Kreikan saaristo.
Huomenissa, helmikuun 12 p., aamun sarastaessa nousi _Nautilus_
vedenpintaan. Minä ryntäsin yläkannelle. Puolen peninkulman päässä
etelässäpäin häämötti Pelusiumin niemen tumma rajaviiva. Virran
väkevä vuo oli vienyt meidät yhdestä merestä toiseen. Mutta tuota
tunnelia myöten olisi ollut mahdotonta kulkea päinvastaiseen suuntaan.
Kello 7 tienoissa ilmestyivät Ned Land ja Conseil yläkannelle. Nuo
erottamattomat ystävykset olivat nukkuneet yönsä makeasti, tietämättä
mitään _Nautiluksen_ uroteosta.
"No, herra luonnontutkija", sanoi Ned Land minulle hiukan
pilkallisesti, "minnekäs se Välimeri nyt jäikään?"
"Sillä ollaan, arvoisa harpuunamestari", vastasin.
"Hohoo!" huudahti Conseil. "Yölläkö sille ennätettiin?"
"Niin. Viime yön seutuna me muutamassa minuutissa puhkaisimme tuon
ylipääsemättömän kannaksen."
"Sitä minä en usko!" vakuutti kanadalainen.
"Siinä teette väärin, mestari Land", sanoin. "Rannikko, jonka näette
kaartuvan tuolla etelässä, on Egypti."
Ned Land tirkisteli tarkasti ja kauvan sinnepäin.
"No jo totta tosiaan!" hän huudahti. "Teidän kapteeninne on ensi
luokan purjehtija. Nyt siis ollaan Välimerellä! No hyvä. Sittenpä
puhelemmekin vähän omasta pikkuasiastamme, mutta niin etteivät
syrjäiset kuule."
Arvasin hyvin mihin kanadalainen tähtäsi. Multa siitä huolimatta
pidin paraana kuunnella häntä, ja me astuimme kaikki valonheijastajan
luo, missä vettä vähimmin roiski päällemme.
"No niin, Ned, nyt kuuntelemme teitä. Mitä teillä on sanomista?"
"Asiani on hyvin yksinkertainen. Nyt olemme Europassa, ja ennenkun
kapteeni Nemon päähänpisto lennättää meidät napamerille tahi takaisin
Etelämerensaarille, niin ehdotan että puikimme tiehemme hänen
paatistaan."
En tahtonut mitenkään asettua vastustamaan seuralaisteni
vapaudenhalua, mutta en myöskään omasta puolestani halunnut vielä
jättää kapteeni Nemoa. Hänen laivassaan tutustuin joka päivä uusiin
valtameren ihmeisiin -- milloin minulla enää olisi tarjona sellaista
tilaisuutta?
"Ned ystäväiseni", lausuin, "vastatkaa minulle nyt ihan suoraan!
Onko teillä todella ollut ikävä tässä laivassa? Kadutteko sitä, että
kohtalon oikusta olette konsanaan joutunut kapteeni Nemon valtaan?"
Kanadalainen mietti hetkisen. Sitten hän pani käsivarret ristiin
rinnalleen ja vastasi verkalleen:
"Totta puhuen en ollenkaan sure että olen ollut mukana tällä
merenalaisella matkalla. Mutta täytyyhän sen kerran loppuakin. Tämä
on minun ajatukseni."
"Se loppuukin aikanaan, Ned."
"Missä ja milloin sitte?"
"Missä? Sitä en tiedä. Milloin? Siihenkään en osaa vastata. Tai
oikeammin: se loppuu, kun meillä ei ole enään mitään opittavana meren
salaisuuksista."
"Mutta mitä ihmettä te sitte oikeastaan toivotte?" kysyi Ned Land.
"Että tilaisuuksia, joita me voimme ja joita meidän tulee käyttää
hyväksemme, ilmautuu yhtähyvin kuuden kuukauden kuluttua kuin nytkin."
"Vai niin! Ja missä luulette meidän ehkä olevan kuuden kuukauden
päästä, herra luonnontutkija?"
