Vigo-lahti.
Atlantti! Valtava vesilakeus, jonka pinta on 64 miljoonaa
neliökilometriä laaja, pituus 14,400 kilometriä ja keskimääräinen
leveys 4,400 kilometriä. Perin tärkeä meri, joka oli melkein
tuntematon vanhanajan kansoille, lukuunottamatta foinikialaisia
ja heidän jälkeläisiään kartagolaisia, noita muinaisia vastineita
uudemman ajan hollantilaisille, jotka kauppamatkoillaan noudattivat
Europan ja Afrikan länsirantoja. Valtameri, jonka suunnattomaan
altaaseen vetensä tuovat maailman suurimmat virrat: La Plata,
Orinoko, Amazon, Mississippi, St. Lawrence, Kongo, Niger, Senegal,
Elbe, Loire ja Rhein, joista toiset kulkevat maapallon villimpäin,
toiset viljellyimpäin seutujen halki. Ihana vesiaukea, jolla
lakkaamatta kulkee laivoja mastoissaan kaikkien kansakuntain lippuja
ja jonka äärimmäisinä rajapyykkeinä ovat sellaiset merimiesten
pelkäämät nokat kuin Kap Horn ja Hyväntoivonniemi.
_Nautilus_ halkoi nyt panssarikeulallaan sen aaltoja, suoritettuaan
kolmessa ja puolessa kuukaudessa liki 5,000 peninkulman matkan;
matkan joka on pitempi kuin mikään maapallon valtaviivoista. Minnehän
nyt tulimmekaan kääntymään; mitä kohtaloita varasi meille tulevaisuus
hämärässä kohdussaan?
Gibraltarin salmesta lähdettyään pysyttelihe laivamme avoimella
merellä. Se nousi jälleen vedenpinnalle, joten saimme joka päivä
nauttia kävelyistä yläkannella. Minä nousin sinne Ned Landin ja
Conseilin kera. Vajaan kahden peninkulman päässä häämötti epäselvästi
Kap St. Vincente, joka on Espanjan niemimaan lounaisin kärki.
Etelästä kävi navakka kokkapurjetuuli. Meri kohisi ja kuohui, niin
että _Nautilus_ keikkui kovin. Oli miltei mahdotonta pysytellä
yläkannella, jota lakkaamatta valelivat mahdottomat ärjyaallot.
Menimme senvuoksi jälleen alas hengitettyämme keuhkomme täyteen
raitista, suolaista meri-ilmaa.
Minä kävin hyttiini ja Conseil samaten makuusuojaansa, mutta
kanadalainen seurasi perässäni hyvin miettiväisen näköisenä. Nopea
matkamme Välimeren poikki oli estänyt häntä panemasta suunnitelmaansa
toimeen, eikä hän nyt salannutkaan harmiansa.
Suljettuaan huoneeni oven hän kävi istumaan ja katseli minua
siunaaman aikaa vaitonaisena.
"Ned ystävä", lausuin, "minä ymmärrän ajatuksenne, mutta ettehän voi
moittia itseänne mistään. Mieletöntä olisi ollutkin miettiä pakoa
sellaisella matkalla kuin meillä Välimerellä oli."
Ned Land ei vastannut mitään. Hänen yhteenpuserretut huulensa ja
rypistyneet kulmakarvansa osottivat hänen jälleen hautovan jotain
itsepäistä tuumaa.
"Mutta", jatkoin, "sittekään ei meidän vielä kannata antautua
epätoivoon. Me kuljemme nyt Portugalin rannikkoa pitkin. Kaukana
eivät ole Ranskan ja Englanninkaan rannikot, joilla helposti voimme
löytää pakopaikan. Jos _Nautilus_ Gibraltarin salmesta lähdettyään
olisi suunnannut kulkunsa eteläänpäin, olisimme tulleet vesille missä
mantereet ovat kaukana; ja silloin olisin minäkin alkanut epäillä.
Mutta nythän tiedämme ettei kapteeni Nemo karta sivistyneen maailman
seutuja; ja minä luulen että muutaman päivän perästä voitte toimia
aivan turvallisesti."
