Arapian tunneli.
Samana iltana lähestyi vedenpinnalla kulkeva _Nautilus_ 23°30'
pohjoisella leveysasteella jälleen Arapian rannikkoa. Minä näin
Djeddahin, joka on tärkeä satamakaupunki Egyptin, Syyrian, Turkin ja
Itä-Intian kauppareittien varrella. Erotin hyvin sen rakennukset,
laitureihin kiinnitetyt alukset ja ulkoreitille ankkuroidut isommat
laivat. Aurinko, joka oli jotenkin alhaalla taivaanrannalla,
loi häikäisevää valoaan kaupungin yli ja teki sen valkoistakin
valkoisemmaksi. Muurien ulkopuolella merkitsivät muutamat puut tai
ruokomajat beduiinien asumaa aluetta.
Pian katosi Djeddah illan varjoihin, ja _Nautilus_ painui heikosti
fosforihohtoiseen veteen.
Seuraavana päivänä, helmikuun 10:ntenä, purjehti useita aluksia
ohitsemme eteläänpäin. _Nautilus_ painui jälleen veden alle; mutta
kun keskipäivän aikaan mittasimme korkeuden, oli meri aivan tyhjä,
jonka vuoksi se kohosi pintaan.
Conseilin ja Ned Landin kanssa nousimme yläkannelle. Itärannikko
kuumotti epäselvästi kostean usvan lävitse. Nojautuen kaidetta
vastaan puhelimme milloin mistäkin asiasta, kunnes Ned Land osotti
kädellään muuatta kohtaa merellä ja sanoi:
"Näettekö tuollapäin mitään, professori?"
"En, Ned; minulla ei ole niin tarkka näkö kuin teillä."
"Katsokaa tarkasti tuonne ylähangan puolelle, melkein heijastuskoneen
tasolle. Ettekö näe siellä mitään liikkuvan?"
"Totta tosiaan", sanoin katseltuani kauvan ja kiinteästi osotettuun
suuntaan, "näen jonkin pitkän, mustan esineen keinuvan merenpinnalla."
Ja todellakin erottui noin puolentoista kilometrin päässä meistä
tumma hahmo, joka näytti isolta kallionnystyrältä keskellä aavaa
merenselkää. Se oli, kuten lähemmäksi tultuamme huomasimme,
jättimäinen dugongi eli merilehmä, sireenieläinten lahkoa.
Ned Land tähysteli kiihkeästi otusta. Hänen silmänsä kiiluivat
ahnaasta odotuksesta, ja hänen kätensä kouristui aivan kuin jo
keihästääkseen eläimen. Hän tuntui vartovan sopivata hetkeä
käydäkseen sen kimppuun!
"Ah, professori", sanoi hän liikutuksesta väräjävällä äänellä, "minä
en ole vielä kertaakaan pyydystänyt mokomaa otusta!"
Samassa astui kapteeni Nemo kannelle. Hänkin huomasi merilehmän ja
käsitti kanadalaisen kiihkon. Hän lausui tälle:
"Jos teillä nyt olisi harpuuna kädessänne, mestari Land, niin
taitaisi se polttaa sormianne?"
"Polttaisi maarkin, kapteeni."
"Eikä taitaisi olla ikävääkään harjottaa taas kerran vanhaa
ammattianne ja lisätä tuo otus voittojenne joukkoon?"
"Ikävääkö -- kaikkea muuta!"
"Koettakaa siis onneanne."
"Kiitos, kapteeni", sanoi Ned Land, ja hänen silmänsä loistivat.
"Tahdon vain oman etunne takia varottaa teitä, ettette ensi kerralla
viskaisi harhaan."
"Onko vaarallista käydä merilehmän kimppuun?" minä kysyin,
välittämättä kanadalaisen olankohautuksesta.
"On toisinaan", kapteeni vastasi. "Se käy hurjasti vainoojainsa
kimppuun ja kaataa kohta heidän veneensä kumoon. Mutta mestari Landin
ei ole tarvis peljätä tätä vaaraa. Hänellä on tarkka silmä ja jäntevä
käsi."
Samassa nousi seitsemän laivamiestä kannelle, äänettöminä ja jäykkinä
kuin aina. Yhdellä heistä oli harpuunakeihäs ja siihen kiinnitetty
köysi mukanaan. Vene laskettiin vesille, kuusi miestä istui
soutamaan, seitsemäs kävi perään ja Ned, Conseil ja minä istuimme
hänen lähelleen.
