Kapteeni Nemon uusi ehdotus.
Kun _Nautilus_ helmikuun 28 p. puolenpäivän aikaan nousi merenpintaan
9°4' pohjoisella leveysasteella, näkyi maata lähes 13 kilometrin
päässä lännessäpäin. Ensimmäiseksi pisti silmääni valtava, noin 700
metrin korkuinen vuorijono, joka nousi ja laski hyvin oikullisesti.
Korkeusmittauksen tehtyä menin alas salonkiin vertaamaan tulosta
merikarttaan ja huomasin, että lähestyimme Ceylonin saarta, tätä
Etu-Intian niemimaan korvannipukkaan ripustettua jalohelmeä.
Kapteeni Nemo ja hänen varapäällikkönsä saapuivat silloin sisään.
Kapteeni katsahti karttaan. Sitten hän kääntyi puoleeni ja sanoi:
"Ceylonin saari on kuuluisa helmenpyynnistään. Huvittaisiko teitä
käydä katsomassa sellaista pyyntipaikkaa, herra professori?"
"Varmastikin, kapteeni."
"Hyvä, sellainen on täällä helppo löytää. Mutta me saamme nähdä vain
pyyntipaikan ilman pyytäjiä, sillä pyyntikausi ei vielä ole alkanut.
Minä annan määräyksen kääntyä Manaar-lahdelmaan, jonne saavumme
yöllä."
Kapteeni lausui muutaman sanan apulaiselleen, joka lähti heti ulos.
Pian vajosi _Nautilus_ veden alle, ja manometri näytti sen kulkevan
10 metriä syvällä.
"No niin, professori", sanoi isäntämme, "aamulla siis lähdette
seuralaistenne kanssa Manaarin kalastamoille; ja jos joku aikainen
helmenpyytäjä jo sattuisi olemaan siellä, niin saatte nähdä hänet
työssään."
"Hyvä, kapteeni."
"Sivumennen kysyen, herra Aronnax, ette kai peljänne haikaloja?"
"Haikaloja!" huudahdin aika tavalla ällistyneenä moisesta
kysymyksestä.
"Niin, haikaloja", toisti kapteeni.
"Täytyy myöntääkseni, kapteeni, etten ole vielä ennättänyt oikein
perehtyä semmoisiin kaloihin."
"_Me_ olemme kyllä vanhoja tultuja niiden kanssa", vastasi kapteeni,
"ja aikaa myöten perehdytte tekin niihin. Voimmehan ottaa aseita
mukaan, sillä noita otuksia saattaa tulla tupsahtaa vastaamme.
Haikalanpyynti se vasta on jännittävää urheilua. Huomenna varahin
siis matkaan, professori."
Sanottuaan tämän perin huolettomalla äänensävyllä poistui isäntämme
salongista.
Jos teidät kutsuttaisiin Sweitsin vuorille ampumaan karhuja,
vastaisitte kukaties: "No hyvä, huomenna panemme kontion koville."
Tahi saadessanne kutsun lähteä pyytämään jalopeuroja Atlas-vuorten
rinteiltä tahikka tiikereitä Intian viidakoista sanoisitte: "Ahaa,
näyttääpä siltä kuin saisin jalopeuran tai tiikerin taljan lattian
koristeeksi!" Mutta annappa kun teitä pyydetään mukaan jahtaamaan
haikaloja niiden luonnollisessa elementissä, niin jopa menee kätenne
korvalliselle ja te pyydätte vähän ajatusaikaa.
Mitä minuun tulee, pyyhkäisin otsaltani muutamia jääkylmiä
hikikarpaleita.
"Mietitäänhän nyt vähäsen asiaa", tuumin itsekseni, "eikä pidetä
liikaa kiirettä. Merisaukkojen pyynti, kuten viimeksi Krespon
merenalaisissa metsissä, käy kyllä laatuun; mutta otappa oikein
urakaksi haikalojen kiertäminen meren uumenissa -- se on sentään
vähän toista sorttia. Tiedän kyllä etteivät neekerit joissakin
paikoin epäröi käydä niiden vietävien kimppuun puukko toisessa
kädessä ja laskinnuora toisessa; mutta arvaanpa ettei niistäkään
monet palaja siltä matkaltaan. Enkä minä sitäpaitsi mikään neekeri
olekaan -- ja jos olisinkin, niin kyllä pieni epäröiminen tässä on
vallan paikallaan."
Olin jo näkevinäni haikalojen moninkertaisilla hammasriveillä
varustettujen leukain irvistävän vastaani ja tuntevinani äkkinäistä
kipua niiden iskiessä säärivartteni ympäri, kun Conseil ja
kanadalainen törmäsivät ovesta sisään vallan iloisina. He eivät
tienneet mikä heitä odotti.
"Kautta kunniani, herra professori", purskahti Ned Land puhumaan,
"tekipä tuo teidän kapteeni Nemonne, jonka muuten hitto periköön,
meille kerrankin hauskan ehdotuksen."
"Ahaa", sanoin, "tiedätte siis..."
"Jollei isäntä pahaksi pane", kiirehti Conseil hienommalla tavallaan
selittämään kanadalaisen töykeätä ilmoitusta, "jollei isäntä
pahaksi pane, niin on _Nautiluksen_ päällikkö kutsunut meidät
huomenaamuna isännän seurassa tarkastamaan Ceylonin mainioita
helmenkalastuspaikkoja. Hän teki ehdotuksensa valituin sanoin ja
käyttäytyi kuin ainakin oikea herrasmies."