"Ehkäpä vielä täällä -- ehkäpä Kiinan vesillä. Tiedättehän että
_Nautilus_ on nopeakulkuinen alus. Se kiitää valtamerta myöten yhtä
sukkelaan kuin pääsky ilmoja tai pikajuna mantereita pitkin. Se
ei pelkää vilkasliikkeisimpiäkään vesiä. Kuka sanoo ettei se voi
aikanaan joutua Ranskan, Englannin tai Amerikan rannoille, missä
pakoa voi yrittää yhtä hyvällä menestyksellä kuin täälläkin."
"Herra Aronnax", lausui kanadalainen totisesti, "teidän
johtopäätöksenne lähtevät vääristä edellytyksistä. Te käytätte
puhuessanne säännöllisesti tulevaa aikaa: Silloin olemme täällä!
Silloin olemme siellä! Minä puolestani puhun nykyisessä aikamuodossa!
Me olemme nyt täällä; käyttäkäämme siis tilaisuutta hyväksemme!"
Ned Landin kumoamaton ajatuksenjuoksu pani minut ymmälle, enkä
minä muutenkaan kärsi mitään kiertelyjä toisilta, saatikka omalta
taholtani.
"Ned ystävä", sanoin hänelle, "kuulkaa nyt vastaukseni. Te
olette aivan oikeassa; minun päätelmäni eivät kestä teidän
todistelujanne. Me emme voi emmekä saa perustaa toivoamme kapteeni
Nemon epäilyksenalaiseen hyvänsuopaisuuteen. Meillä on tiedossamme
_Nautiluksen_ salaisuudet. Emme voi ajatellakaan että hän hyvällä
päästäisi meidät vapauteen; silloinhan häntä itseään uhkaisi se
vaara, että ne tulisivat koko maailman tietoon. Sen sijaan meitä
vaatii oma järkemme ja turvallisuutemme jättämään _Nautilus_ ensi
sopivassa tilaisuudessa oman onnensa nojaan."
"Hyvä, herra Aronnax. Sitä voi sanoa järkipuheeksi."
"Pyydän vain lisätä yhden huomautuksen. On välttämätöntä, että tuo
ensi tilaisuus on täysin sovelias ja meille suotuisa. Ensimmäinen
pakoyrityksemme on samalla viimeinen meille mahdollinen. Sen täytyy
ehdottomasti onnistua, sillä toista tilaisuutta ei meille enään
ilmaudu. Siitä kyllä pitää huolen kapteeni Nemo, joka ei koskaan
antaisi meille anteeksi ensimmäistä onnistumatonta yritystämme."
"Kaikki tuo on totta", vastasi kanadalainen. "Mutta huomautuksenne
soveltuu mihin pakoyritykseen hyvänsä, tapahtuipa sellainen parin
vuoden tahi parin päivän perästä. Ratkaisun täytyy olla seuraava: jos
ilmautuu suotuisa tilaisuus paetaksemme, niin on meidän käytettävä
sitä hyväksemme."
"Aivan niin, Ned. Ja nyt pyydän teidän sanomaan minulle, millainen on
mielestänne suotuisa tilaisuus?"
"Sellainen tapaus että _Nautilus_ jonain pimeänä yönä sattuisi
lähelle Europan rantaa."
"Koettaisitteko silloin pelastua uimalla?"
"Kyllä, jos olisimme tarpeeksi lähellä rantaa ja laiva kulkisi
vedenpinnalla."
"Entä päinvastaisessa tapauksessa?"
"Silloin koettaisin anastaa purren. Minä osaan kulkea sillä. Me
astuisimme siihen salakähmää, irrottaisimme kiinnitysruuvit ja
nousisimme pintaan ilman että edes peränpitäjäkään huomaisi pakoamme."
"Hyvä, Ned. Ottakaa siis vaaria sellaisesta tilaisuudesta; mutta
elkää unohtako että olemme hukassa, jos epäonnistumme."
