Mereen vajonnut mannermaa.
Seuraavana päivänä, helmikuun 19:ntenä, näin kanadalaisen astuvan
hyvin alakuloisena hyttiini. Olin jo odottanutkin häntä.
"No, niin se kävi, herrani!" sanoi hän.
"Aivan niin, Ned; sattuma oli meille vastainen eilen."
"Hm. Pitikin sen lemmon kapteenin ilmestyä juuri sillä hetkellä,
jolloin meidän oli määrä lähteä pakoon."
"Niin, Ned, hänellä oli asiaa pankkiirinsa luo."
"Pankkiirinsa?"
"Tai oikeammin pankkihuoneensa. Tarkotan valtamerta, jonka helmassa
hänen aarteensa ovat paljon varmemmassa säilyssä kuin minkään
valtiopankin kassaholvissa."
Kerroin nyt kanadalaiselle eilispäivän tapahtumista, toivoen voivani
kiinnittää hänet sen kautta lähemmin kapteeniin ja hänen laivaansa,
mutta saavuttamatta muuta tulosta kuin että Ned valitti katkerasti
sitä seikkaa, ettei hän itse ollut päässyt koettamaan onneansa Vigon
merenalaisella taistelutantereella.
"Mutta vielä ei kaikki ole loppu", sanoi hän. "Äskeinen yrityksemme
oli vain onnistumaton harpuunanheitto. Toisella kerralla me
onnistumme, ja vaikka jo tänä iltanakin jos niiksi tulee..."
"Mihin suuntaan _Nautilus_ nyt kulkee?" kysyin.
"En tiedä", hän vastasi.
"No niin, puolipäivämittauksen aikaan otamme selvää
auringonkorkeudesta", virkoin.
Kanadalainen lähti Conseilin luo. Hetikun olin pukeutunut, menin
salonkiin. Kompassi ei rauhoittanut minua. _Nautiluksen_ suunta kävi
etelälounaaseen. Me käänsimme siis selkämme Europalle.
Kärsimättömänä odottelin auringonkorkeuden merkitsemistä kartalle.
Kello puoli kaksitoista tyhjennettiin vesisäiliöt, ja alus nousi
vedenpintaan. Minä kiirehdin kannelle. Ned Land oli siellä jo ennen
minua.
Maata ei ollut enää missään näkyvissä; ääretön, rannaton ulappa vain.
Taivaanrannalla muutamia purjeita; arvatenkin sellaisia aluksia,
jotka jo Kap da Rocan kohdalla etsivät suotuisia tuulia päästäkseen
kiertämään Hyväntoivonnientä. Taivas oli pilvinen. Navakka tuuli oli
odotettavissa.
Ärtyisä Ned Land koetti katseillaan lävistää pilvien peittämää
näköpiiriä. Hän toivoi vielä, että hänen niin innokkaasti ikävöimänsä
mantere pistäisi jossakin näkyviin usvan sisästä.
Puolipäivän aikaan pilkotti aurinko esiin lyhyen hetken.
Apulaispäällikkö käytti tätä hetkeä hyväkseen määrätäkseen asemamme.
Mutta kun meri rupesi yhä kovemmin käymään, menimme kaikki alas ja
luukut suljettiin.
Kun tunnin perästä silmäsin karttaa, näin _Nautiluksen_ asemaksi
merkityn 16°17' pituus- ja 33°22' leveysasteen, joten olimme yli
puolentoista sadan kilometrin päässä lähimmältä rannikolta. Pakoa oli
siis mahdotonta ajatellakaan; ja lukija voi kuvitella kanadalaisen
mielentilan, kun ilmotin tästä hänelle.
Itse puolestani en ollut kovinkaan pahoillani. Tunsin vapautuneeni
painostavasta ahdistuksesta ja voivani jälleen jotenkin levollisesti
antautua tavallisiin töihini.
Kello 11 aikaan kapteeni Nemo odottamatta kävi minua tervehtimässä.
Hän kysyi minulla hyvin rakastettavasti, olinko vielä väsyksissä
viime yön valvomisesta. Minä vastasin kieltävästi.