"Eikö hän puhunut mitään muuta?"
"Eikö siinä jo ollut kylliksi? Niin tuiki tavaton matka!"
"Ja vaarallinen kukaties", lisäsin laupiaasti.
"Vaarallinenko?" pani Ned Land vastaan. "Mokoma kävely
simpukkariuttaa pitkin, pyh!"
Kapteeni Nemo ei siis ollut tovereilleni maininnut mitään
haikaloista. Katselin heitä epäröiden, puhuako heille mitään
"kävelyn" vaarallisista puolista.
"Tahtoisiko isäntä ehkä kertoa meille hiukan helmenpyynnistä", pyysi
Conseil.
"Itse pyynnistäkö", kysyin, "vai tapaturmistako joita saattaa
sattua..."
"Helmenpyynnistä", sanoi kanadalainen. "Ennenkun antautuu uudelle
pyyntialalle, on siitä päästävä täysin perille."
"No niin, ystäväni; painakaa puuta, niin kerron mitä tiedän."
Ned ja Conseil istuivat sohvaan, ja edellinen alotti:
"Kuulkaas, professori, minkälainen kapine se helmi oikein onkaan?"
"Kelpo Nedini", vastasin, "runoilijain mielestä se on meren
kyynel; itämaalaiset sanovat sitä kivettyneeksi kastepisaraksi;
naisille se on soikea jalokivi, joka näyttää vallan somalta
sormessa, kaulalla tai korvassa; kemisti pitää sitä fosfori- ja
hiilihappoisen kalkin yhtymänä, johon sisältyy vähän liivakkoakin; ja
luonnontieteilijä vihdoin näkee siinä vain sairaaloista erittymistä
siitä elimestä, joka eräissä kaksikuorisissa simpukoissa synnyttää
n.s. helmiäisainetta. Helmiä tuottavia simpukoita on montakin eri
lajia, mutta runsain saalis saadaan Persian lahdessa tavattavasta
jalohelmisimpukasta. Helmi on jonkun kovan pikkuesineen, hiekanjyvän
tai muun sellaisen ympärille kasvanut pyöreä helmiäisaineen
kerrostuma, joka joko istuu kiini kuoressa tahi on irtonaisena
jossakin simpukan ruumiin syvennyksessä."
"Helmien hinta vaihtelee arvatenkin niiden suuruuden mukaan?"
tiedusti Conseil.
"Ei vain suuruuden vaan myöskin muodon, värin ja kiillon
perusteella", sanoin. "Kauneimmat ovat n.s. paragon-helmet, jotka
syntyvät yksitellen eläimen vaipan kudoksissa; ne ovat valkeita,
usein läpikuultavia, toisinaan opaalinkiuhtavia sekä muodoltaan
pallonpyöreitä tai päärynänmuotoisia. Ne ovat kaikkein kalleimmat
ja myydään kappaleittain. Kuoreen kiinikasvaneet helmet esiytyvät
ryhmittäinkin, eivätkä ne ole niin säännöllisen muotoisia; niitä
myydään painon mukaan. Kaikkein pienimpiä ja halvimpia sanotaan
hietahelmiksi."
"Onko helmien pyytäminen vaarallista urakkaa?" kysyi Conseil
edelleen, laskien ennakolla mielessään mitä aarteita huomisella
retkellä oikein kokoaisikaan.
"Ei niin kovin vaarallista", kiirehdin rauhoittamaan häntä,
"varsinkin jos osaa olla tarpeeksi varovainen."
"Mikä vaara siinä ammatissa voisi uhata?" hymähti kanadalainen
ylenkatseellisesti. "Korkeintaan saa nielaista suullisen tai pari
merivettä."
"Aivan niin", vastasin koettaen matkia kapteeni Nemon huoletonta
äänensävyä. "Sivumennen kysyen, pelkäättekö te haikaloja, kunnon Ned?"
"Minäkö haikaloja", kivahti tämä, "joka olen harpuunamestari!
Ammattiinihan kuuluu sellaisten uhmaaminen."
"Katsokaas, nyt ei ole kysymys siitä, että niitä koetettaisiin pyytää
koukulla ja läskikappaleella, nostaa saalis ylös laivankannelle,
katkaista pyrstö kirveellä, avata vatsa, kiskaista irti sydän ja
viskata se mereen."
"Tullaanko siis kamppailemaan..."
"Aivan niin!"
"Vedessä?"
"Vedessä juuri."
"No kautta kunniani, vallan kernaasti minun puolestani, kun on vain
kelpo keihäs kädessä! Tiedättehän itsekin, professori, että hait
ovat kömpelöliikkeisiä eläviä. Niiden täytyy paneutua seljälleen
voidakseen siepata teistä palan, ja sillä aikaa..."
Ned lausui sanan "siepata" semmoisella tavalla että kylmät väreet
kulkivat selkäpiitäni pitkin.
"Entäs sinä, Conseil, mitä sinä haikaloista arvelet?"
"Minäkö? Saanko puhua suoraan?"
"Sitä parempi."
"Jos isäntä kerran aikoo astua haikaloja vastaan, niin miksi ei hänen
uskollinen palvelijansa saisi astua rinnalla?"