Mikä salamantapainen ajatus leimahtikaan sielussani! _Atlantis_ --
Theopompoon muinainen Meropis, Platon Atlantis, tuo Origeneksen,
Porphyrioksen, Jamblikhoon, D'Anvillen, Malte-Brunin ja Humboldtin
kieltämä mannermaa, jonka olettamisen he laskivat satujen piiriin,
mutta jonka olemassaoloa ovat puoltaneet Poseidonios, Plinius,
Ammianus Marcellinus, Tertullianus, Engel, Sherer, Tournefort,
Buffon ja D'Avezac. Tuo maa oli minulla nyt silmäini alla, kantaen
vielä vastaansanomattomia jälkiä hävityksestään. Tämä oli siis
tuo merenpohjaan vaipunut manner, joka satuperäisinä aikoina oli
sijainnut Europan, Aasian ja Libyan takana ja Herkuleen patsaiden
toisella puolella ja jolla oli elänyt tuo mahtava atlanttilaisten
kansa, jota vastaan antiikin Kreikka oli tehnyt historiansa
ensimmäiset sotaretket.
Se kreikkalainen historioitsija, joka on kirjoituksissaan säilyttänyt
muiston noista ikivanhoista sankaritöistä, on juuri Plato. Hänen
kaksinpuhelunsa Timaioon ja Kritiaan kesken on niin sanoakseni
syntynyt runoilijan ja lainsäätäjän Solonin innoittamana.
Muuanna päivänä puhutteli Solon eräitä viisaita vanhuksia Sais'ksen
kaupungissa, joka silloin jo oli 800 vuotta vanha, kuten sen
temppeleiden pyhiin seiniin piirretyt muistokirjoitelmat todistivat.
Muuan näistä vanhuksista kertoi jutun eräästä toisesta, tuhatta
vuotta vielä vanhemmasta kaupungista. Tämän ensimmäisen athenalaisen
kaupungin kimppuun olivat sen yhdeksännellä sadannella ikävuodella
hyökänneet atlanttilaiset ja osaksi hävittäneet sen. Näiden
atlanttilaisten sanoi vanhus asuvan suunnattomalla mantereella,
joka oli suurempi kuin Afrika ja Aasia yhteensä ja peitti maapallon
pinnasta alan 12° aina 40° asteeseen pohjoista leveyttä. Heidän
valtansa ulottui aina Egyptiin saakka, ja he tahtoivat kukistaa
Kreikankin; mutta heidän hyökkäyksensä sinne murtuivat sen asukkaiden
horjumattoman uljuuden edessä. Vuosisatoja kului sitten. Syntyi
vedenpaisumus ja hirmuinen maanjäristys. Yksi ainoa päivä ja yö
riitti hävittämään maan päältä tämän Atlantiksen, jonka korkeimmat
huiput, Madeira, Azorit, Kanarian ja Kap Verden saaret vielä kohoavat
siitä nimensä saaneen valtameren kohdusta.
Nämä historialliset muistot elävöitti kapteeni Nemon kalliopiirros
minun mielessäni. Mitä merkillisimmän kohtalon tänne saattamana
jouduin siis polkemaan tämän muinaisen mannermaan kamaraa. Minä
kosketin kädelläni noita tuhatkertaisesti vuosisataisia raunioita,
jotka olivat vanhempien geologisten ajanjaksojen ikätovereita. Minä
kuljeskelin siellä, missä ensimmäisen ihmisen aikalaiset olivat
kuljeskelleet. Minä murskasin raskailla anturoillani satukauden
eläinten luita, joiden yli nuo nyt kivettyneet puut ammoin olivat
huojuneet.
Ah, miksi puuttuikaan minulta aikaa! Olisin tahtonut laskeutua alas
tämän vuoren jyrkkää rinnettä, olisin tahtonut tutkia läpikotasin
koko tämän suunnattoman muinaisen mantereen, joka aikoinaan
epäilemättä yhdisti Afrikan ja Amerikan, ja käydä sen kaikissa
vedenpaisumuksen-takaisissa kaupungeissa. Tuolla jossakin silmäini
saavuttamattomissa levisi ehkä sotaisa Makhimos ja hurskas Eusebes,
joiden jättimäiset asukkaat elivät kokonaisia vuosisatoja ja olivat
kyllin väkevät kasaamaan kokoon noita suunnattomia kiviröykkiöitä,
jotka vieläkin uhmasivat veden kuluttavaa voimaa. Jonakin päivänä
ehkä uusi maankuoren purkaus nostaisi nuo vajonneet rauniokasat
jälleen merenpintaan! Onhan valtameren tässä osassa keksitty lukuisia
vedenalaisia tulivuoria, ja monet laivat ovat tunteneet ihmeellisiä
täristyksiä kulkiessaan noiden levotonten syvyyksien yli. Jotkut ovat
kuulleet kumeata jyrinää, joka on kertonut alkuaineiden taistelusta
meren uumenissa, toiset ovat koonneet merenpohjasta singonnutta
vulkaanista tuhkaa. Koko tätä merenpohjaa aina päiväntasaajalle asti
muokkaavat yhä vielä tuliperäiset voimat. Ja kenpä tietää, eikö
jolloinkin etäisessä tulevaisuudessa, kun uudet laavakerrostumat ja
vulkaaniset purkaukset sitä edelleen kohottavat, saata tultasyökseviä
vuoria kohota Atlantin meren pinnan yläpuolelle?
Minun näin unelmoidessani ja koettaessani painaa mieleeni tämän
suurenmoisen maiseman kaikkia yksityiskohtia seisoi kapteeni Nemo,
nojautuen muuatta hautapylvästä vastaan, liikkumattomana ja aivan
kuin kivettyneenä, sanattoman hurmauksen vallassa ollen. Ajatteliko
hänkin noita kadonneita sukupolvia ja halusiko hän saada niiltä
tietää ihmiskohtalon salaisuutta? Tännekö palasi aina tuo merkillinen
mies saamaan uusia voimia historian muistoista ja antiikin elämästä
-- hän joka niin kammoi nykyajan elämää?
Me viivyimme täällä kokonaisen tunnin, katsellen valtavaa tasankoa
laavavirtojen hehkussa, joka toisinaan kohosi suurenmoisen
voimakkaaksi. Sisäinen kiehuminen aiheutti ankaria täristyksiä vuoren
ulkokuoressa. Kumea jyminä, jota vesi kantoi kauvas matkojen taa,
uudistui tavantakaa majesteettisen voimallisesti. Nyt näkyi kuukin
vesivuoren lävitse, luoden valjuja säteitään merenpohjaan vaipuneelle
mantereelle. Kapteeni nousi pystyyn ja loi viimeisen silmäyksen
ympärilleen. Sitten hän viittasi minua seuraamaan hänen jälkiään.
Me laskeusimme sukkelaan vuorelta alas. Kivimetsän läpi kuljettuamme
erotin _Nautiluksen_ valonheijastajan, joka pimeästä paistoi
vastaamme tähden lailla. Kapteeni ja minä kuljimme suoraan sitä
kohti; ja samassa tuokiossa kuin aamuruskon ensi väreet punasivat
valtameren pintaa, olimme taasen aluksemme kannella.