niiden jättimäisiä
ruhoja, joilla oli sinertävät seljät, valkeat vatsat ja pinta täynnä
muodottomia pukamia. Joitakuita peljästyneitä kaskelotteja kiisi
pakoon joka suunnalle. Vesi oli useiden neliökilometrien alalla
värjäytynyt punaiseksi, niin että _Nautilus_ tuntui uiskentelevan
verimeressä.
Kapteeni Nemo tuli luoksemme.
"No, mitä piditte semmoisesta valaanpyynnistä, mestari Land?"
"Kapteeni", vastasi kanadalainen, jonka innostus oli koko lailla
laimentunut, "se oli todella hirvittävä näytelmä. Mutta minä en ole
mikään teurastaja; olen valaanpyytäjä, ja tuo äskeinen oli pelkkää
teurastamista."
"Se oli verisauna raatelueläimille", sanoi kapteeni, "eikä _Nautilus_
ole mikään teurastusveitsi."
"Minä pidän harpuunaani parempana", väitti kanadalainen.
"Kullakin on omat aseensa", vastasi kapteeni, katsellen tuikeasti Ned
Landiin.
Minä pelkäsin että tämä antaisi kiivasluontoisuutensa viehättää
itseään johonkin purevaan vastaväitteeseen, josta meille kaikille
voisi olla ikävät seuraukset; mutta hänen vihansa asettui kun hän
näki muutaman valaan lähestyvän _Nautilusta_.
Eläinparka ei ollut voinut välttää kaskelottien hampaita. Minä tunsin
sen paikalla etelämerien valaaksi sen litistyneestä ja aivan mustasta
päästä. Ruumiinrakenteelta sen erottaa maitovalaasta ja Nordkapin
valaasta sen seitsemän niskanikamaa ja kylkiluut, joita sillä on
kaksi enemmän kuin muilla hetulavalailla. Valas oli jo kuollut ja
kellui kyljellään, vatsa aivan repaleina vainoojain puremista. Sen
silvotusta uimaevästä riippui vielä pieni valaanpoikanen, jonka ei
myöskään ollut onnistunut pelastua verisaunasta. Sen avoimesta suusta
valui vettä, joka kohisi kuin myllynrännistä sen hammashetulain
lävitse.
Kapteeni kuljetti _Nautiluksen_ aivan lähelle valaanruhoa. Kaksi
miehistä laskeutui sen seljälle, ja minä näin suureksi ihmeekseni
heidän lypsävän sen nisistä kaiken näiden sisältämän maidon, jota
tuli pari kolme isoa astiaa täyteen.
Kapteeni tarjosi minulle kupillisen maitoa, joka oli vielä lämmintä.
En voinut olla tekemättä torjuvaa elettä, sillä moinen juoma tuntui
minusta hyvin vastenmieliseltä. Mutta hän vakuutti sen olevan
erinomaisen hyvää ja että se joka suhteessa muistutti lehmän maitoa.
Otinpa sitten ja maistoin, eikä se hullumpaa ollutkaan. Tämä maito
oli meille erittäin tervetullut, sillä voiksi kirnuttuna ja juustoksi
keitettynä se antoi hauskan lisän tavalliseen ruokajärjestykseemme.
Siitä päivästä alkaen huomasin huolestuneena että Ned Landin
ärtyisyys kapteeni Nemon kohtaan yhä kasvoi, ja minä päätin pitää
tarkoin silmällä kanadalaisen puheita ja toimia.