"Siinä tapauksessa, herra Aronnax, ehdottaisin teille merkillistä
huvimatkaa."
"Ehdottakaa, kapteeni."
"Olette tähän asti tutkinut merenpohjaa vain päiväseen aikaan ja
auringonvalossa. Huvittaisiko teitä nähdä sitä pimeänä yönä?"
"Mitä mieluisimmin."
"Minun täytyy jo ennakolta ilmoittaa, että tämä matka tulee olemaan
sangen vaivaloinen. Meidän täytyy kulkea hyvin pitkältä ja kavuta
erään vuorenkin yli. Ja tiet siellä alhaalla eivät ole juuri
kehuttavassa kunnossa."
"Sanomanne, kapteeni, vain kiihottaa uteliaisuuttani. Olen valmis
lähtemään kanssanne."
"Seuratkaa siis minua, professori, niin pukeudumme
sukellustamineisiimme."
Pukeutumishyttiin tultuamme näin, etteivät toverini eikä
laivanväestöstäkään kukaan seuraisi meitä tällä matkalla. Kapteeni
Nemo ei ollut edes ehdottanut minulle Ned Landia ja Conseilia
otettavaksi mukaan.
Muutaman minuutin kuluttua seisoimme jo kaulaa myöten raskaissa
varuksissamme. Apulaisemme kiinnittivät selkäämme ilmasäiliöt,
mutta sähkölamppuja ei näkynyt valmiiksi varustetun. Minä kiinnitin
kapteenin huomiota siihen seikkaan.
"Niistä ei meille olisi mitään hyötyä", hän vastasi.
Minä luulin kuulleeni väärin, mutta en voinut enää toistaakaan
kysymystäni, sillä kapteenin pää oli jo kadonnut metallihytyrän
sisään. Minunkin päähäni sovitettiin vaskilakki; ja tuokion kuluttua,
tavalliset ulossiirtymistemput suoritettua, tallasimme jo Atlantin
meren pohjaa 300 metrin syvyydessä.
Puoliyönaika oli käsissä. Vesi oli sysimustaa, mutta kapteeni Nemo
osotti minulle kaukana, noin kolmen kilometrin päässä _Nautiluksesla_
kimaltelevaa punaista pilkkua eli jonkunmoista leveää valonloimoa.
Minkälaista tulta se mahtoi ollakaan, mitkä ainekset sen synnyttivät
ja kuinka se voi lieskata täällä vesien syvyyksissä -- sitä en
kerennyt itselleni selittämään. Kaikissa tapauksissa se heikollakin
hehkullaan valaisi kulkuamme; ja totuttuani siihen käsitin kuinka
turhaa Ruhmkorffin-lamppujen mukaanottaminen olisi ollutkin.
Eteenpäin matkatessamme ja merenpohjan vähitellen yletessä jalkaimme
alla olin kuulevinani jonkunlaista rapisevaa sohinaa pääni päältä.
Sen pauhina koveni yhä enemmän, ja pian käsitin syynkin siihen.
Merenpintaan rapisi rankkasade. Vaistomaisesti syntyi minussa pelko,
että nyt tässä vasta kastutaan. Keskellä valtameren syvyyttä,
merenpohjalla tallustaen! En voinut sitten olla naurahtamatta tälle
mahdottomalle ajatukselle. Mutta paksun ja vedenpitävän sukelluspuvun
sisällä ollen en tosiaankaan tuntenut enää olevani kosketuksissa
kostean alkuaineen kanssa; kävelymme tuntui tapahtuvan jossakin
tavallista tiheämmässä maanpäällisessä ilmakehässä.
Puolituntisen vaelluksen perästä alkoi savinen merenpohja käydä
kallioiseksi. Meduusat, jotkut mikroskooppiset äyriäiset ja
pennatulit levittivät heikosti fosforoivaa valoa sen yli. Siellä
täällä erotin kiviröykkiöitä, joita peittivät miljoonat zoophytit ja
yhteenkietoutuneet leväryhmät. Jalkamme livettivät usein limaisilla
hauramatoilla, niin että ilman matkasauvaani olisin monestikin
kupsahtanut kumoon. Taakse katsoessani näin edelleen _Nautiluksen_
valkoisen valon, vaikka yhä enemmän heikkonevana.
