Välimeren päästä päähän kahdeksassaviidettä tunnissa.
Välimeri, tuo sininen meri ennen kaikkia muita, vanhain juutalaisten
"suuri meri", kreikkalaisten "meri", roomalaisten "meidän meri";
rantamillaan oranssipuita, myrttipensaita, aloekasveja, kaktuslajeja
ja meripiinioita; ryhmyisten vuorten saartama; yllään puhdas ja
kirkas ilma, mutta allansa maanalaisen tulen alati möyryävä ahjo
-- tämä meri on todellinen taistojen tanner, jolla Neptunus ja
Pluto yhäti kamppailevat maailmanherruudesta! "Sillä, sen rannoilla
ja vesillä ihminen saa uusia voimia maapallon vahvistavimmassa
ilmastossa", sanoo Michelet.
Mutta niin kaunis kuin Välimeri onkin, ennätin vain saada pikaisen
yleissilmäyksen tästä altaasta, jonka vesimäärä peittää kahden
miljoonan neliökilometrin laajuisen pinnan. Kapteeni Nemon
persoonallisesta asiantuntemuksesta ei minulla myöskään ollut mitään
apua, sillä tuo salamyhkäinen henkilö ei näyttäytynyt kertaakaan
nopealla matkallamme tämän meren päästä päähän. Minä arvioin sen
väylän pituuden, jonka _Nautilus_ kulki Välimeren sinisten aaltojen
alitse, likimäärin 250 peninkulmaksi, ja sen matkan me suoritimme
kaksi kertaa neljässäkolmatta tunnissa. Lähdettyämme aamulla
helmikuun 16:ntena Kreikan vesiltä olimme ennen auringonnousua 18
p:nä kulkeneet Gibraltarin salmen lävitse.
Huomasin selvästi, ettei kapteeni Nemoa miellyttänyt tämä Välimeri,
jonka rantamaita hän juuri tahtoi välttää.[17] Sen aallot ja tuulet
toivat hänelle liian paljon ikäviä muistoja, kenties sisäisiä
kärsimyksiäkin. Hänen täytyi tulla täällä toimeen ilman sitä
liikuntavapautta, jonka valtameret soivat hänelle, eikä hänen
_Nautiluksensa_ tuntenut itseään turvalliseksi Europan ja Afrikan
liian läheisten rantojen välissä.
Niinpä olikin kulkunopeutemme tällöin viisikolmatta solmuväliä
tunnissa. Hyvin ymmärrettävästi täytyi siis Nedinkin suureksi
ikäväksensä luopua kaikista karkaamisajatuksista. Hän ei voinut
laskea vesille ja käyttää hyväkseen laivan purtta, kun kuljimme
12--13 metrin nopeudella sekunnissa. Se olisi ollut samallainen
hullunyritys kuin jos olisi hypännyt alas yhtä nopeasti kiitävästä
pikajunasta. Eikä laivamme noussut vedenpintaan muulloin kuin
yönaikaan uudistamaan ilmavarastoaan, ja sen kulku ohjattiin
yksinomaan kompassin ja lokikirjan avulla.
En siis nähnyt tämän meren vedensisäisistäkään nähtävyyksistä enempää
kuin pikajunan matkustaja näkee ohikiitävistä maisemista, nimittäin
etäisiä kuvia näköpiirin reunalta, mutta ei lainkaan lähinnä olevia
esineitä, jotka suhahtavat ohitse salamannopeudella. Kuitenkin
voimme Conseil ja minä salongin isoista akkunoista huomata muutamia
Välimeren kalalajeja, jotka voimakkailla evillään voivat lyhyen
tuokion seurata _Nautiluksen_ kupeilla.
Keskellä vesivuorta sivuillamme, jota sähkövalo kirkkaasti
valaisi, puikkelehti jättiläisrauskuja aivankuin levitettyjä
hartiahuiveja, ollen vatsanpuolelta valkoiset ja selästä täplikkään
tummanharmaat. Neljän metrin pituiset haikalat, joita sukeltajat
täällä kovin pelkäävät, kilpailivat keskenään nopeudessa. Kultakaloja
Sparus-sukua tapasi yli metrin mittaisiakin, kimaltelevina hopean- ja
sinihohtoisessa väriupeudessaan, joka jyrkästi erosi niiden
synkänvärisistä evistä; nämä kalat, jotka muinoin olivat pyhitetyt
Venukselle, ovat erittäin hyvälihaisia ja ovat säilyttäneet
alkuperäisen kauneutensa monien geoloogisten aikakausien halki.