Näin päättyi tämä keskustelu, josta meille aikanaan koitti varsin
vakavat seuraukset. Täytyy vielä sanoakseni, että olosuhteet
kanadalaisen suureksi harmiksi näyttivät muodostuvan sellaisiksi
kuin ennustin. Epäilikö kapteeni Nemo meitä tultuamme näille
vilkasliikkeisille vesille, vai tahtoiko hän vain muuten salata
itsensä Välimertä kyntäviltä epälukuisilta aluksilta? Sitä en tiedä;
mutta enimmäkseen kulki _Nautilus_ vain etäällä rannikoista ja hyvin
syvällä. Kreikan saariston ja Vähän Aasian välillä emme tavanneet
pohjaa edes 2,000 metrinkään syvyydessä.
Ja vain tällä tapaa sain minä tutustua ensimmäiseen vastaansattuvaan
klassillisen Arkipelaagin saarista, Sporaadeihin kuuluvaan
Karpathokseen. Näin siitä ainoastaan sen graniittiperustukset
salongin lasiruutujen lävitse. Tämä saari, jolla Protaios muinen
kaitsi Neptunon karjoja, on nykyiseltä nimeltään Skarpanto ja
sijaitsee Rhodoksen ja Kreetan välillä.
Seuraavana päivänä, helmikuun 14:ntenä, päätin käyttää osan päivän
hetkistä tutkiakseni Arkipelaagin kalastoa; mutta jostakin syystä
pysyivät salongin akkunaluukut tiukasti kiinni. Määrätessämme
_Nautiluksen_ asemaa olin huomannut sen kulkevan Kandiaa eli Kreetaa
kohti. Sinä ajanhetkenä, jolloin olin astunut _Abraham Lincolniin_,
oli koko saari noussut kapinaan turkkilaisten hirmuvaltaa vastaan.
Mutta miten kapina sittemmin oli luonnistunut, se oli minulle
tuiki tuntematonta; eikä kapteeni Nemo, joka oli lopettanut kaiken
yhteyden maankamaran asukkaiden kanssa, tietystikään ollut oikea mies
ilmoittamaan minulle asianlaitaa.
En senvuoksi viitannutkaan koko tapaukseen, kun illalla istuin hänen
kanssaan kahdenkesken salongissa. Muutenkin hän minusta tuntui
tavallista vaitonaisemmalta ja miettiväisemmältä. Jostakin syystä
hän kuitenkin antoi määräyksen että akkunaluukut avattaisiin; ja
kävellen edestakaisin yhdeltä luukulta toiselle katseli hän tarkasti
vesivuoria kummallakin puolellamme. Mitä hän etsi? Mistäpä sen olisin
arvannutkaan; tyydyin vain tähystelemään vilkasta kalamaailmaa
edessäni. Silmäni eivät väsyneet ihailemaan niiden monikiuhtavia
muotoja ja helakoita värejä, kunnes yht'äkkiä minua kohtasi
odottamaton näky.
Meren keskellä näkyi mies, sukeltaja arvatenkin, ainoana pukunaan
nahkavyö ja siinä kukkaro. Se ei ollut mikään aaltojen ajelema
kuollut ruumis, vaan elävä ihminen, joka ui voimakkain vedoin syvällä
vedessä, kadoten tuon tuostakin näkyvistäni pinnalle hengittääkseen
ja sukeltaen taas alas.
Minä käännyin nopeasti kapteenin puoleen ja huudahdin liikutettuna:
"Ihminen! Haaksirikkoinen! Hänet täytyy pelastaa mihin hintaan
hyvänsä!"
Kapteeni ei vastannut mitään, vaan tuli luokseni akkunaruudun ääreen.
Mies läheni alustamme ja painaen kasvonsa ruutuun katseli meitä.
Suureksi ällistyksekseni kapteeni antoi hänelle merkin. Sukeltaja
vastasi siihen, jonka jälkeen hän kohosi pintaan eikä enää
näyttäytynyt.
"Elkää olko levoton", sanoi kapteeni minulle. "Se oli Nikolaos Kap
Matapanista, liikanimeltä Kalastaja. Hän on yleisesti tunnettu
Kyklaadeilla. Mainio sukeltaja muuten! Vesi on hänen elementtinsä,
jossa hän oleksii enemmän kuin maalla, sillä hän toimittaa uiden
asioita saarelta toiselle, aina Kreetaan asti."
