Kymmenen miljoonan arvoinen helmi.
Huomenissa jo kello 4 aikaan minut herätti se tarjooja, jonka
kapteeni Nemo oli asettanut erityisesti minua palvelemaan. Nousin
kiireesti ylös, pukeuduin vaatteisiini ja jouduin salonkiin.
Kapteeni Nemo odotti minua siellä.
"Herra Aronnax" hän sanoi, "oletteko valmis lähtemään matkaan?"
"Valmis olen."
"Entä seuralaiseni, kapteeni?"
"He ovat jo saaneet tiedon ja odottavat meitä."
"Emmekö pukeudu sukellustamineihimme?" kysyin.
"Ei vielä. En ole tahtonut antaa _Nautiluksen_ lähetä liian
paljon rannikkoa, joten olemme vielä melkoisen matkan päässä
Manaar-särkältä; mutta olen antanut varustaa valmiiksi veneen
viemään meidät määräpaikkaan, niin että säästämme itseltämme pitkän
kierroksen. Veneessä ovat myöskin sukelluspukumme, jotka otamme
päällemme kun vedenalainen kävelymatkamme alkaa."
Kapteeni vei minut keskusportaita myöten yläkannelle, jossa Ned
ja Conseil odottivat meitä, ollen ylen ihastuneita alkavaan
"huvimatkaan". Viisi _Nautiluksen_ matruusia vartoi airot käsissään
veneessä, joka oli kiinnitetty laivan sivulle.
Yö oli vielä pimeä. Paksut pilvikerrokset peittivät taivaankannen,
päästäen tähtien valon vain niukasti tuikkimaan. Katselin maalle
päin, mutta siitä näin vain hämärän juovan, joka peitti kolme
neljännestä taivaanrannasta ulottuen lounaasta luoteeseen.
_Nautilus_, joka yöllä oli kulkenut Ceylonin länsirannikkoa ylöspäin,
oli nyt sen salmen tai oikeammin lahdelman länsipuolella, jonka
Ceylon- ja Manaar-saaret sulkevat sisäänsä. Siellä mustien vesien
alla sijaitsi simpukkariutta jonne nyt aijoimme -- tuo tyhjentymätön
helmikenttä, joka on yli kolme peninkulmaa pitkä.
Kapteeni Nemo, Conseil, Ned Land ja minä istuimme perään; peränpitäjä
asettui paikallensa, hänen neljä toveriaan työnsivät airot veteen ja
kiinnitysköydet laskettiin irti.
Vene rupesi kulkemaan etelää kohti. Soutajat eivät pitäneet erityistä
kiirettä. Huomasin että he vain joka kymmenes sekunti uudistivat
vetonsa, niinkuin sotalaivojen veneissä on tapana. Veneen velloessa
eteenpäin putosivat vesipisarat airoista aaltojen mustille harjoille
roiskahdellen raskaasti kuin lyijykuonahiukkaset; lievä merituuli
pani veneen keveästi keinumaan, ja välistä loiskahti laine särkyen
sen keulaa vastaan.
Me istuimme äänettöminä. Mitähän kapteeni Nemo nyt miettikään? Ehkäpä
hän ajatteli maata, jota nyt lähestyimme ja joka kaiketi hänestä
oli liian lähellä, kun se taas kanadalaisen mielestä yhäti häämötti
aivan liian kaukana. Conseilia vuorostaan jännitti yksinomaan hänen
uteliaisuutensa.
Kello puoli 6 sallivat ensimmäiset taivaanrannan takaa paistavat
valoviirut rannikon yläreunaa näkyä hiukan selvempänä. Ollen
idässäpäin jotenkin matalaa kohosi se jonkin verran etelää kohti.
Vielä erotti noin kahdeksan kilometrin välimatka meidät siitä, eikä
rantaviivaa voinut erottaa usvan peittämästä vedestä. Äärettömässä
yksinäisyydessään lepäsi tuo helmenpyytäjäin tavallinen kokouspaikka.