Mutta sen sijaan alkoi liehtarinamme oleva punertava loimo yhä
vahveta ja saattaa vedenalaisen näköpiirin leimuamaan. Tuon valon
alkulähteen arvaaminen pani minut yhä enemmän ymmälle. Oliko se
jokin sähköinen liesi täällä merenpohjalla -- joku maankamaran
tiedemiehille vielä tuntematon luonnonilmiö -- vai ylläpitikö ehkä
ihmiskäsi jossakin meren uumenissa sen roihua? Tapaisinkohan täällä
alhaalla joitakin kapteeni Nemon aateveljiä ja tovereita, jotka
elivät yhtä ihmeellistä elämää kuin hän ja joiden luona hän nyt aikoi
käyttää minua? Kohtaisinko täällä ehkä siirtokunnan henkipattoisia,
jotka maaelämän surkeuteen väsyneinä olivat etsineet ja löytäneet
turvapaikan ja täydellisen itsenäisyyden valtameren syvyyksissä?
Kaikki nämä hurjat, järjettömät aatokset kiehuivat päässäni eteenpäin
taivaltaessamme; ja kun lisäksi mieltäni vielä yhä enemmän kiehtoivat
kaikki näkemäni uudet ihmeet, niin en tosiaankaan olisi suuresti
ällistynyt, vaikka olisimme lopulta päätyneetkin johonkin niistä
vedenalaisista kaupungeista, joista kapteeni Nemo oli unelmoinut.
Tiemme tuli yhä valoisammaksi. Valonlieska leimusi erään arviolta
250 metrin korkuisen vuoren huipulta. Mutta tämä valo oli vain
pelkkää vesikerrosten kristallista heijastumista. Itse liesi,
tuon selittämättömän valon alkulähde sijaitsi jossakin vuoren
vastakkaisella rinteellä.
Kapteeni Nemo eteni epäröimättä Atlantin pohjalla risteilevien
kivisokkeloiden halki. Hän tunsi hyvin tämän kaamean tien. Varmasti
oli hän useasti kulkenut sitä, tarvitsematta enää joutua harhaan.
Minä seurasin hänen perässään, horjumatta luottaen häneen. Hän tuntui
minusta itse Vetehiseltä, jonka synkkä haamu häämötti edessäni
loistavaa näköpiiriä vastaan.
Kello oli yksi yöllä. Olimme joutuneet valovuoren juurelle. Mutta
voidaksemme kavuta sen rinteitä ylös oli meidän uskallettava
sukeltautua valtaisen metsän halki luikerteleville vaivaloisille
poluille. Niin -- metsä se todella oli, täynnä kuolleita,
lehdettömiä, nesteettömiä puita; puita, jotka veden vaikutuksesta
olivat kivettyneet ja joiden valtiaiksi siellä täällä yleni
jättimäisiä petäjiä. Se muistutti vielä pystyssä seisovaa
kivihiilimetsää, joka juurillaan pitäytyi kiini rikkirepeytyneessä
pohjakamarassa ja jonka oksisto kuvastui vesikattoa vastaan
aavemaisesti kuin mustasta paperista leikattu suoniverkko. Minä
kiipesin ylöspäin kalliorinnettä myöten, kapusin kaatuneiden
puunrunkojen yli, repelin rikki köynnöskasveja, jotka kiehkuroina
keinuivat vesivirroissa puitten välillä, ja pelotin karkuun
kalaparvia, jotka lintujen tavoin kiitivät oksalta oksalle. Olin
aivan hurmautunut enkä tuntenut väsymyksestä merkkiäkään.