Ned Land tähysteli minua vielä itsepintaisemmin. Vihdoin hän lopetti
vaitiolon ja sanoi:
"Tänä iltana me yritämme."
Minä kavahdin pystyyn. Täytyy myöntääkseni etten ollut odottanut
häneltä semmoista vastausta. Olisin tahtonut väittää vastaan, mutta
en löytänyt sanoja.
"Me sovimme keskenämme että vartoisimme suotuisata hetkeä", hän
jatkoi. "Tämä hetki on nyt tullut. Tänä iltana tulemme vain moniaan
kilometrin päähän Espanjan rannikolta. Yö on pimeä, tuuli käy mereltä
päin. Olette antanut minulle lupauksenne, herra Aronnax, ja minä
luotan teihin."
Kun yhä vaikenin, nousi kanadalainen pystyyn ja läheni minua.
"Tänä iltana kello 9 se tapahtuu", hän sanoi. "Olen jo käskenyt
Conseilin pitämään varansa. Siihen aikaan on kapteeni sulkeutunut
hyttiinsä ja on arvatenkin jo käynyt levolle. Eivät koneenkäyttäjät
eivätkä muutkaan laivamiehet voi huomata meitä. Conseil ja minä
käymme keskusportaille. Te, professori, odotatte merkkiäni
kirjastohuoneessa, parin askeleen päässä meistä. Airot, masto
ja purje ovat purressa. Onpa minun onnistunut viedä sinne vähän
ruokavarojakin. Olen sitäpaitsi hankkinut itselleni ruuviavaimen,
jolla kierrän auki purtta laivankyljessä pitelevät ruuvit. Kaikki on
siis varattu valmiiksi täksi illaksi."
"Meri käy kovasti", virkoin.
"Myönnän sen, mutta sen tukaluuden voi sulattaa. Vapaudesta
mielellään maksaakin jotain. Muuten on pursi vakavakulkuinen, ja
muutaman kilometrin purjehdus kovallakin tuulella ei merkitse suuria.
Kenpä tietää vaikka alus huomenna olisi sadan kilometrin päässä
rannasta avoimella merellä. Toivokaamme että olosuhteet ovat meille
suotuisat, niin että kello 10 ja 11 välissä joko laskemme maihin tahi
ei meitä enää ole. Jumalan avulla siis yritämme tänä iltana!"
Näin sanoen kanadalainen poistui ja jätti minut jotenkin ymmälle.
Olin kuvitellut että ratkaisevan hetken tullen saisin tarpeeksi
miettimisaikaa. Itsepäinen seuralaiseni ei nyt suonut minulle
sellaista. Ja mitäpä muuten olisinkaan voinut sanoa hänelle? Ned Land
oli satakertaisesti oikeassa. Tämä tilaisuushan oli tavallaan aivan
oivallinen pakoyrityksen toimeenpanemista varten, ja tietysti käytti
hän sitä hyväkseen. Voinko minä nyt todellakaan rikkoa antamani
kunniasanan ja ottaa niskoilleni vastuun siitä, että toverieni henki
ja tulevaisuus joutuisi vaaraan minun tieteellisten harrastusteni
takia? Ja eikö kapteeni Nemo jo huomenna saattaisi kuljettaa meidät
kauvaksi kaikesta mantereen nimellisestä?
Tällä hetkellä ilmoitti minulle vahva, viheltävä ääni, että
vesisäiliöitä par'aikaa täytettiin ja että _Nautilus_ oli painumassa
syvälle Atlantin aaltojen alle.
Minä jäin hyttiini, sillä en halunnut tavata kapteenia, joka olisi
voinut helposti huomata mielenliikutukseni. Vietin täten yksikseni
hyvin kolkon päivän. Tunsin vuoroon halua saavuttaa jälleen vapauteni
ja itsemääräämisvaltani, vuoroon katkeruutta sen johdosta että minun
nyt piti iäksi sanoa jäähyväiset tälle ihmeelliselle alukselle ja
jättää päättämättä kaikki tieteelliset tutkimukseni. Noiden pitkien
tuntien kuluessa olin milloin näkevinäni itseni ja toverini turvassa
mantereella, milloin yllätin ajatukseni toivomassa että jokin
arvaamaton sattuma estäisi Ned Landia panemasta aijettaan täytäntöön.