Mutta me tulimmekin sinne, kuten kapteeni Nemo oli huomauttanut,
kuukautta aikaisemmin kuin kalastus tavallisesti alkoi.
Kello 6 syttyi päivä niin nopeasti kuin kuuman ilmanalan seuduilla on
tavallista, missä ei tunneta aamu- eikä iltaruskoa. Auringonsäteet
puhkaisivat näköpiirin päälle kasautuneet pilvet, ja päivän säteilevä
tähti kohosi herkeästi taivaalle. Minä erotin selvästi maata, jolla
harvaksensa kasvoi yksinäisiä puita.
Vene läheni Manaar-saarta, jonka ranta avartuu kaarenmuotoisesti
etelään päin. Kapteeni Nemo oli noussut seisomaan tuhdolle ja
tarkasteli merta.
Hän antoi äkkiä merkin, ja ankkuri heitettiin mereen. Sen touvia
ennätti tuskin ollenkaan juosta ulos, sillä ankkuri tapasi pohjan jo
metrin syvyydessä. Tämä olikin simpukkariutan korkeimpia kohtia.
"Nyt olemme perillä, herra Aronnax", sanoi kapteeni. "Katselkaa
tätä kapeata lahdelmaa. Tänne juuri kokoutuvat kuukauden perästä
helmenpyyntiurakoitsijain lukuisat veneet, ja näitä vesiä heidän
rohkeat sukeltajansa tutkivat ristiinrastiin. Kuten näette, on
lahdelma oivallisesti muodostunut helmenpyyntiä varten. Se on
suojattu myrskyä vastaan, eikä maininki siinä ulotu koskaan syvälle,
mikä seikka on erittäin edullinen sukeltajien työlle. Nyt me
pukeudumme sukellustamineihimme alottaaksemme tarkastusmatkamme."
En vastannut mitään, mutta katsellen yhä noita epäiltäviä vesiä aloin
soutajain avulla vetää raskaita vesivarustuksia päälleni. Kapteeni
Nemo ja molemmat toverini tekivät samaten. _Nautiluksen_ miehistä ei
yksikään seurannut meitä tällä matkalla.
Pian olimmekin kaulaa myöten kahlitut kumitamineihin, ja hihnat,
jotka kannattivat ilmakojeita selässämme, kiinnitettiin. Sen sijaan
ei Ruhmkorffin lamppuja aijottu ottaa lainkaan mukaan.
"Ne ovat tällä matkalla tarpeettomat", sanoi kapteeni. "Emme tule
laskeutumaan erityisen syvälle, joten auringonsäteet hyvin valaisevat
tietämme. Sitäpaitsi olisi varomatontakin ottaa sähkölamppuja mukaan.
Niiden valo voisi odottamatta houkutella näiden vesien raatelevia
asukkaita kimppuumme."
Kapteenin puhuessa silmäsin molempiin tovereihini. Heidän päänsä
olivat jo vaskikupuran sisässä, niin etteivät he voineet kuulla eikä
puhua lainkaan.
"Vielä yksi kysymys, kapteeni", sanoin. "Entä aseemme -- pyssymme?"
"Pyssytkö? Mitä hyötyä meille niistä olisi? Vuorelaiset kotimaassanne
käyvät karhujen kimppuun pelkkä puukko kädessä, ja eikö teräs olekin
luotettavampi ase kuin lyijy? Kas tässä tukeva kalpa, pankaa se
vyöllenne ja lähtekäämme nyt matkaan."
Katsahdin vielä kerran seuralaisiini. Heillä oli samanlaiset aseet
kuin meilläkin, ja sen ohella heilutti Ned Land kädessään suunnatonta
valaskeihästä, jonka oli ottanut mukaansa _Nautiluksesta_.
Nyt annoimme mekin, kapteeni Nemo ja minä, sulkea päämme
metallikypäreihin, ja samassa tuokiossa pantiin ilmasäiliömme
toimimaan.
Sitten meidät nostettiin yksitellen alas veneestä; ja puolentoista
metrin syvyydellä saimme jalansijaa tasaisella hiekkapohjalla.