Mikä näytelmä edessämme! Kuinka kuvatakaan sitä! Miten saattaa
lukijaini havaintoon tätä metsää, noita kallioita meren mustissa
uumenissa, tätä villin kaameaa maakamaraa jalkaimme alla, tuota
tavatonta taivasta päittemme päällä, sädehtivänä tuon merkillisen
valolähteen punertavassa loimossa, jonka voimakkuutta väkevästi
lisäsi veden heijastuskyky! Me kiipesimme kalliojärkäleiden yli,
jotka sitten kumealla kohinalla syöksyivät alas kuin alpeilta
lumivyöryt. Molemmilla puolillamme aukeni pitkiä, hämäriä käytäviä,
joihin katse hukkui.
Mutta kapteeni Nemo jatkoi yhä kulkuaan ylöspäin. Minä en tahtonut
jäädä hänestä jälkeen, vaan seurasin häntä rohkeasti. Sauvani
oli minulle hyväksi avuksi. Harha-askel olisi ollut vaarallinen
näillä kapeilla poluilla, jotka luikertelivat ammottavien kuilujen
reunoilla; mutta minä astuin varmoin askelin, huimausta tuntematta
raskaissa tamineissani, vaskihytyrässäni ja lyijyanturoillani.
Kahden tunnin vaelluksen jälkeen olimme läpäisseet metsävyöhykkeen,
ja vain sata askelmittaa päittemme päällä kohosi jo vuorenhuippu,
jonka keila sumensi vastakkaiselta rinteeltä ylöslieskaavan
sädekimpun. Meidän puoleista rinnettä halkoivat lukemattomat
repeämät, syvät rotkot ja hirvittävät kuilut, joiden pohjalta kuului
sekavia hälyjä ja kamalaa polsketta. Vereni oli seisattua, kun
tieni äkkiarvaamatta sulki suunnaton tuntosarvi tahi kun pelottava
saksi rämisten laukesi kiini jossakin lähellä polkua. Tuhansittain
loistavia pilkkuja kimmalteli rotkojen hämärästä. Ne olivat
pesiinsä pakenevien äyriäiseläinten silmiä -- jättiläishummereiden,
jotka kohosivat pystyyn kuin haarniskasoturit ja rämisyttivät
saksiaan kuni rautavarustuksia ja suunnattomien rappojen, jotka
lepäsivät ulottimillaan kuten tykit laveteillaan; sekä inhottavien
mustekalojen, jotka heiluttivat lonkeroitaan ikäänkuin sadun Medusa
käärmekiharoitaan.
Mikä eriskummallinen maailma tämä olikaan, jonka olemassaolosta
minulla ei ollut vielä ennen ollut aavistustakaan? Mihinkä lahkoon
kuuluivat kaikki nämä niveleläimet ja nilviäiset, joille kallio
muodosti aivankuin toisen kuoren?
Mutta tänne en saanut pysähtyä. Kapteeni Nemo, joka oli tottunut
noihin kaameisiin eläviin, ei kiinnittänyt niihin lainkaan huomiota.
Olimme nousseet ensimmäiselle ylätasangolle, jolla aivan uudet
ihmeet odottivat minua. Siellä kohosi haaveellisia raunioita ja
kivikasoja, jotka huomasi ihmisten eikä Luojan käsialaksi. Valtaiset
muurinjäännökset antoivat arvata muinaisia temppeleitä ja linnoja,
joita muratin ja villiviiniköynnösten asemasta pukivat haurat ja
levät sekä kokonainen maailma kukkivia kasvieläimiä.
Mutta mikä maailmanosa olikaan tällä tapaa joutunut vedenpaisumuksen
saaliiksi ja painunut elävien ilmoilta valtameren uumeniin? Mikä
kadonnut kansanrotu oli pinonut nuo kalliojärkäleet ja kiviröykkiöt
niin, että ne muistuttivat esihistoriallisten aikojen jätinraunioita
ja hautakumpuja? _Minne_ olikaan kapteeni Nemon päähänpisto minut
oikein johdattanut?
Olisin tahtonut kysyä sitä häneltä; mutta kun en voinut, niin tartuin
hänen käsivarteensa ja koetin pysähdyttää hänet. Mutta hän pudisti
päätään ja viittasi vuoren korkeimmalle huipulle aivan kuin tahtoen
sanoa:
"Tule vain perässä! Tuonne ylemmäksi!"
