VI LUKU.

Kreikan saaristo.

Huomenissa, helmikuun 12 p., aamun sarastaessa nousi _Nautilus_

vedenpintaan. Minä ryntäsin yläkannelle. Puolen peninkulman päässä

etelässäpäin häämötti Pelusiumin niemen tumma rajaviiva. Virran

väkevä vuo oli vienyt meidät yhdestä merestä toiseen. Mutta tuota

tunnelia myöten olisi ollut mahdotonta kulkea päinvastaiseen suuntaan.

Kello 7 tienoissa ilmestyivät Ned Land ja Conseil yläkannelle. Nuo

erottamattomat ystävykset olivat nukkuneet yönsä makeasti, tietämättä

mitään _Nautiluksen_ uroteosta.

"No, herra luonnontutkija", sanoi Ned Land minulle hiukan

pilkallisesti, "minnekäs se Välimeri nyt jäikään?"

"Sillä ollaan, arvoisa harpuunamestari", vastasin.

"Hohoo!" huudahti Conseil. "Yölläkö sille ennätettiin?"

"Niin. Viime yön seutuna me muutamassa minuutissa puhkaisimme tuon

ylipääsemättömän kannaksen."

"Sitä minä en usko!" vakuutti kanadalainen.

"Siinä teette väärin, mestari Land", sanoin. "Rannikko, jonka näette

kaartuvan tuolla etelässä, on Egypti."

Ned Land tirkisteli tarkasti ja kauvan sinnepäin.

"No jo totta tosiaan!" hän huudahti. "Teidän kapteeninne on ensi

luokan purjehtija. Nyt siis ollaan Välimerellä! No hyvä. Sittenpä

puhelemmekin vähän omasta pikkuasiastamme, mutta niin etteivät

syrjäiset kuule."

Arvasin hyvin mihin kanadalainen tähtäsi. Multa siitä huolimatta

pidin paraana kuunnella häntä, ja me astuimme kaikki valonheijastajan

luo, missä vettä vähimmin roiski päällemme.

"No niin, Ned, nyt kuuntelemme teitä. Mitä teillä on sanomista?"

"Asiani on hyvin yksinkertainen. Nyt olemme Europassa, ja ennenkun

kapteeni Nemon päähänpisto lennättää meidät napamerille tahi takaisin

Etelämerensaarille, niin ehdotan että puikimme tiehemme hänen

paatistaan."

En tahtonut mitenkään asettua vastustamaan seuralaisteni

vapaudenhalua, mutta en myöskään omasta puolestani halunnut vielä

jättää kapteeni Nemoa. Hänen laivassaan tutustuin joka päivä uusiin

valtameren ihmeisiin -- milloin minulla enää olisi tarjona sellaista

tilaisuutta?

"Ned ystäväiseni", lausuin, "vastatkaa minulle nyt ihan suoraan!

Onko teillä todella ollut ikävä tässä laivassa? Kadutteko sitä, että

kohtalon oikusta olette konsanaan joutunut kapteeni Nemon valtaan?"

Kanadalainen mietti hetkisen. Sitten hän pani käsivarret ristiin

rinnalleen ja vastasi verkalleen:

"Totta puhuen en ollenkaan sure että olen ollut mukana tällä

merenalaisella matkalla. Mutta täytyyhän sen kerran loppuakin. Tämä

on minun ajatukseni."

"Se loppuukin aikanaan, Ned."

"Missä ja milloin sitte?"

"Missä? Sitä en tiedä. Milloin? Siihenkään en osaa vastata. Tai

oikeammin: se loppuu, kun meillä ei ole enään mitään opittavana meren

salaisuuksista."

"Mutta mitä ihmettä te sitte oikeastaan toivotte?" kysyi Ned Land.

"Että tilaisuuksia, joita me voimme ja joita meidän tulee käyttää

hyväksemme, ilmautuu yhtähyvin kuuden kuukauden kuluttua kuin nytkin."

"Vai niin! Ja missä luulette meidän ehkä olevan kuuden kuukauden

päästä, herra luonnontutkija?"