Kapteeni antoi kädellään merkin, ja me katosimme aaltojen alle loivaa
rinnettä alaspäin. Aurinko levitti jo tarpeeksi valoa veden alle.
Kymmenen minuutin kävelyn perästä olimme jo kuusi metriä pinnan alla,
ja pohja muuttui tasaiseksi.
Jalkojemme juuressa suhahteli isoja kalaparvia edestakaisin niinkuin
kurppia suolla. Hienolla hiekkapohjalla välkkyi ja kimalteli
koreavärisiä ja monenmuotoisia näkinkenkiä, ja niiden välillä astua
tassutteli kömpelöliikkeisiä ja useinkin kamalannäköisiä rapuja ja
muita niveleläimiä.
Kello 7 aikaan saavuimme vihdoin helmisimpukkasärkälle, jolla näitä
arvokkaita nilviäisiä sikiytyy miljoonittain. Ne olivat kiintyneet
pohjakallioihin ruskeahkolla byssus-parrallaan, joka estää niitä
ollenkaan liikkumasta; sen kautta ne ovat paljon avuttomampia kuin
tavalliset simpukat, joille "jalkansa" sentään suo jonkinmoisen
vaikka hitaankin liikkumiskyvyn.
Jalohelmisimpukalla, _Meleagrina margaritiferalla_, on kaksi
melkein yhtäläistä kuorta, jotka ovat osterinkuorten näköiset ja
joiden paksut seinät ovat ulkopuolelta hyvin rosoiset. Nuoremmilla
on kuorissa vihertäviä juomuja, jotka leviävät kärjestä alaspäin;
kymmenvuotiailla ja vanhemmilla on ihan musta pinta ja ovat ne aina
15 sm. leveitä.
Mutta tähän emme saaneet pysähtyä. Kapteeni Nemo vei meitä eteenpäin
polkuja pitkin, jotka näyttivät olevan hänelle yksin tuttuja ja jotka
lopulta johtivat meidät valtavaan merenalaiseen luolaan. Sen isoista
kivijärkäleistä muodostuneet seinät olivat runsaan vesikasviston
peittämät, ja auringonpaiste tuntui sisälle käytyämme aivan sammuvan.
Pian tottuivat kuitenkin silmäni täällä vallitsevaan hämärään. Mutta
mitä varten hän meidät tänne johti? Kohta saisimme senkin tietää.
Astuttuamme jonkun matkaa jotenkin leveätä pohjarinnettä alaspäin
saavuimme lieriömäisen rotkon pohjaan. Täällä kapteeni Nemo seisahtui
ja osotti kädellään muuatta esinettä.
Se oli jättiläiskokoinen simpukka, kuuluva _tridacnain_ eli
jättisimpukoiden heimoon; oikea kylpyallas, sillä sen kuoret olivat
yli kaksi metriä leveät. Lähenin tarkastamaan tuota ihmeellistä
nilviäistä. Parrallaan se oli kiinnittynyt graniittikallioon
ja oli saanut rauhassa kehittyä täällä rotkon tyynessä vedessä.
Arvioin sen painavan yli 300 kiloa, joten siinä oli syötävää lihaa
ainakin 15 kiloa. Sellaisia poikia ei pahinkaan suursyömäri jaksaisi
tusinakaupalla sulattaa.
Simpukan molemmat kuoret olivat puoleksi avatut. Kapteeni lähestyi
varovasti ja työnsi väkipuukkonsa aukkoon estääkseen kuoria
sulkeutumasta; sitten hän kädellään kohotti eläimen kaivomaista ja
reunoiltaan ripsimäistä vaippaa. Ja siellä, vaipan lehtimäisten
ryppyjen välissä, näin kokospähkinän kokoisen helmen. Se oli aivan
pyöreä, läpikuultava ja ihanahohtoinen. Hurmautuneena kurotin kättäni
koskettaakseni, punnitakseni tuota maailman ihmeellisintä helmeä!