"Ettekö te tule mukaan, kapteeni?" kysyin.
"En, herrani, mutta toivotan teille hyvää pyyntionnea."
Vene lähti liikkeelle, ja kolmen airoparin kiidättämä läheni se
nopeasti merilehmää, joka nyt uiskenteli veltosti kolmen kilometrin
päässä _Nautiluksesta_.
Tultuamme parin ankkuriköydenmitan päähän otuksesta hiljeni vauhti
ja airot painuivat äänettömästi tyyneen veteen. Harpuuna kädessä
asettui Ned Land veneen keulaan. Valaanpyynnissä käytetyn keihään
perään on tavallisesti kiinnitetty hyvin pitkä köysi, jota lasketaan
mereen sitä mukaa kuin haavoitettu eläin kiskoo sitä perässään. Mutta
nyt ei köysi ollut kymmentä syltä pitempi, ja sen toiseen päähän oli
kiinnitetty tyhjä nelikko, joka pinnalla kelluen osottaisi saaliin
kulkua veden alla.
Minäkin nousin pystyyn ja tarkastelin kanadalaisen vastustajaa.
Merilehmä eli dugongi on hyvin sukulaisensa manaatin eli varsinaisen
sireenin näköinen; sen soikea ruumis päättyy pitkäkkäiseen
pyrstöevään ja sen sivuevät todellisiin varpaisiin. Toisin kuin
manaatilla on merilehmällä yläleuka varustettu kahdella pitkällä ja
terävällä torahampaalla.
Se otus, jonka kimppuun Ned Land nyt varustihe käymään, oli
varmastikin yhdeksättä metriä pitkä. Se ei liikuttanut lainkaan
eviään ja näytti nukkuvan merenpinnalla, joten sen pyydystys tuntui
varsin helpolta.
Vene liukui varovasti eteenpäin ja pysähtyi kolmen sylen päähän
eläimestä. Soutajat nostivat aironsa ilmaan. Minä nousin etunojoon
veneen reunaa vastaan. Ned Land seisoi ruumis taapäin kaartuneena ja
heilutti keihästä tottuneessa kädessään.
Äkkiä kuului suhahdus, ja dugongi katosi. Voimakkaasti viskattu
valaskeihäs oli arvatenkin sattunut vain veteen.
"Vie sun lempo!" karjasi kanadalainen. "Ohitse meni!"
"Ei", sanoin, "eläin on haavoittunut! Kas tuossa nousee pinnalle
veristä vettä, mutta teidän aseenne ei jäänyt sen ruumiiseen."
"Keihääni, keihääni!" huusi Ned Land.
Merimiehet rupesivat soutamaan, ja perämies ohjasi veneen
vedenpinnalla keikkuvaa nelikkoa kohti. Kun harpuuna oli saatu
veneeseen, lähdettiin takaa-ajamaan eläintä.
Tämä kohosi tavantakaa merenpintaan hengittämään. Saamansa haava
ei näkynyt uuvuttaneen sitä, sillä se puikki menojaan tavattomalla
vauhdilla. Voimakkaiden käsivarsien kuljettama vene seurasi
kintereillä ja pääsi tuontuostakin muutaman sylen päähän siitä.
Kanadalainen kohotti jo monesti keihästään, mutta eläin pelastihe
joka kerta sukeltamalla, ja siihen tuntui mahdottomalta osata.
Voi arvata mikä kiukku ja vimma valtasi kanadalaisen. Hän sinkautti
saavuttamattoman saaliinsa perään englanninkielen voimallisimmat
kirosanat. Itse puolestani häpesin ja harmittelin, kun mokoma
vaivainen merilehmä voi noin välttää kaikki viisaat metkumme.
Tuntikauden ajelimme sitä herkeämättä, ja minä rupesin jo pelkäämään
että hukkaan meni meiltä hyvät humalat, kun tuon vietävän otuksen
päähän äkkiä pisti onneton kostotuuma, jota se pian sai pahoin katua.
Se kääntyi näet suoraan venettä vastaan hyökätäkseen itse vuorostaan
meidän kimppuumme.
Kanadalainen arvasi heti eläimen aikomuksen.
"Pitäkää varanne!" huusi hän.
Perämies virkkoi muutamia sanoja oudolla kielellään, arvatenkin
toistaakseen varotuksen soutajille.