"Tunnetteko hänet, kapteeni?"
"Miksikäs en, herra Aronnax?"
Tämän sanottuaan hän meni salongin vasemmalla seinämällä olevan
eräänlaisen kassakaapin luo. Kaapin vieressä näin raudoitetun arkun,
jonka kannessa olevaan vaskilevyyn oli piirretty _Nautiluksen_
alkukirjain ja sen alla kapteeni Nemon tunnuslause: _Mobilis in
mobile_.
Minun läsnäolostani välittämättä hän avasi kaapin, jossa oli iso
joukko metalliharkkoja.
Nämä harkot olivat _kultaa!_ Mistä kapteeni saikaan moisen
määrän tätä kallista metallia, jonka arvoa en uskaltanut käydä
laskemaankaan? Ja mihin tarkoitukseen hän aikoi sitä käyttää?
En virkkanut sanaakaan. Minä vain katsoin. Kapteeni otti harkon
toisensa jälkeen ja pani ne arkkuun, kunnes se tuli täyteen. Arvioin
sen sisällyksen 1,000 kiloksi, joka vastasi viittä miljoonaa markkaa.
Kapteeni lukitsi arkun huolellisesti ja kirjoitti sen kanteen
osotteen uuskreikkalaisilla kirjaimilla, kuten minusta näytti.
Sitten hän painoi sähkönappulaa. Neljä miestä astui sisään ja työnsi
vaivoin arkun salongista käytävään. Ovi sulkeutui, ja hetken perästä
kuului kuinka arkkua väkipyörillä hinattiin rautaportaita ylöspäin.
Samassa tuokiossa kapteeni Nemo kääntyi puoleeni.
"Sanoitteko jotakin, professori?" hän kysyi.
"En mitään, kapteeni."
"Siinä tapauksessa pyydän toivottaa teille hyvää yötä, herra Aronnax."
Näin sanoen hän lähti ulos salongista.
Mikäpäs siinä auttoi minunkaan muu kuin vetäytyä hyttiini, kovasti
aprikoiden asiaa kuten saattaa uskoa. Koetin nukkua, mutta turhaan.
Etsin mielessäni jotain yhteyttä sukeltajan odottamattoman
ilmautumisen ja kullalla täytetyn arkun välillä. Kohta tunsin jytinää
ja keikkumista, josta päätin _Nautiluksen_ nousevan alemmista
vesikerroksista ylös merenpintaan.
Sitten kuulin askelten töminää yläkannelta. Ymmärsin että vene
irrotettiin ja laskettiin veteen. Kaksi tuntia myöhemmin uudistui
sama kolina. Vene hinattiin ylös ja sijoitettiin kuurnaansa, jonka
jälkeen _Nautilus_ jälleen painui aaltojen alle. Nuo miljoonat olivat
siis lähetetyt määräpaikkaansa. Mihin Europan kolkkaan? Ken oli
niiden vastaanottaja?
Seuraavana päivänä kerroin Conseilille ja kanadalaiselle yön
tapahtumista. He joutuivat yhtä paljon ihmeisiinsä kuin minäkin.
"Mutta mistä vietävästä hän ottaa nuo miljoonat?" huudahti
kanadalainen.
Siihen en voinut vastata mitään. Aamiaisen syötyäni menin salonkiin
ja istahdin työskentelemään. Aina kello 5:teen asti järjestelin
ja korjailin muistiinpanojani: Mutta silloin -- aivankuin johtuen
kiihottuneesta mielentilastani -- tuntui salongissa niin ankaraa
kuumuutta, että minun oli pakko riisua päällysvaatteeni. Se oli
merkillistä, sillä emmehän enää olleet troopillisilla seuduilla, eikä
_Nautilus_ muutenkaan syvällä veden sisässä kulkien kärsinyt lainkaan
lämpömäärän muutoksista. Katsahdin manometriin. Se osotti 60 metrin
syvyyttä, minne ilmanlämpö ei mitenkään enää voinut vaikuttaa.