Multa kapteeni tarttui käteeni, ja vetäen nopeasti puukkonsa aukosta
antoi hän molempain kuorien äkkiä pudota yhteen.
Nyt ymmärsin hänen tarkotuksensa! Hän antoi helmen jäädä
jättiläissimpukan kohtuun, salliakseen sen rauhassa kehittyä
edelleen. Hän yksin tunsi rotkon ja sen salaisuuden; siellä hän
kasvatti aarrettaan, kunnes vei sen luonnontieteellisen museonsa
kalliimmaksi kaunisteeksi. Vertaillen mielessäni jättihelmeä toisiin
_Nautiluksen_ kokoelmissa jo oleviin arvioin sen ainakin 10 miljoonan
markan arvoiseksi. Kauneudestaan ja kalleudestaan huolimatta se oli
kuitenkin vain pelkkä luonnontieteellinen harvinaisuus eikä mikään
koruesine, sillä mikäpä naiskorva voisi sitä koskaan kantaa?
Olimme tulleet matkamme loppupäähän ja käännyimme nyt takaisin
helmisärkälle, jonka kirkasta vettä mitkään sukeltajat eivät vielä
olleet sekoittaneet. Kävelimme kuten ainakin huvimatkalla, kukin
erikseen ja pysähtyen mielensä mukaan katselemaan merkillisyyksiä.
Minua ei enää ollenkaan painanut huoli niistä vaaroista, joita
mielikuvitukseni eilen illalla oli niin suurennellut. Kohta saavuimme
niin ylävälle paikalle, että yläruumiimme pisti vedenpinnan
yläpuolelle; ja Conseil astui eteeni, lähensi kuparikattilaansa minun
päähineeni viereen ja tervehti minua ystävällisesti silmillään.
Mutta sitten alkoi pohja taas aleta ja me siirryimme "varsinaiseen
alkuaineeseemme". Äkkiä pysähtyi kapteeni Nemo -- luulin hänen
aikovan kääntyä takaisin. Mutta hän viittasikin minua ja
seuralaisiani kumartumaan hänen viereensä leveään kallionrotkon
suojaan. Hänen kätensä osotti muuatta tummaa kohtaa läpinäkyvässä
vedessä, ja minä katselin tarkasti sinnepäin.
Viiden metrin päässä meistä näkyi varjo laskeutuvan pinnalta pohjaan
päin. Ensin säikähdin luullen sitä haikalaksi, mutta huomasinkin heti
erehtyneeni; vielä emme olleet tulleet tekemisiin valtameren tiikerin
kanssa.
Se oli ihminen, elävä olento; alaston hindu, varmaankin köyhä
raukka, joka oli tullut poimimaan moniaan tähkän ennen varsinaisen
elonteon alkamista. Näin hänen veneensäkin pohjan, joka kuumotti
moniaan metrin hänen päänsä päällä. Hän sukelsi pohjaan ja nousi
pintaan herkeämättä. Sukeltamistaan hän helpotti pitämällä jalkainsa
välissä kiveä, joka oli nuoralla sidottu veneen laitaan; se oli hänen
ainoa työaseensa. Tultuaan pohjaan noin kymmenen metrin syvyyteen
hän lankesi polvilleen ja täytti reppunsa kiireesti kokoamillaan
simpukoilla. Sitten hän nousi pintaan, tyhjensi saaliinsa veneeseen,
tarttui kiveensä ja alotti uudestaan saman toimen, joka ei kerrallaan
kestänyt puolta minuuttia kauvempaa.
Sukeltaja ei nähnyt meitä, sillä kallion varjo peitti meidät hänen
katseiltaan. Ja kuinka olisikaan hän, tuo hinduparka, voinut aavistaa
että ihmisiä, samallaisia olentoja kuin hän, tarkasteli täällä veden
alla hänen jokaista liikettään?