Kahdesti kävin salongissa katsomassa kompassista, lähenikö _Nautilus_
todella Portugalin rannikkoa vai etäytyikö se siitä avoimelle merelle
päin. Ei, alus pysyttelihe edelleen Portugalin vesillä, pitäen
keulansa yhä suunnattuna pohjoista kohti.
Minun täytyi siis tehdä päätökseni ja valmistua pakenemaan.
Matkavarukseni eivät tuottaneet hankaluutta: muuta kuin
muistiinpanoni ei minulla ollut mukaanpantavana.
Monet kerrat pohdin mielessäni, mitä kapteeni Nemo oikein tulisi
ajattelemaan pakomme johdosta ja mitä hän tekisi siinä tapauksessa,
että se epäonnistuisi tahi keksittäisiin ennen aikojaan. Minulla
itselläni ei ollut mitään syylä valittaa hänen kohteluaan vastaan;
päinvastoin. Ei liene kukaan ihminen tällaisessa tapauksessa
osottanut toiselle vierasvaraisuuttaan niin alttiisti ja pakottomasti
kuin hän. Eikö minua siis voitaisi moittia kiittämättömäksi, kun
tällä tapaa saatoin jättää hänet? Mutta eihän toiselta puolen mikään
vala eikä lupaus kiinnittänyt meitä häneen. Olosuhteiden pakkoon --
eikä kunniansanaamme -- hän luotti kahlehtiessaan meidät ainaiseksi
läheisyyteensä. Ja tuo hänen avoimesti ilmaisemansa aikomus pidättää
meitä elinkautisessa vankeudessa -- eikö se oikeuttanut meitä
käyttämään jokaista tilaisuutta paetaksemme?
En ollut nähnyt kapteenia sen jälkeen kuin olimme käyneet
Santorini-saaren läheisyydessä. Koettelin nyt tarkata hänen
askeleitaan hytistään, joka oli aivan minun suojani vieressä. Mutta
sieltä ei kuulunut hiiskahdustakaan. Hytti oli aivan tyhjä.
Päivällinen tarjottiin kuten tavallisesti suojassani. Minulla ei
ollut erikoista ruokahalua; olin liiaksi jännitetty ja mietteissäni.
Kello 7 nousin pöydästä. Sata kaksikymmentä minuuttia -- minä laskin
ne -- oli vielä jälellä siihen asti kuin tapaisin Ned Landin.
Levottomuuteni yhä kasvoi, minä en voinut pysyä paikoillani. Tahdoin
vielä kerta käydä salongissa, luoda viime silmäyksen tuohon museoon,
jossa olin viettänyt niin monia rattoisia ja opettavaisia hetkiä.
Salongin läpi astuessani tulin sattumalta ovelle, joka vei kapteenin
hyttiin. Suuresti hämmästyin kun näin sen olevan raollaan. Kavahdin
vaistomaisesti taaksepäin. Jos kapteeni Nemo oli huoneessaan, näkisi
ja kuulisi hän minut. Mutta kun en kuullut sieltä hiiskahdustakaan,
lähenin jälleen ovea. Huone oli tyhjä. Avasin oven seljälleen ja
astuin sisään. Yhä samaa kolkkoa, luostarintapaista äänettömyyttä.
Silmääni sattui muutamia kuvia seinällä, joihin en ensi käynnilläni
tullut kiinnittäneeksi huomiota. Ne olivat kaikki muotokuvia suurista
historiallisista henkilöistä, joiden elämä oli ollut yhtämittaista
uhrautumista jonkun yleisinhimillisen aatteen eteen: Kosciusko,
Puolan sankari; Botzaris, uuden Hellaan Leonidas; O'Connell,
Irlannin puolustaja; Washington, Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain
perustaja; Manin, Italian vapausliikkeen alkaja; Lincoln, jonka
orjuudensuosijan luoti oli surmannut; ja vihdoin John Brown, mustan
rodun vapauttamisen marttyyri, riippuvana hirsipuussaan.