Koetin jatkaa työtäni, mutta kuumuus kävi viimein vallan
sietämättömäksi.
"Olisikohan laivassa tulipalo?" arvelin itsekseni.
Aijoin juuri lähteä salongista, kun kapteeni Nemo astui sisään. Hän
läheni lämpömittaria, tutki sitä ja sanoi sitten minulle:
"Kaksiviidettä astetta."
"Minä huomasin sen, kapteeni", vastasin; "ja jos tätä lämpöä vielä
lisäytyy, ei täällä enää voi olla."
"Oh, herrani, lämpö lisäytyy vain siinä tapauksessa että itse
tahdomme."
"Voitteko mielenne mukaan järjestää meren lämpöä?"
"En; mutta minä voin poistua kauvemmaksi lieden luota, josta sitä
leviää."
"Tuleeko lämpö siis jostakin erityisestä kohdasta ulkoapäin?"
"Niin tulee; me kuljemme kiehuvan kuumassa vesivirrassa."
"Onko se mahdollista?"
"Katsokaa itse!"
Luukut avattiin, ja minä näin meren _Nautiluksen_ ympärillä aivan
valkoisena. Rikkihöyrypilviä leiskahteli veden läpi, joka kiehui kuin
tulella olevassa kattilassa. Laskin käteni ruudulle, mutta sain heti
vetää sen takaisin, sillä lasi oli aivan kuuma.
"Missä nyt olemmekaan?" kysyin.
"Santorini-saaren läheisyydessä; siinä salmessa, joka erottaa
toisistaan Nea-Kamennin ja Palea-Kamennin. Tahdoin näyttää teille
vedenalaisen tulivuorenpurkauksen."
"Minä luulin että nuo saaret olivat jo valmiiksi muodostuneet",
huomautin.
"Mitään ei voi sanoa valmiiksi muodostuneeksi näillä tuliperäisillä
seuduilla", vastasi kapteeni Nemo, "missä maanalainen tuli
alituisesti koskettelee ja toiseksi muodostelee maankuorta. Uusia
saaria nousee sen vaikutuksesta yhäti meren kohdusta, ja entisiä
yhtyy toisiinsa. Tyynessä meressä synnyttävät likoeläimet uusia
maita ja mantereita; täällä se tapahtuu maanalaisen tulen toimesta.
Katsokaahan, professori, mikä toiminta syvällä aaltojen alla
tapahtuukaan."
Palasin jälleen akkunaruudun ääreen. _Nautilus_ ei liikkunut
ollenkaan. Kuumuus alkoi käydä sietämättömäksi. Meri oli käynyt
valkoisesta punaiseksi, mikä värinmuutos johtui jostakin
rautasuolasta. Vaikka akkunaluukut ja ovet salongissa olivat
ilmanpitävästi suljetut, levisi siellä tukahuttava rikinhaju; ja minä
näin tulipunaisia liekkejä, jotka himmensivät sähkölamppujen valonkin.
Olin kuin löylykylvyssä, hikoilin, olin tukahtua, melkein
kiehumaisillani.
"Nyt emme voi enää viipyä tässä suopakattilassa", ähkyin kapteenille.
"Ei se järkevätä olisikaan", vastasi kapteeni yksikantaan.
Hän antoi käskynsä. _Nautilus_ kääntyi ja jätti jälelleen tuon
sulatusuunin, jota sekään ei voinut rankaisematta uhmata.
Neljännestunnin perästä hengitimme jo vapaasti vedenpinnalla.
Mieleeni juolahti, että jos Ned Land näillä vesillä olisi valinnut
karkaamistilaisuuden, niin emme olisi hengissä päässet tuosta
tulimerestä.
Seuraavana päivänä, helmikuun 16:ntena, jätimme tämän Välimeren osan,
joka Rhodos-saaren ja Aleksandrian välillä on aina 3,000 metriäkin
syvä; ja sivuutettuaan matkan päästä Kerigon ja Kap Matapanin
purjehti _Nautilus_ nyt ulkopuolella Kreikan saariston vesiä.