Seurasin mitä valppaimmin hänen työskentelyään. Jo puolen tunnin ajan
oli hän noussut ja laskenut pinnalta pohjaan ja pohjasta pintaan
täsmällisesti kuin mikäkin kone, ilman että mikään vaara näytti
uhkaavan häntä. Mutta yht'äkkiä, juuri kuin hindu oli polvillaan
pohjassa, näin hänen tekevän kauhistuneen eleen, hypähtävän pystyyn
ja ponnahtavan ylös päästäkseen nopeasti merenpintaan.
Minä käsitin silmänräpäyksessä hänen kauhistuksensa syyn. Jättimäinen
varjo suhahti onnettoman sukeltajan yli. Se oli iso haikala, joka
palavin silmin ja kita auki syöksyi vinosti hänen kimppuunsa.
Olin kauhusta melkein tajutonna, kykenemättä liikahtamaankaan.
Iskien väkevästi evillään törmäsi ahnas peto hindua vastaan, mutta
tämä heittäytyi syrjään ja väisti hain hampaat välttämättä kumminkaan
sen pyrstöä, joka löi miespoloista rintaan ja kaatoi hänet pitkäkseen
pohjaan.
Tämä kamppaus ei kestänyt montaakaan silmänräpäystä. Haikala palasi
ja kääntyen seljälleen valmistui haukkaamaan hindun keskeltä kahtia.
Mutta silloin huomasin kapteeni Nemon, joka makasi vierelläni,
nousevan nopeasti pystyyn. Väkipuukko kädessään kävi hän vuorostaan
haikalan kimppuun, valmiina taistelemaan rinta rintaa vasten sen
kanssa.
Juurikuin pedon piti katkaista saaliinsa, huomasi se uuden
vastustajan; ja kääntyen jälleen vatsalleen syöksyi se tätä vastaan.
Näen vieläkin kapteeni Nemon taisteluasennossaan. Nojaten ruumistaan
taaksepäin odotti hän hirmuista vihollistaan; ja kun tämä syöksähti
hänen ylitseen, vältti hän ihmeteltävän sukkelasti törmäyksen ja iski
samalla kertaa puukkonsa sen vatsaan. Mutta vielä ei taistelu ollut
loppuun oteltu. Kammottava kamppailu seurasi.
Veri virtasi tulvaten haikalan haavasta. Meri värjäytyi punaiseksi,
enkä minä nähnyt enää mitään tuon samean nesteen läpi. En mitään --
siihen silmänräpäykseen asti, jolloin punaiseen veteen äkkiä tulleen
kirkkaan aukon kautta näin rohkean kapteenin suonenvedontapaisesti
tarttuneen kiini pedon toiseen rintaevään, samalla kuin hän rinta
rintaa vasten kamppaili hirviön kanssa ja halkoi sen vatsaa
puukollaan, kykenemättä kumminkaan satuttamaan sitä sydämmeen.
Haikala kääntyi ja kiemurteli edestakaisin, piesten merta pyrstöllään
niin raivokkaasti, että minä olin vähällä paiskautua kumoon sen
synnyttämistä vedenpyörteistä.
Olisin tahtonut rientää kapteenille avuksi, mutta olin hirmun
vallassa kuin naulittuna paikalleni enkä voinut liikahuttaa
jäsentäkään.
Jäykistynein silmin seurasin taistelua. Näin sen kauhujen yhä
kasvavan. Kapteeni kaatui kumoon pohjaan hirvittävän painon alla.
Sitten aukenivat haikalan leuvat selkiseljälleen aivan kuin
suunnattomat rautalevysakset, ja kapteeni Nemon hetket olisivat
olleet luetut, jollei samassa tuokiossa Ned Land, nopeasti kuin
ajatus, olisi vuorostaan harpuuna kädessä syössyt petoa vastaan ja
iskenyt hirvittävän aseensa sen kylkeen.
Aallot värjäytyivät taas punaisiksi verestä. Ne kohisivat jälleen
ympärilläni haikalan piestessä niitä kuvaamattoman raivoisasti. Mutta
Ned Land ei ollut iskenyt harhaan. Eläin kamppaili kuolintuskissaan.