Mikä side yhdistikään kapteeni Nemon näihin sankarisieluihin? Voiko
tämä kuvakokoelma paljastaa minulle hänen elämätään verhoavan
salamyhkäisyyden? Oliko hän sorrettujen kansain puolustaja,
orjarotujen vapauttaja? Oliko hänellä ollut osansa vuosisadan
valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa kumousliikkeissä...
Kello löi äkkiä 8. Vasaran ensi lyönti vieteriin vavahdutti minut
unelmistani. Syöksähdin hytistä jälleen salonkiin.
Silmäni osuivat kompassiin. Se osotti meidän yhä kulkevan pohjoista
kohti. Loki näytti melkoista nopeutta, manometri noin 60 metrin
syvyyttä. Olosuhteet tuntuivat siis suosivan kanadalaisen yritystä.
Menin huoneeseeni ja pukeuduin lämpimiin vaatteisiin:
saukonnahkaiseen lakkiin, hylkeennahalla vuorattuun takkiin ja
pitkävartisiin merisaappaisiin. Olin nyt täysin valmis ja vartosin
sovittua merkkiä. Vain potkurin kumina häiritsi syvää äänettömyyttä
laivassa. Kuuntelin ja teroitin korviani. Kellon ollessa muutamia
minuuttia vaille 9 panin korvani kapteenin hytin ovelle. Sieltä
ei kuulunut mitään. Lähdin salongin kautta kirjastoon. Yhä sama
hiljaisuus ja puolihämärä. Asetuin keskusportaille vievän oven
viereen ja odottelin Ned Landin merkkiä.
Silloin alkoi potkurin kumina hiljentyä ja taukosi viimein tykkänään.
Mitä tämä merkitsi? Suosiko vai estikö se Ned Landin aijetta? En
kyennyt siihen vastaamaan.
Äkkiä tuntui heikko täräys; minä ymmärsin että _Nautilus_ oli
pysähtynyt merenpohjalle. Levottomuuteni nousi äärimmilleen.
Kanadalaisen merkinantoa ei kuulunut. Tunsin halua mennä hänen
puheilleen ja pyytää häntä luopumaan yrityksestään. Tunsin ettei
_Nautilus_ kulkenut entiseen tapaansa...
Samassa aukeni salongin ovi, ja kapteeni Nemo astui sisään. Hän
huomasi minut ja sanoi pitemmittä puheitta kohteliaasti:
"Ah, herra professori, teitä juuri etsin. Oletteko perillä Espanjan
historiassa?"
Vaikka tuntisikin oman maansa historian niinkuin viisi sormeansa,
niin ei tällaisessa mielentilassa olisi voinut kertoa siitä
sanaakaan, saatikka sitten vieraan maan historiasta.
"No, herra professori", toisti kapteeni, "ettekö kuullut kysymystäni?
Oletteko perehtynyt Espanjan historiaan?"
"En erittäin", vastasin.
"Kas vain, oppineillakin miehillä on joskus lisää opittavana.
Käykäähän istumaan, niin kerron teille merkillisen tapauksen tämän
maan historiasta."
Kapteeni heittäytyi sohvaan, ja minä istahdin koneellisesti hänen
viereensä puolihämärässä salongissa.
"Herra professori", sanoi hän, "kuunnelkaa nyt tarkasti minua. Tämä
kertomus tulee tavallaan teille mielenkiintoiseksi, sillä siitä
saatte vastauksen erääseen kysymykseen, jota epäilemättä ette ole
voinut muuten ratkaista."
"Minä kuuntelen", vastasin tietämättä mihin puhetoverini oikein
tähtäsi.
"Luvallanne, professori", alotti kapteeni, "siirrymme vuoteen 1702.