Minä seurasin häntä jännittäen voimiani viimeiseen saakka; ja moniaan
minuutin perästä seisoin hänen rinnallaan huipulla, joka noin
kymmenen metrin korkuisena jyrkkänä keilana hallitsi koko alempana
olevaa sekavaa kallioryhelmää.
Minä katsahdin alas juuri kiipeämällemme vuorenrinteelle. Sillä
puolella kohosi vuori vain 200-250 metriä alapuolella olevasta
tasangosta, mutta vastakkaisella puolella ainakin toista vertaa
korkeammalle, sillä Atlantin pohja oli siellä niin paljon syvemmällä.
Käännyin sitten hitaasti ja annoin katseeni solua joka suunnalle
ympärilleni. Laaja näköala avartui silmieni eleen voimakkaasti
salamoivan liekkimeren valossa. Vuori, jonka huipulla seisoimme, oli
todellakin tulivuori.
Vajaata parikymmentä metriä jalkaimme alla tuolla vastakkaisella
rinteellä, joka tähän asti oli ollut meiltä kätkössä, purkautui
avarasta tulivuorenaukosta herkeämättömän kivi- ja kuonasateen ohella
laavavirtoja, jotka tulikoskiksi haarautuen vyöryivät vesien kohtuun
siellä hitaasti sammuakseen ja jähmettyäkseen. Asemansa kautta tämä
tulivuori siten muodosti suunnattoman tulisoihdun, joka valaisi sen
juurella olevaa tasankoa näköpiirin äärimmäisille rajoille saakka.
Sanoin että tämä merenalainen tulivuorenkita purki kohdustaan laavaa,
mutta en, että siitä kohosi mitään liekkejä. Liekkien syntymiseen
vaaditaan ilmanhappea, ja sen vuoksi sellaisia ei voi syntyä veden
alla. Mutta laavavirrat sisältävät itsessään valoa synnyttäviä
voimia; ne voivat kuumentua hehkuvanvalkoisiksi, niin että ne
ensimmäisessä voitokkaassa taistelussaan kosteata alkuainetta vastaan
voivat muuttaa sitä kaasumaiseen muotoon. Nopeat virrat hajottivat
näitä tulisina hehkuvia kaasuja kaikille haaroille, ja laavavuot
valuivat alas vuoren juurelle, missä ne Vesuviuksen purkausten tavoin
kohtasivat toisen Torre del Grecon.
Sillä tuolla alhaalla, silmieni edessä, näyttäytyi hävitetty
kaupunki sisäänsortuneine kattoineen, kaadettuine temppelineen,
raunioituneine holvineen, murskautuneine pylvästöineen -- kaupunki,
jonka sopusuhtaisissa piirteissä, kaikesta raiskauksesta ja
hävityksestä huolimatta, kuitenkin voi vielä havaita eräänlaisen
toskanalaisen rakennustaiteen jykevää luonteenomaisuutta. Etäämmällä
jälkiä jättimäisestä vesijohdosta, tännempänä Akropoliksen korkea
pengermä ja sillä jonkin muinaisen Parthenonin keveitä pilariryhmiä;
sivulla rantakäytävän raunioita, aivan kuin aikoinaan olisi satama
suojannut kauppalaivoja ja kolmisoutuisia sota-aluksia jo ammoin
sitten kadonneen valtameren rantamilla; ja perimmällä joitakin
sortuneita muuririvejä, leveitä, autioita katuja maan tasalle
särkyneinä taloryhmineen -- kas tässä täydellinen veden alle
hautautunut Pompeiji, jonka kapteeni Nemo oli loihtinut esiin minua
ihmeteltäväkseni!
Missä minä olinkaan? Missä olinkaan? Minä tahdoin tietää sen mihin
hintaan hyvänsä! Tahdoin puhua; yritin nostaa päätäni kahlehtivaa
vaskihytyrää, mutta kapteeni Nemo tuli luokseni ja teki kieltävän
eleen. Sitten otti hän liitumaisen kivisirpaleen, astui mustan
basalttikallion äären ja piirsi sen kylkeen yhden ainoan sanan: