Sargassomeri.
_Nautilus_ ei vieläkään muuttanut suuntaansa; se kulki suoraan etelää
kohti. Toivomme päästä Europan vesille oli näin ollen tätänykyä
pettynyt. Minne kapteeni Nemo aikoi viedä meidät? Sitä en uskaltanut
käydä arvailemaankaan.
Tänä päivänä kuljimme eräässä merkillisessä Atlantin osassa.
Jokainen tuntee sen lämpimän vesivirran olemassaolon, jota sanotaan
Golf-virraksi. Alkaen Meksikon lahdesta kulkee se Atlannin poikki
ja päättyy viimein Huippuvuorten rannoille Pohjoisessa jäämeressä.
Mutta ennenkun se lähtee Meksikon lahdesta 44° pohjoista leveyttä,
jakautuu se kahteen haaraan; päähaara kulkee Irlannin ja Norjan
rannikoille, mutta toinen haara kääntyy Azorien kohdalla eteläänpäin,
ja huuhdeltuaan Afrikan rantoja muodostaa se pitkän soikion ja palaa
jälleen Antillien rannoille. Tämä jälkimmäinen haara sulkee lämpimän
vesirenkaansa sisään sen osan kylmää, tyventä ja liikkumatonta
valtamerta, joka on tunnettu Sargassomeren nimellä ja joka
muodostaa todellisen sisämeren keskellä Atlanttia. Vesi Golf-virran
etelähaarakkeessa tarvitsee kokonaista kolme vuotta kiertääkseen sen
ympäri.
Sargassomeri peittää koko meren pohjaan uponneen osan vanhaa
Atlantista. Ovatpa moniaat kirjailijat otaksuneet, että sen pinnalla
keinuva merkillinen kasvisto on saanut alkunsa tämän muinaisen
mantereen kamarasta irtirepäistystä preeriakasvullisuudesta. Mutta
todennäköisempää on, että nämä ruohokasvit ja hauralajit ovat
meriveden irtikiskaisemat Europan ja Amerikan rannoilta ja että
Golf-virta on kuljettanut ne tähän vyöhykkeeseen. Kun Kolumbuksen
laivat saapuivat siihen, hidastuttivat vesikasvit niin suuresti
niiden kulkua, että merimiehet pelkäsivät jäävänsä iäksi kiini
niihin, ja he tarvitsivat kolme pitkää viikkoa purjehtiakseen tämän
alueen läpi.
Tällaiseen seutuun _Nautilus_ nyt tuli, oikealle meriniitylle,
jossa levät ja haurat olivat kutoutuneet niin vahvaksi ja tiheäksi
nurmimatoksi vedenpinnalle, että laivan keula vain vaivoin voi
leikata itselleen tien sen läpi. Siksipä kapteeni Nemokin, joka
tahtoi välttää aluksensa potkurin punoutumista tähän sotkuiseen
kasvullisuuteen, pysyttelihe muutaman metriä syvemmällä vedenpintaa.
Nimitys Sargasso johtuu espanjalaisesta sanasta "sargazzo", joka
merkitsee merihauraa. Tämä kasvi onkin päätekijänä merinurmen
muodostumisessa.
Syyn, miksi nämä merikasvit tällä tavoin kokoutuvat yhteen kohtaan
Atlantin valtameren tyynelle pinnalle, selittää oppinut Maury
teoksessaan "Maapallon fyysillinen maantiede" seuraavasti:
"Jos vesiastiaan pannaan korkkipalasia tahi mitä kelluvia hiukkasia
hyvänsä ja sitten saatetaan vesi astiassa pyörivään liikkeeseen, niin
huomataan että hajallaan kelluvat pikku esineet kokoutuvat ryhmäksi
keskelle vedenpintaa s.o. vähimmässä määrässä liikkuvaan kohtaan.
Puheenaolevaan luonnonilmiöön nähden on Atlantti vesiastiana,
Golf-virta ympäripyörivänä liikkeenä ja Sargassomeri sinä
rauhallisena keskuskohtana, johon kelluvat hiukkaset kokoutuvat."