Sydämmeen satutettuna se piehtaroi ja temmelsi umpimähkään, ja
maininki sen synnyttämistä pyörteistä kaatoi Conseilin kumoon.
Tällävälin oli Ned Land nostanut pystyyn kapteenin, joka onneksi
ei ollut saanut mitään vammaa. Jälkimmäinen meni heti hindun luo,
leikkasi nopeasti poikki tätä veneeseen kiinnittävän köyden,
otti hänet syliinsä ja ponnahti sitten voimakkaasti hypäten ylös
vedenpintaan.
Me seurasimme häntä kaikki kolme, ja pelastuneina aivan kuin ihmeen
avulla pääsimme kaikki hindun veneeseen.
Kapteeni Nemon ensi huolena oli saada hinduparka virvotetuksi
henkiin. Hänen ja Conseilin voimakkaasta hieronnasta tämä viimein
tulikin tajuihinsa ja avasi silmänsä. Kuinka ihmeissään ja
pelästyksissään hänen täytyikin olla nähdessään nuo neljä suurta
vaskipäätä, jotka yhdessä kumartuivat hänen ylitseen! Ja mitä hän
ennen kaikkea mahtoikaan ajatella, kun kapteeni Nemo otti taskustaan
pienen pussillisen helmiä ja pisti sen hindun vapisevaan käteen?
Hänen kauhusta tuijottavat silmänsä ilmaisivat kuitenkin, ettei
hänellä ollut aavistustakaan siitä, mitä ylenluonnollisia olentoja
nuo vetehiset olivat, joita hän sai kiittää yhdellä kertaa hengestään
ja rikkaudestaan.
Kapteenin annettua merkin laskeuduimme jälleen alas simpukkasärkälle,
ja kulkien samaa tietä kuin olimme tulleet saavutimme puolituntisen
vaelluksen jälkeen ankkurin, jolla _Nautiluksen_ vene oli kiinnitetty
merenpohjaan.
Sittekun olimme kunnolla päässeet veneeseen, vapauttivat matruusit
meidät vaskihytyristämme ja kumivaatteistamme.
Kapteeni Nemon ensi sanat olivat suunnatut kanadalaiselle.
"Kiitos, mestari Land", sanoi hän.
"Se oli vain vastapalvelus, kapteeni", vastasi tämä. "Olin sen velkaa
teille."
Heikko hymy näkyi kapteenin huulilla, ja sillä oli asia sovittu.
"_Nautilukseen_!" sanoi hän sitten.
Vene kiiti aaltoja pitkin. Jonkun minuutin jälkeen tapasimme
vedenpinnalla uiskentelevan haivainajan ruumiin.
Mustista evänhuipuista tunsin sen Intian meren hirvittäväksi
Melanoptera-haiksi. Se oli yli kahdeksan metriä pitkä, josta
suunnaton kita otti melkein kolmannen osan.
Meidän vielä katsellessamme tuota elotonta liharöykkiötä ilmestyi
veneen ympärille tusinan verta samansukuisia petoja, jotka meistä
välittämättä syöksyivät raadon kimppuun ja repivät siitä kimpaleita.
Kello puoli 9 illalla olimme jälleen _Nautiluksella_. Siellä rupesin
lähemmin mietiskelemään niitä tapahtumia, joita oli sattunut
matkallamme Manaar-särkälle. Kaksi seikkaa johtui silloin itsestään
mieleeni: kapteeni Nemon verraton uljuus, ja hänen uhrautumisensa
ihmisolennon puolesta, vaikka hän niin suuresti inhosikin sitä rotua
että otti turvansa aaltojen alle. Ei siis tuo ihmeellinen mies
sittenkään, sanoi hän mitä sanoi, ollut saanut tyyten kuoletetuksi
sydäntä rinnassaan.
Kun huomautin tästä hänelle, vastasi hän lievästi liikutettuna:
"Tuo hinduparka, professori, on sorretun maan asukas, jollainen
minäkin olen ja tulen viimeiseen hengenvetooni asti olemaan!"