"Ehkäpä vielä täällä -- ehkäpä Kiinan vesillä. Tiedättehän että

_Nautilus_ on nopeakulkuinen alus. Se kiitää valtamerta myöten yhtä

sukkelaan kuin pääsky ilmoja tai pikajuna mantereita pitkin. Se

ei pelkää vilkasliikkeisimpiäkään vesiä. Kuka sanoo ettei se voi

aikanaan joutua Ranskan, Englannin tai Amerikan rannoille, missä

pakoa voi yrittää yhtä hyvällä menestyksellä kuin täälläkin."

"Herra Aronnax", lausui kanadalainen totisesti, "teidän

johtopäätöksenne lähtevät vääristä edellytyksistä. Te käytätte

puhuessanne säännöllisesti tulevaa aikaa: Silloin olemme täällä!

Silloin olemme siellä! Minä puolestani puhun nykyisessä aikamuodossa!

Me olemme nyt täällä; käyttäkäämme siis tilaisuutta hyväksemme!"

Ned Landin kumoamaton ajatuksenjuoksu pani minut ymmälle, enkä

minä muutenkaan kärsi mitään kiertelyjä toisilta, saatikka omalta

taholtani.

"Ned ystävä", sanoin hänelle, "kuulkaa nyt vastaukseni. Te

olette aivan oikeassa; minun päätelmäni eivät kestä teidän

todistelujanne. Me emme voi emmekä saa perustaa toivoamme kapteeni

Nemon epäilyksenalaiseen hyvänsuopaisuuteen. Meillä on tiedossamme

_Nautiluksen_ salaisuudet. Emme voi ajatellakaan että hän hyvällä

päästäisi meidät vapauteen; silloinhan häntä itseään uhkaisi se

vaara, että ne tulisivat koko maailman tietoon. Sen sijaan meitä

vaatii oma järkemme ja turvallisuutemme jättämään _Nautilus_ ensi

sopivassa tilaisuudessa oman onnensa nojaan."

"Hyvä, herra Aronnax. Sitä voi sanoa järkipuheeksi."

"Pyydän vain lisätä yhden huomautuksen. On välttämätöntä, että tuo

ensi tilaisuus on täysin sovelias ja meille suotuisa. Ensimmäinen

pakoyrityksemme on samalla viimeinen meille mahdollinen. Sen täytyy

ehdottomasti onnistua, sillä toista tilaisuutta ei meille enään

ilmaudu. Siitä kyllä pitää huolen kapteeni Nemo, joka ei koskaan

antaisi meille anteeksi ensimmäistä onnistumatonta yritystämme."

"Kaikki tuo on totta", vastasi kanadalainen. "Mutta huomautuksenne

soveltuu mihin pakoyritykseen hyvänsä, tapahtuipa sellainen parin

vuoden tahi parin päivän perästä. Ratkaisun täytyy olla seuraava: jos

ilmautuu suotuisa tilaisuus paetaksemme, niin on meidän käytettävä

sitä hyväksemme."

"Aivan niin, Ned. Ja nyt pyydän teidän sanomaan minulle, millainen on

mielestänne suotuisa tilaisuus?"

"Sellainen tapaus että _Nautilus_ jonain pimeänä yönä sattuisi

lähelle Europan rantaa."

"Koettaisitteko silloin pelastua uimalla?"

"Kyllä, jos olisimme tarpeeksi lähellä rantaa ja laiva kulkisi

vedenpinnalla."

"Entä päinvastaisessa tapauksessa?"

"Silloin koettaisin anastaa purren. Minä osaan kulkea sillä. Me

astuisimme siihen salakähmää, irrottaisimme kiinnitysruuvit ja

nousisimme pintaan ilman että edes peränpitäjäkään huomaisi pakoamme."

"Hyvä, Ned. Ottakaa siis vaaria sellaisesta tilaisuudesta; mutta

elkää unohtako että olemme hukassa, jos epäonnistumme."