Minä olen samaa mieltä Mayryn kanssa, ja minulla on ollut tilaisuutta
tutkia mainittua luonnonilmiötä tarkoin tällä seudulla, jonne laivat
muuten harvoin eksyvät. Yläpuolellamme uiskenteli jos jonkinlaisia
esineitä, kaikki tiukasti sotkeutuneina noihin ruskeahkoihin
merikasveihin: puunrunkoja, joita myrsky oli kiskonut irti Andein
tai Kalliovuorten rinteiltä ja Amazon- ja Mississippivirrat vieneet
alas mereen, lukemattomia rantahylkyjä, laivanrunkojen ja emäpuitten
palasia, rikkoutuneita mastoja, kaidepuita -- kaikki niin raskaina
simpukan- ja kotilonkuorista, etteivät jaksaneet kohota ylös
vedenpintaan. Ja aika on kerran tukeva Mayryn toistakin mielipidettä,
että nimittäin nämä vuosisatojen kuluessa tänne kokoutuneet
esineet vähitellen kivettyvät veden vaikutuksesta ja muodostavat
tyhjentymättömiä kivihiilikerroksia -- kallisarvoisen aarreaitan,
jonka kaukonäköinen luonto varustaa kuntoon sitä aikaa varten,
jolloin ihmiset ovat tyhjentäneet mannermaan kaivokset.
Tässä meriruohojen ja haurojen yhteenpunoutuneessa sekamelskassa
näin kauniita ruusunvärisiä merililjoja ja meritähtiä, jotka vetivät
perässään pitkiä tuntosarvikiehkuroitaan, viheriöitä, punaisia ja
sinisiä maneetteja sekä etenkin Cuvier'n suunnattomia säde-eläimiä,
joiden vaaleansinistä, päivänvarjon muotoista vaippaa somistivat
sinipunervat korureunusteet.
Koko päivän helmikuun 22:ntena me vietimme Sargassomeressä, missä
merikasveja ja äyriäisiä rakastavilla kaloilla oli runsaat
ruokavarastot. Seuraavana päivänä oli valtameri taas saanut
tavallisen näkönsä.
Lähimpien 19 päivän kuluessa, eli helmikuun 23:nnesta maaliskuun
12:nteen, kuljetti keskellä Atlantin merta pysyttelevä _Nautilus_
meitä herkeämättä eteläänpäin 440 kilometrin nopeudella
vuorokaudessa. Kapteeni Nemo tahtoi ilmeisesti suorittaa loppuun
merenalaisen purjehduksensa maapallon ympäri, enkä epäillytkään
etteikö hän Kap Hornin ympäri kierrettyään aikonut palata Tyynen
valtameren eteläosaan.
Ned Landilla oli siis ollut täysi syy pelkoonsa. Näillä suurilla,
saarettomilla vesillä ei voinut ajatellakaan pakoa; eikä meillä
muutenkaan ollut mitään mahdollisuutta asettua kapteeni Nemon tahtoa
vastaan. Mutta kun meillä ei täten ollut apua viekkaudesta saatikka
ylivoimasta, niin luulottelin että rauhallisella, lujamielisellä
taivuttelulla ehkä voisimme jotakin voittaa.
Eikö kapteeni Nemo mahdollisesti tämän maapallon ympäripurjehtimisen
suoritettuaan tahtoisi lahjoittaa meille vapauttamme meidän
valallista sitoumustamme vastaan, ettemme kellekään ihmiselle
ilmaisisi hänen olemassaoloaan? Sellaisen sitoumuksen, jonka
vahvistaisimme kunniasanallamme ja iankaikkisen autuuden toivollamme,
me varmasti pitäisimme pyhänä. Mutta kuinka voisin ehdottaakaan
hänelle sellaista, kuinka pyytää häneltä vapauttamme? Hänhän oli itse
alusta alkaen jyrkällä tavalla selittänyt, että hänen olemassaolonsa
salassapitäminen vaati meitä pidettäväksi elinkautisessa vankeudessa
_Nautiluksessa_. Minun kolmikuukautinen äänettömyyteni tuntui
arvatenkin hänestä vaitonaiselta alistumiselta tuohon ehtoon.
Eikö palaaminen tähän asiaan herättäisi hänessä epäluuloja, jotka
saattaisivat vaikeuttaa ja estää pakosuunnitelmiamme, jos suotuisa
sattumus jolloinkin tekisi niiden toimeenpanon taas mahdolliseksi?
Minä punnitsin mielessäni kaikkia näitä asianhaaroja ja alistin ne
Conseilinkin pohdittaviksi, joka tuli yhtä ymmälle kuin minäkin.