Tiedätte että Ludvig XIV, joka luulotteli voivansa kuninkaallisella
viittauksellaan vaivuttaa Pyreneat maan sisään, oli pakottanut
espanjalaiset ottamaan kuninkaakseen hänen sukulaisensa Anjoun
herttuan. Tämä ruhtinas, joka Filip V:nnen nimellä hallitsi enemmän
tai vähemmän kehnosti, sai ulkomailla osakseen vahvaa vastustusta.
"Vuotta aikaisemmin olivat näet Hollannin, Itävallan ja Englannin
hallitsijat tehneet Haagissa keskenään liiton riistääkseen kruunun
Filip V:nneltä ja antaakseen sen eräälle Itävallan arkkiherttualle,
jota jo ennakolta ruvettiin nimittämään Kaarlo VII:nneksi.
"Espanjan täytyi nyt ruveta kestämään tämä vastamyrsky. Mutta sillä
maalta puuttui silloin melkein tykkänään sotaväkeä ja merivoimia.
Rahoja niiden pestaamiseen oli kumminkin tulossa, jos nimittäin
useat jo Amerikasta lähetetyt, kullalla ja hopealla lastatut
laivat pääsisivät tulemaan Espanjan satamiin. Vuoden 1702 lopulla
odotettiin juuri yhtä sellaista laivastoa, jota suojelemaan
Atlantilla risteileviltä vihollislaivastoilta Ranska oli lähettänyt
kolmekolmatta sotalaivaa amiraali Château-Renaudin johdolla.
"Aarrelaivaston oli määrä mennä Cadiziin; mutta kuultuaan
englantilaisten laivojen väijyvän siellä päin päätti amiraali poiketa
johonkin ranskalaiseen satamaan. Laivaston espanjalaiset päälliköt
panivat kuitenkin vastalauseen; he tahtoivat laskea Espanjan
rannikolle, ja jollei Cadiziin voitu päästä, niin oli koetettava
Vigo-lahteen, joka sijaitsee maan luoteisrannalla ja joka ei silloin
ollut vihollisten saartama.
"Amiraali Château-Renaud olikin kyllin heikko taipuakseen tähän,
ja laivat laskivat Vigo-lahteen. Mutta kovaksi onneksi se on
aivan avoin meren puolelta, joten sitä ei vaaran tullen käynyt
puolustaminen. Täytyi siis kiirehtiä purkamaan aarteet aluksista
ennen vihollislaivaston tuloa; ja aika olisi sen myöntänytkin, jollei
kurja voitonpyynti olisi odottamatta sotkenut asiaa.
"Cadizin kauppiaiden etuoikeutena oli näet ottaa vastaan kaikki
Länsi-Intiasta tulevat tavarat. Kulta- ja hopeaharkkojen purkaminen
Vigon rannalle loukkasi siis heidän oikeuksiaan. He valittivat
Madridiin ja saivat heikon Filip V:nnen suostumaan siihen, että
aarrelaivasto viruisi purkamatta Vigon reitillä siihen asti kunnes
vihollislaivat olisivat menneet menojansa.
"Mutta juuri tätä päätöstä tehtäessä purjehti Englannin laivasto
Vigo-lahteen lokakuun 22 p. 1702. Heikompana voimiltaan puolustautui
amiraali Château-Renaud uljaasti; mutta huomatessaan että aarrelaivat
siitä huolimatta pian joutuisivat vihollisen käsiin, sytytti ja
upotti hän ne, niin että ne suunnattomille rikkauksineen vaipuivat
merenpohjaan."
Kapteeni Nemo pysähtyi kertomuksessaan. Minun täytyi myöntää etten
ollenkaan käsittänyt, minkä vuoksi tämä historiallinen luento minulle
nyt pidettiin.
"Entä sitten?" kysyin vähän hämilläni.
"Ei muuta", vastasi kapteeni, "kuin että nyt olemme keskellä
Vigo-lahden pohjaa ja että itsestänne riippuu, tahdotteko tutustua
sen salaisuuksiin."