Näin päättyi tämä keskustelu, josta meille aikanaan koitti varsin

vakavat seuraukset. Täytyy vielä sanoakseni, että olosuhteet

kanadalaisen suureksi harmiksi näyttivät muodostuvan sellaisiksi

kuin ennustin. Epäilikö kapteeni Nemo meitä tultuamme näille

vilkasliikkeisille vesille, vai tahtoiko hän vain muuten salata

itsensä Välimertä kyntäviltä epälukuisilta aluksilta? Sitä en tiedä;

mutta enimmäkseen kulki _Nautilus_ vain etäällä rannikoista ja hyvin

syvällä. Kreikan saariston ja Vähän Aasian välillä emme tavanneet

pohjaa edes 2,000 metrinkään syvyydessä.

Ja vain tällä tapaa sain minä tutustua ensimmäiseen vastaansattuvaan

klassillisen Arkipelaagin saarista, Sporaadeihin kuuluvaan

Karpathokseen. Näin siitä ainoastaan sen graniittiperustukset

salongin lasiruutujen lävitse. Tämä saari, jolla Protaios muinen

kaitsi Neptunon karjoja, on nykyiseltä nimeltään Skarpanto ja

sijaitsee Rhodoksen ja Kreetan välillä.

Seuraavana päivänä, helmikuun 14:ntenä, päätin käyttää osan päivän

hetkistä tutkiakseni Arkipelaagin kalastoa; mutta jostakin syystä

pysyivät salongin akkunaluukut tiukasti kiinni. Määrätessämme

_Nautiluksen_ asemaa olin huomannut sen kulkevan Kandiaa eli Kreetaa

kohti. Sinä ajanhetkenä, jolloin olin astunut _Abraham Lincolniin_,

oli koko saari noussut kapinaan turkkilaisten hirmuvaltaa vastaan.

Mutta miten kapina sittemmin oli luonnistunut, se oli minulle

tuiki tuntematonta; eikä kapteeni Nemo, joka oli lopettanut kaiken

yhteyden maankamaran asukkaiden kanssa, tietystikään ollut oikea mies

ilmoittamaan minulle asianlaitaa.

En senvuoksi viitannutkaan koko tapaukseen, kun illalla istuin hänen

kanssaan kahdenkesken salongissa. Muutenkin hän minusta tuntui

tavallista vaitonaisemmalta ja miettiväisemmältä. Jostakin syystä

hän kuitenkin antoi määräyksen että akkunaluukut avattaisiin; ja

kävellen edestakaisin yhdeltä luukulta toiselle katseli hän tarkasti

vesivuoria kummallakin puolellamme. Mitä hän etsi? Mistäpä sen olisin

arvannutkaan; tyydyin vain tähystelemään vilkasta kalamaailmaa

edessäni. Silmäni eivät väsyneet ihailemaan niiden monikiuhtavia

muotoja ja helakoita värejä, kunnes yht'äkkiä minua kohtasi

odottamaton näky.

Meren keskellä näkyi mies, sukeltaja arvatenkin, ainoana pukunaan

nahkavyö ja siinä kukkaro. Se ei ollut mikään aaltojen ajelema

kuollut ruumis, vaan elävä ihminen, joka ui voimakkain vedoin syvällä

vedessä, kadoten tuon tuostakin näkyvistäni pinnalle hengittääkseen

ja sukeltaen taas alas.

Minä käännyin nopeasti kapteenin puoleen ja huudahdin liikutettuna:

"Ihminen! Haaksirikkoinen! Hänet täytyy pelastaa mihin hintaan

hyvänsä!"

Kapteeni ei vastannut mitään, vaan tuli luokseni akkunaruudun ääreen.

Mies läheni alustamme ja painaen kasvonsa ruutuun katseli meitä.

Suureksi ällistyksekseni kapteeni antoi hänelle merkin. Sukeltaja

vastasi siihen, jonka jälkeen hän kohosi pintaan eikä enää

näyttäytynyt.

"Elkää olko levoton", sanoi kapteeni minulle. "Se oli Nikolaos Kap

Matapanista, liikanimeltä Kalastaja. Hän on yleisesti tunnettu

Kyklaadeilla. Mainio sukeltaja muuten! Vesi on hänen elementtinsä,

jossa hän oleksii enemmän kuin maalla, sillä hän toimittaa uiden

asioita saarelta toiselle, aina Kreetaan asti."