Yllämainittuina 19 päivänä ei matkallamme sattunut mitään
merkillistä. Kapteenia näin aniharvoin. Hän työskenteli kirjastossa,
jonka pöydällä usein näin hänen jäleltään luonnonhistoriallisia
kirjoja avattuina. Minun teokseni "Suurista merensyvyyksistä", jota
hän näytti ahkeraan selailleen, oli täynnänsä reunamuistutuksia,
jotka toisinaan olivat ristiriidassa minun teoriaini ja väitteideni
kanssa. Usein kuulin hänen myöskin soittelevan tunteellisia ja
alakuloisia sävelmiä uruillaan, mutta vain yön aikaan ja pimeän
vallitessa, kun _Nautilus_ oli nukahtanut autiolle merenselälle.
Tällä osalla matkaamme me purjehdimme päiväkaudet laineitten
pinnalla. Meri pysyi miltei autiona. Me huomasimme ainoastaan
muutamia harvoja purjealuksia, jotka Intiaan lastattuina suuntasivat
kulkunsa Hyväntoivonnientä kohti. Kerran meitä ajoi takaa muutaman
valaanpyytäjälaivan veneitä, luullen ilmeisesti alustamme joksikin
suunnattoman suureksi ja hyvin arvokkaaksi valaskalaksi. Mutta
kapteeni Nemo ei tahtonut antaa noiden reippaiden poikien väsyttää
turhaan itseään, vaan hän lopetti ajometsästyksen äkisti sukeltamalla
pitemmäksi aikaa aaltojen alle. Tämä tapaus huvitti meitä kaikkia
matkamme yksitoikkoisuudessa, ennen kaikkia Ned Landia. En erehtyne
jos luulen että häntä kovin suretti, kun ei noiden kalastajain
väkäkeihäät voineet kuolettavasti satuttaa panssaripukuista
valastamme.
Tällä tapaa kului matkamme aina maaliskuun 13 päivään asti. Mutta
silloin suoritti _Nautilus_ luotaustöitä, jotka erikoisesti
kiinnittivät mieltäni.
Olimme tähän asti kulkeneet lähes 6,000 peninkulmaa lähtökohdastamme
Tyynen valtameren pohjoisosassa. Tällöin olimme 45°37' eteläisellä
leveys- ja 37°53' läntisellä pituusasteella. Näillä paikoin oli
toimitettu useita tunnetuita luotauksia sillä seurauksella, ettei
luotinauha ollut tavannut pohjaa edes 14--15,000 metrin syvyydellä.
Kapteeni Nemo päätti nyt vajottaa aluksensa niin syvälle kuin
mahdollista tarkistaakseen näiden luotausten todenperäisyyttä.
Selvää oli ettei tällöin voitu ajatellakaan laskeutumista niin
suuriin syvyyksiin vesisäiliöitä täyttämällä, vaan määräsi kapteeni
sivutasot asetettavaksi 45° kaltevuuteen, joten _Nautilus_ tulisi
laskeutumaan jotenkin pitkäkkäistä kaltevuussuuntaa alaspäin. Potkuri
pantiin käymään mahdollisimman kovalla vauhdilla, ja sen nelilehtinen
iskupinta pieksi vettä sanomattoman raivokkaasti. Tämän valtavan
paineen alaisena _Nautiluksen_ runko tärisi pitkin pituuttaan
niinkuin hyvinviritetty soittimenjänne ja sukeltautui säännöllistä
suuntaa myöten yhä syvemmälle mustiin vesiin.
Vähitellen jätimme yläpuolellemme kaikki ne vesivyöhykkeet, joissa
kalat uivat ja yleensä mikään elollisuus voi menestyä. Yhä syvemmälle
painuimme, emmekä vielä 13,000 metrin syvyydelläkään voineet huomata
valtameren pohjaa. Mutta 14,000 metrin syvyydellä näin avattujen
salonginakkunoiden läpi muutamia mustanpuhuvia vuorenhuippuja, jotka
kohosivat mittaamattomista syvyyksistä joittenkin merenalaisten
Himalaja- tahi Mont Blanc-vuorten keiloina.
Mutta _Nautilus_ tunkeutui vielä syvemmälle, vaikka sen kestämä
vedenpaine oli kerrassaan hirvittävä. Minä tunsin rautalevyjen
vapisevan; karaistusta teräksestä taotut emäkset notkistuivat ja
salongin isot akkunalasit tuntuivat painuvan sisään. Ja tämäkin
vahva rakennus olisi epäilemättä lysähtänyt kokoon, jollei -- kuten
kapteeni sanoi -- se olisi voinut vastustaa kaikkea painetta yhtä
hyvin kuin mikäkin kallionjärkäle.
Kulkiessamme näiden merenalaisten kallionhuippujen lähitse näin vielä
joitakin elollismaailman ilmiöitä, moniaita simpukoita, kotiloita
ja eräitä meritähtiä. Mutta pian sivuutimme nämä eläinkunnan
viimeisetkin edustajat sekä koko niitä käsittävän vyöhykkeen, aivan
niinkuin ilmapallo kohotessaan niiden ilmakerrosten yläpuolelle,
missä vielä voi hengittää. Olimme tällöin saapuneet 16,000 metrin
syvyyteen, jossa _Nautiluksen_ oli kestettävänä 1,600 ilmakehän
paine, s.o. 1,600 kg. jokaista pintansa neliösentimetriä kohti.
"Mikä verraton tilaisuus", huudahdin vieressäni seisovalle
kapteenille, "saada kulkea näissä alhaisissa vesikerroksissa, minne
ei vielä kukaan ihminen ole voinut tunkeutua! Katselkaas, kapteeni,
noita komeita kallioryhmiä, noita asumattomia luolia, noita maapallon
syvimpiä seutuja, joissa ei mikään elämä ole enää mahdollista!
Kuinka ihmeellisiä tienoita! Miksi pitää meidän ollakaan niin
kykenemättömiä, ettemme voi ottaa niistä mukaamme muuta kuin muiston!"
"Tahtoisitteko viedä mukananne jotakin parempaa kuin pelkän muiston?"
kysyi kapteeni Nemo.
"Mitä tarkotatte näin kysyessänne?"
"Sitä vain, että on varsin helppo ottaa valokuva näistä
vedenalaisista seuduista."
Ennenkun ennätin tulkita ihmetystäni tämän uuden esityksen johdosta,
kannettiin jo valokuvauskone kapteenin käskystä salonkiin.
Avonaisista akkunoista loisti vastaamme sähköheijastimemme mitä
kirkkaimmin valaisema vesipaljous. Ei auringonvalokaan olisi voinut
olla sopivampi valokuvaamiseen kuin tämä kokonaan varjoton ja
pilkuton keinotekoinen valaistus. _Nautilus_ pysyi potkurinsa ja
sivutasojensa avulla liikkumattomana paikoillaan. Valokuvauskone
suunnattiin äsken vaarinottamiani merenalaisia seutuja kohti, ja
muutaman minuutin valotuksen jälkeen olimme saaneet erinomaisen
selvän negatiivilevyn.
Tässä valokuvassa näki aivan hyvin nuo ikikalliot, joita ei
auringonvalo ollut koskaan valaissut, nuo graniittivuoret, jotka
muodostavat maaemon valtaisen vuoteen, nuo terävät vuoristojonot,
joiden jyrkät reunapiirteet kuvassa esiytyivät mustina kuin jonkin
flanderilaisen mestarin maalaamassa taulussa, ja kaiken taustana
etäisimpien huippujen piirtämän aaltomaisen näköpiirin. En voi
kuvata sitä merkillistä tehoa, millä minuun vaikuttivat nuo
kiiltävän mustat, sammalpeitteettömät kalliojärkäleet haaveellisille
muotoineen, kaikki tukevasti nojautuen meren hiekkapohjaan, joka
kimalteli sähkövalon säteissä.
Saatuaan työnsä valmiiksi sanoi kapteeni Nemo minulle:
"Nouskaamme nyt ylös, professori. Ei ole viisasta pidättää
_Nautilusta_ kauvempaa moisen paineen alaisena."
"Niin, nouskaamme toki pintaan!" vastasin.
"Tarttukaa hyvin kiini johonkin!"
En ennättänyt tiedustaa, minkä takia piti näin olla varuillaan, kun
lennähdin selälleni lattiamatolle.
Kapteenin antamasta merkistä oli potkuri pantu käymään takaperin,
sivutasot asetettu kohtisuoraan asentoon, ja _Nautilus_ kohosi
ylöspäin kuin ilmapallo suoraan ylös ilmaan, halkoen vesivuorta
hirvittävällä nopeudella. Kuulin omituista hankaavaa ääntä laivan
kyljiltä, mutta en voinut erottaa mitään esineitä ulkopuolelta.
Neljässä minuutissa oli aluksemme suorittanut tuon 16,000 metrin
pituisen matkan valtameren syvimmästä pohjakuilusta ylös sen pintaan.