Tultuaan noin kuuden metrin päähän veneestä pysähtyi merilehmä,
pärskyen isoilla sieraimillaan, jotka sillä eivät sijaitse kuonon
kärjessä vaan sen yläosassa. Sitten se otti vauhtia ja hyökkäsi
kimppuumme.
Vene ei ennättänyt väistää törmäystä; se kallistui laidalleen ja
nielaisi pari tynnörillistä vettä, jota oli käytävä kohta ammentamaan
pois. Perämies sai kuitenkin käännetyksi veneen siksi syrjittäin,
ettei isku kokonaan kaatanut sitä. Etukeulaan kyyristynyt Ned
Land pommitti keihäänpistoilla jättiläisotusta, joka oli iskenyt
hampaansa veneenreunaan ja nosti ja pudisteli sitä niinkuin jalopeura
saalistaan. Me kaaduimme kaikki mullinmallin veneenpohjalle, enkä
osaa vieläkään arvata mikä meidät olisi lopulta perinyt, ellei,
kanadalainen kiukkunsa yhä kasvaessa olisi vihdoin osunut pahusta
sydämmeen.
Kuulin sen hampaiden kirskuvan veneenlaidan rautalevyjä vastaan,
ja koko otus katosi taas syvyyteen vieden harpuunan mennessään.
Mutta pian kellui nelikko jälleen merenpinnalla, ja muutaman
silmänräpäyksen perästä näkyi elukan ruumiskin vatsapuoli koholla
ilmassa. Vene joutui sen luo, otti sen hinausköyteensä ja suuntasi
kulkunsa _Nautilusta_ kohti.
Tarvittiin vahvat väkipyörät hinaamaan saalista laivan yläkannelle.
Se painoikin viitisen tonnia ja paloiteltiin kanadalaisen itsensä
nähden, joka tahtoi vaarinottaa pienimmätkin yksityiskohdat
tässä tärkeässä toimituksessa. Samana päivänä tarjottiin minulle
päivälliseksi muutamia viipaleita sen lihasta, jotka kokki oli
paistanut mureiksi. Minusta paisti maistui mainiolta ja vei voiton
naudanlihastakin.
Huomenissa saimme vielä lisää hienoa lihariistaa _Nautiluksen_
keittiöön. Aluksen kannelle istahti parvi meripääskysiä, jotka
ovat Egyptille ominaisia ja joiden tunnusmerkkinä on musta nokka,
harmaantäplikäs pää, valkoiset pilkut silmäin ympärillä, harmaat
siivet, rinta ja pyrstö, valkoinen vatsanalus ja punaiset jalat.
Samoin pyydettiin muutamia tusinoita Niilin sorsia, erittäin
hyvänmakuisia lintuja, joiden pää ja kaula ovat valkoiset ja
mustantäplikkäät.
_Nautilus_ kulki nyt verkalleen. Huomasin Punaisen meren
suolapitoisuuden yhä vähenevän Suezia lähetessämme. Kello 5 aikaan
iltapäivällä erotimme pohjoisessa Ras-Muhammedin niemen, joka on
Kivisen Arapian (Petrean) niemimaan uloin kärki.
_Nautilus_ poikkesi tällöin Jubal-salmeen, joka johtaa Suezin
lahteen. Näin selvästi Ras-Muhammedin nientä vallitsevan korkean
vuoren; se oli Horeb, jolta Moses katseli Jumalaa kasvoista kasvoihin.
Kello 6 sivuutti _Nautilus_, uiden milloin pinnalla, milloin
sukelluksissa, etäältä Tor-lahdelman, jonka vesi todella paistoi
punertavalta niinkuin kapteeni Nemo oli kertonut. Sitten laskeutui
maan päälle yö ja uuvuttava äänettömyys, jota vain toisinaan häiritsi
pelikaanien ja joidenkin yölintujen kirkuna, mainingin tyrske
rantakallioita vastaan tai jonkun etäisen höyrylaivan potkurin polske.
Kello 8 ja 9 välillä _Nautilus_ kulki muutaman sylen syvyydellä
pinnan alla. Arvioni mukaan meidän piti jo olla hyvin lähellä
Suezia. Salongin akkunaruutujen läpi näin kallioluodon kuumottavan
heijastuskoneemme räikeässä valossa, ja salmi tuntui yhä enemmän
kapenevan.