"Tunnetteko hänet, kapteeni?"

"Miksikäs en, herra Aronnax?"

Tämän sanottuaan hän meni salongin vasemmalla seinämällä olevan

eräänlaisen kassakaapin luo. Kaapin vieressä näin raudoitetun arkun,

jonka kannessa olevaan vaskilevyyn oli piirretty _Nautiluksen_

alkukirjain ja sen alla kapteeni Nemon tunnuslause: _Mobilis in

mobile_.

Minun läsnäolostani välittämättä hän avasi kaapin, jossa oli iso

joukko metalliharkkoja.

Nämä harkot olivat _kultaa!_ Mistä kapteeni saikaan moisen

määrän tätä kallista metallia, jonka arvoa en uskaltanut käydä

laskemaankaan? Ja mihin tarkoitukseen hän aikoi sitä käyttää?

En virkkanut sanaakaan. Minä vain katsoin. Kapteeni otti harkon

toisensa jälkeen ja pani ne arkkuun, kunnes se tuli täyteen. Arvioin

sen sisällyksen 1,000 kiloksi, joka vastasi viittä miljoonaa markkaa.

Kapteeni lukitsi arkun huolellisesti ja kirjoitti sen kanteen

osotteen uuskreikkalaisilla kirjaimilla, kuten minusta näytti.

Sitten hän painoi sähkönappulaa. Neljä miestä astui sisään ja työnsi

vaivoin arkun salongista käytävään. Ovi sulkeutui, ja hetken perästä

kuului kuinka arkkua väkipyörillä hinattiin rautaportaita ylöspäin.

Samassa tuokiossa kapteeni Nemo kääntyi puoleeni.

"Sanoitteko jotakin, professori?" hän kysyi.

"En mitään, kapteeni."

"Siinä tapauksessa pyydän toivottaa teille hyvää yötä, herra Aronnax."

Näin sanoen hän lähti ulos salongista.

Mikäpäs siinä auttoi minunkaan muu kuin vetäytyä hyttiini, kovasti

aprikoiden asiaa kuten saattaa uskoa. Koetin nukkua, mutta turhaan.

Etsin mielessäni jotain yhteyttä sukeltajan odottamattoman

ilmautumisen ja kullalla täytetyn arkun välillä. Kohta tunsin jytinää

ja keikkumista, josta päätin _Nautiluksen_ nousevan alemmista

vesikerroksista ylös merenpintaan.

Sitten kuulin askelten töminää yläkannelta. Ymmärsin että vene

irrotettiin ja laskettiin veteen. Kaksi tuntia myöhemmin uudistui

sama kolina. Vene hinattiin ylös ja sijoitettiin kuurnaansa, jonka

jälkeen _Nautilus_ jälleen painui aaltojen alle. Nuo miljoonat olivat

siis lähetetyt määräpaikkaansa. Mihin Europan kolkkaan? Ken oli

niiden vastaanottaja?

Seuraavana päivänä kerroin Conseilille ja kanadalaiselle yön

tapahtumista. He joutuivat yhtä paljon ihmeisiinsä kuin minäkin.

"Mutta mistä vietävästä hän ottaa nuo miljoonat?" huudahti

kanadalainen.

Siihen en voinut vastata mitään. Aamiaisen syötyäni menin salonkiin

ja istahdin työskentelemään. Aina kello 5:teen asti järjestelin

ja korjailin muistiinpanojani: Mutta silloin -- aivankuin johtuen

kiihottuneesta mielentilastani -- tuntui salongissa niin ankaraa

kuumuutta, että minun oli pakko riisua päällysvaatteeni. Se oli

merkillistä, sillä emmehän enää olleet troopillisilla seuduilla, eikä

_Nautilus_ muutenkaan syvällä veden sisässä kulkien kärsinyt lainkaan

lämpömäärän muutoksista. Katsahdin manometriin. Se osotti 60 metrin

syvyyttä, minne ilmanlämpö ei mitenkään enää voinut vaikuttaa.