Muhkeat sammet, pituudeltaan 8--10 metriä, uivat kilpaa haikalojen
kanssa, vaikkeivät pitkältä leikissä kestäneetkään. Ne oleskelevat
kaikissa merissä, nousevat keväisin virtaa ylöspäin suuriin jokiin
kuten Wolgaan, Tonavaan, Po'hon, Loireen, Oderiin, ja elävät
sillistä, makrillista, lohesta ja turskasta; jo Lukulluksen päivinä
oli sen liha herkkuruokaa. Mutta eniten ihailin makrillinsukuista
tonnikalaa, joka seuraa laivoja etsien niiden varjossa suojaa
troopillisen auringon hehkulta. Väsymättä katselin sen sileätä,
sukkulanmuotoista ruumista, joka on selältä mustansininen ja alta
hopealta välkkyvä sekä varustettu pienellä päällä, harvinaisen
voimakkailla rintaevillä ja syvään sisäänuurretuilla pyrstöevillä; se
voi kasvaa viidenkin metrin pituiseksi.
Zoophytien eli kasvinnäköisten vesieläinten näimme etenkin Sisilian
ja Tunisin rannikon välillä, missä merenpohja -- samoin kuin
Gibraltarin ja Ceutan välillä -- kohoo äkkijyrkäksi vedenalaiseksi
harjuksi, muodostavan kokonaisia eläviä puutarhoja. Siellä
oli monenlaisia sieniä, merimakkaroita, merililjoja, joiden
punertavat ripset värjäsivät veden laajalta purppurankarvaiseksi,
auringonspektrin värisiä merikurkkuja ynnä meritähtiä.
Helmikuun 16 ja 17 päivän välisenä yönä hiipi _Nautilus_ varovasti
äskenmainitun rajaharjun yli ja saapui Välimeren toiseen isoon
altaaseen, jonka suurin syvyys on 3,000 metriä. Täällä loppuivat
kaikki äskeiset katseltavat; tuskin huomasimme enää isompia
kalojakaan, kun ne varjojen tavoin kiitivät ohitsemme. Potkurinsa
avulla liiti _Nautilus_ näet viettävää pohjarinnettä alaspäin meren
syvimpiin kohtiin.
Mutta siellä tarjoutui toisia nähtävyyksiä, syvästi liikuttavia ja
hirvittäviä laadultaan. Kuljimme näet siinä Välimeren osassa, jossa
haaksirikkoja tapahtuu tuhkatiheään. Kuinka monta laivaa onkaan
kadonnut tietymättömiin Algierin rannikon ja Provencen välillä! Tällä
pikaisella matkallamme syvissä vesikerroksissa näin merenpohjalla
suuren joukon hylynjätteitä, joista toiset olivat korallien, toiset
ruosteen ja mudan peittämiä; täynnänsä ankkureita, tykkejä, luoteja,
teräsköysiä, potkurinpalasia, koneenosia, rikkinäisiä silinterejä,
pohjattomia höyrykattiloita sekä emäpuita hankoineen, jotka osaksi
uiskentelivat mädäntyneinä vesikerroksissa, osaksi seisoivat pystyssä
tai pohjaan kaatuneina.
Minä huomasin että Välimeren pohja täyttyi laivanhylyistä yhä enemmän
sitä mukaa kuin _Nautilus_ lähestyi Gibraltarin salmea. Afrika ja
Europa vetäytyivät yhä lähemmäksi toisiaan; ja juuri tuossa kapeassa
salmessa ovat laivojen yhteentörmäykset lukuisimmat.
Mutta nopeasti ja välinpitämättömästi kiiti _Nautilus_ täysin konein
eteenpäin kaikkien näiden surullisten haaskojen ohi. Helmikuun 18 p.
kello 3 aamulla se saapui Gibraltarin salmeen.
Tässä salmessa on kaksi virtaa: ylempi, joka on tunnettu jo kauvan
aikaa sitten ja joka vie valtameren vedet Välimeren altaaseen; ja
toinen alempi virta, joka käy päinvastaiseen suuntaan ja jonka
olemassaoloa on hyvillä syillä voitu päätellä. Sillä Välimeren veden,
jota alituisesti lisäävät sekä Atlantin aallot että sen kaikkien
jokisuistamojen vedet, pitäisi joka vuosi kohota keskitasonsa yli,
koska sen haihtuminen on vallan mitätön. Multa niin ei kuitenkaan
tapahdu; ja sen nojalla on voitu olettaa löytyväksi toinen, alempi
virta, jonka kautta ylitäytinen Välimeri luovuttaa liikavetensä
Atlantin valta-uomaan.
Niin onkin todella laita; ja tätä alempaa, edelliselle vastakkaista
virtaa käytti _Nautilus_ nyt hyväkseen. Se sukeltautui nopeasti
ahtaan salmen lävitse. Silmänräpäyksen ajan vilahti silmääni
Herkuleen temppelin ihanat jäännökset, jotka Pliniuksen kertomuksen
mukaan vajosivat meren pohjaan yhdessä sitä kannattavan saaren
kanssa; ja muutaman minuutin jälkeen me jo kelluimme Atlantin
valtameren aalloilla.