Neljänneksen yli 9 kohosimme jälleen vedenpintaan. Nousin
yläkannelle, haluten nähdä salaperäisen tunnelin suun sekä hengittää
raitista yöilmaa.
Pian erotin pimeässä heikon ja usvan toisinaan sumentaman
valonvälkkeen noin puolentoista kilometrin päästä.
"Vilkkuvalkea!" sanoi joku takanani.
Käännähdin päin ja näin kapteeni Nemon.
"Se on Suezin majakkalaiva", hän sanoi. "Kohta tulemme tunnelin
suulle."
"Ei taida olla helppoa päästä sen sisään?"
"Ei ole, herra Aronnax. Sen vuoksi onkin tapanani itse ohjata
perämiehen hytistä laivan liikkeitä. Ja jos nyt tahdotte käydä alas,
niin painuu _Nautilus_ heti aaltojen alle eikä nouse pinnalle,
ennenkun olemme kulkeneet Arapian tunnelin läpi."
Seurasin kapteeni Nemoa alas. Luukut suljettiin, vesisäiliöt
täytettiin ja laiva vaipui kymmenen metrin syvyyteen.
Kun aijoin käydä hyttiini, pysäytti kapteeni minut.
"Haluttaisiko teitä tulla kanssani peränpitäjän hyttiini" hän kysyi.
"Saatte silloin nähdä vilauksen tästä yhdellä haavaa maan- ja
merenalaisesta matkasta."
Hän vei minut keskusportaille, ja niiden keskitasolle tultuamme hän
avasi sivuseinässä olevan oven, josta portaat veivät peränpitäjän
hyttiin. Tämä sijaitsi, kuten ennen olen maininnut, yläkannen
takaosassa.
Hytti oli kaksi metriä taholleen. Sen keskellä oli ruoteliratas,
josta ketjut veivät peräsimeen. Joka seinässä oli mykiömäiset
lasilevyt, joista peränpitäjä voi katsella ulos joka suuntaan.
Hytti oli pimeä, mutta pian tottuivat silmäni siihen, niin että voin
erottaa perämiehen ruotelinsa ääressä. Edessäpäin valaisi vesivuorta
kirkkaasti kannen etuosassa oleva heijastuskone.
"Kas nyt on meidän etsittävä kulkutietämme", sanoi kapteeni Nemo.
Peränpitäjän hytti oli sähköjohdoilla yhdistetty konehuoneen kanssa,
niin että kapteeni voi silmänräpäyksessä antaa _Nautilukselle_ minkä
vauhdin ja suunnan milloinkin halusi. Hän painoi nyt sähkönappulaa,
ja potkurin käynti hidastui heti melkoisesti.
Katselin vaitonaisena korkeata, jyrkkää kallioseinää, jonka sivua
liu'uimme eteenpäin ja joka jossakin korkealla päittemme päällä
kaartui järkkymättömäksi perustaksi kannaksen hiekkakerrokselle.
Tunnin mittaan kuljimme vain muutaman sylen päässä tästä seinämästä.
Sen raoista ja syvennyksistä kasvoi ulospäin komeita koralliryhmiä,
zoophytejä ja leviä, ja suunnattomat äyriäiset ojentelivat suuria
saksiaan meitä vastaan.
Kapteeni ei irroittanut katsettaan kompassista, joka vapaasti riippui
hytin katosta. Kädenviittauksilla hän antoi käskyjään perämiehelle,
joka tarpeen mukaan muutti aluksen suuntaa.
Neljänneksen yli 10 kapteeni Nemo tarttui itse ruoteliin. Edessämme
ammotti leveä, syvä ja pimeä kuilu. _Nautilus_ syöksähti rohkeasti
sen sisään. Tavaton kohina kuului sen kummaltakin puolen: Punaisen
meren vesi siinä virtasi tunnelin rinnettä pitkin Välimereen.
Nuolen nopeudella _Nautilus_ seurasi mukana, vaikka koneet kaikista
voimistaan työskentelivät taaksepäin.
Tunnelin kapeassa uomassa erotin seinillä vilkkuvia juovia ja
tulikipeniä. Sydämmeni sykki haljetakseen.
Kello 10,35 jätti kapteeni Nemo ruotelin perämiehelle ja sanoi minuun
päin kääntyen:
"Välimeri!"
Vajaassa kahdessakymmenessä minuutissa oli _Nautilus_ virran mukana
kulkenut Suezin kannaksen alatse.