Koetin jatkaa työtäni, mutta kuumuus kävi viimein vallan

sietämättömäksi.

"Olisikohan laivassa tulipalo?" arvelin itsekseni.

Aijoin juuri lähteä salongista, kun kapteeni Nemo astui sisään. Hän

läheni lämpömittaria, tutki sitä ja sanoi sitten minulle:

"Kaksiviidettä astetta."

"Minä huomasin sen, kapteeni", vastasin; "ja jos tätä lämpöä vielä

lisäytyy, ei täällä enää voi olla."

"Oh, herrani, lämpö lisäytyy vain siinä tapauksessa että itse

tahdomme."

"Voitteko mielenne mukaan järjestää meren lämpöä?"

"En; mutta minä voin poistua kauvemmaksi lieden luota, josta sitä

leviää."

"Tuleeko lämpö siis jostakin erityisestä kohdasta ulkoapäin?"

"Niin tulee; me kuljemme kiehuvan kuumassa vesivirrassa."

"Onko se mahdollista?"

"Katsokaa itse!"

Luukut avattiin, ja minä näin meren _Nautiluksen_ ympärillä aivan

valkoisena. Rikkihöyrypilviä leiskahteli veden läpi, joka kiehui kuin

tulella olevassa kattilassa. Laskin käteni ruudulle, mutta sain heti

vetää sen takaisin, sillä lasi oli aivan kuuma.

"Missä nyt olemmekaan?" kysyin.

"Santorini-saaren läheisyydessä; siinä salmessa, joka erottaa

toisistaan Nea-Kamennin ja Palea-Kamennin. Tahdoin näyttää teille

vedenalaisen tulivuorenpurkauksen."

"Minä luulin että nuo saaret olivat jo valmiiksi muodostuneet",

huomautin.

"Mitään ei voi sanoa valmiiksi muodostuneeksi näillä tuliperäisillä

seuduilla", vastasi kapteeni Nemo, "missä maanalainen tuli

alituisesti koskettelee ja toiseksi muodostelee maankuorta. Uusia

saaria nousee sen vaikutuksesta yhäti meren kohdusta, ja entisiä

yhtyy toisiinsa. Tyynessä meressä synnyttävät likoeläimet uusia

maita ja mantereita; täällä se tapahtuu maanalaisen tulen toimesta.

Katsokaahan, professori, mikä toiminta syvällä aaltojen alla

tapahtuukaan."

Palasin jälleen akkunaruudun ääreen. _Nautilus_ ei liikkunut

ollenkaan. Kuumuus alkoi käydä sietämättömäksi. Meri oli käynyt

valkoisesta punaiseksi, mikä värinmuutos johtui jostakin

rautasuolasta. Vaikka akkunaluukut ja ovet salongissa olivat

ilmanpitävästi suljetut, levisi siellä tukahuttava rikinhaju; ja minä

näin tulipunaisia liekkejä, jotka himmensivät sähkölamppujen valonkin.

Olin kuin löylykylvyssä, hikoilin, olin tukahtua, melkein

kiehumaisillani.

"Nyt emme voi enää viipyä tässä suopakattilassa", ähkyin kapteenille.

"Ei se järkevätä olisikaan", vastasi kapteeni yksikantaan.

Hän antoi käskynsä. _Nautilus_ kääntyi ja jätti jälelleen tuon

sulatusuunin, jota sekään ei voinut rankaisematta uhmata.

Neljännestunnin perästä hengitimme jo vapaasti vedenpinnalla.

Mieleeni juolahti, että jos Ned Land näillä vesillä olisi valinnut

karkaamistilaisuuden, niin emme olisi hengissä päässet tuosta

tulimerestä.

Seuraavana päivänä, helmikuun 16:ntena, jätimme tämän Välimeren osan,

joka Rhodos-saaren ja Aleksandrian välillä on aina 3,000 metriäkin

syvä; ja sivuutettuaan matkan päästä Kerigon ja Kap Matapanin

purjehti _Nautilus_ nyt ulkopuolella Kreikan saariston vesiä.

Sukelluslaivalla maapallon ympäri · 第 41 / 57 题