Kapteeni nousi ja pyysi minua seuraamaan häntä. Olin ennättänyt tulla
tolkuilleni ja tottelin häntä. Salonki oli pimeä, mutta laineet
kimaltelivat lasiruutujen takaa. Katsahdin ulos.
Meri oli valaistu puolen kilometrin laajuudelta _Nautiluksen_
ympärillä; hiekkapohja näkyi selvästi sähköheijastimen valossa. Osa
laivan miehiä sukellustamineissaan vyörytteli erilleen puoliksi
lahonneita tynnyreitä ja pohjattomia arkkuja, jotka viruivat
mustuneiden hylynjäännösten keskellä. Niistä virtasi esiin kulta- ja
hopeaharkkoja, metallirahoja ja -koruja. Hiekka aivan peittyi niistä.
Tätä kallista aarretta merimiehet siirsivät paraikaa laivaan.
Nyt ymmärsin kaiken. Tässä tapahtui tuo meritaistelu lokakuun 22 p.
1702; tässä olivat Espanjan aarrelaivat upotetut pohjaan. Ja tänne
tuli kapteeni Nemo tarpeen mukaan korjaamaan talteensa miljoonia,
joita hän käytti aluksensa pohjalastiksi. Häntä, yksin häntä varten
oli Amerikka hankkinut kalleimmat metallinsa. Hän oli kaikkien noiden
intiaaneilta ryöstettyjen aarteiden ainoa perijä!
"Tiesittekö te ennen, professori", kysyi kapteeni hymyillen, "että
meri sisältää sellaisia rikkauksia?"
"Tiesin kyllä", vastasin, "että sen veteen liuvonneen hopean määrä
arvioidaan kahdeksi miljoonaksi tonniksi."
"Totta kyllä; mutta tuon hopean erottaminen merivedestä maksaisi
paljon enemmän kuin mitä saalis tuottaisi. Minun sen sijaan tarvitsee
vain koota se mitä ihmiset ovat kadottaneet; eikä ainoastaan
Vigo-lahdesta, vaan tuhansilta muilta haaksirikkopaikoilta, jotka
kaikki ovat tarkoin merkityt merikarttoihini. Ymmärrättekö nyt, että
minä omistan miljaardeja?"
"Kyllä; surkuttelen vain tuhansia puutetta kärsiviä ihmisiä, joiden
kesken tasaisesti jaettuina nämä aarteet tuottaisivat niin paljon
hyötyä, sen sijaan kun ne nyt pysyvät ijäti hedelmättöminä heille."
Tuskin olivat viime sanat päässeet suustani, kun tunsin niillä
loukanneeni isäntääni.
"Hedelmättöminä!" huudahti hän kiivastuen. "Luuletteko siis,
herraseni, että nämä aarteet siltä pysyvät hukassa, että minä niitä
kokoon? Luuletteko minun keräilevän niitä omaksi hyödykseni? Ken
sanoo teille, etten minä niitä käytä hyvin? Luuletteko minun olevan
tietämätön siitä, että maan päällä vielä on kärsiviä olentoja,
sorrettuja rotuja, lohdutusta kaipaavia onnettomia, kostajaa
tarvitsevia uhreja? Ettekö käsitä että..."
Viime lauseensa kapteeni Nemo keskeytti, kaiketi katuen sanoneensa
jo liikoja. Mutta minä olin jo arvannut kaiken. Mitkä vaikuttimet
häntä muuten voivatkin johtaa, oli hän kumminkin säilyttänyt
täydellisesti ihmisyystunteensa! Ihmiskunnan kärsimykset saattoivat
hänen sydämmensä sykkimään entistä voimakkaammin, ja hänen rajaton
hyväntekeväisyytensä kohdistui niinhyvin sorrettuihin kansanrotuihin
kuin niiden yksityisiin jäseniinkin.
Ja nyt käsitin mihin tarkotukseen nekin miljoonat olivat määrätyt,
jotka kapteeni Nemo oli siirrättänyt laivastaan purjehtiessamme
kapinaan nousseen Kreetan vesillä.