Intian valtameri.
Nyt alkaa toinen jakso merenalaisella purjehdusmatkallamme. Edellinen
päättyi liikuttavaan kohtaukseen korallihautausmaalla, joka teki
mieleeni niin syvän vaikutuksen. Kapteeni Nemon elämä kului tykkänään
suunnattoman valtameren helmassa, jossa häneltä ei eläessään
puuttunut mitäkään eikä kuoltuaan edes hautaakaan, jonka hän oli
varustanut itselleen valmiiksi luoksepääsemättömimmässä kaikista
sen kuiluista. Siellä eivät mitkään merihirviöt tulisi häiritsemään
_Nautiluksen_ miesten ikilepoa -- noiden ystävysten, jotka olivat
kuolemassa kiintyneet toisiinsa yhtä lujasti kuin elämässäkin.
"Eivätkä ihmisetkään..." oli kapteeni Nemo lisännyt. Alati sama
julma, järkkymätön epäluuloisuus muuta ihmiskuntaa vastaan.
Itse puolestani en tämän salaperäisen henkilön suhteen voinut tyytyä
niihin olettamuksiin, jotka tyydyttivät Conseilia. Tuo kunnonmies
piti itsepäisesti _Nautiluksen_ päällikköä yhtenä maailman monista
väärinkäsitetyistä tiedemiehistä, jotka palkitsevat aikalaistensa
välinpitämättömyyden yhtä suurella ylenkatseella. Kapteeni Nemo oli
hänen mielestään tunnustusta saavuttamaton nero, joka väsyneenä
toiveittensa alituisesta pettymisestä maan päällä oli ottanut
turvansa tähän luoksepääsemättömään alkuaineeseen, jossa hänen
taipumuksillaan oli vapaa liikkumisala. Mutta minun mielestäni
tällainen olettamus riitti selvittämään vain yhden puolen kapteeni
Nemon luonteesta.
Sillä toisyön salaperäiset tapahtumat, jolloin meidät oli vangittu ja
väkisin nukutettu; kapteenin käytös, kun hän väkisin oli siepannut
kaukoputken silmiltäni juuri kun rupesin tarkastamaan taivaanrantaa;
merimiehen kuolinhaava, jonka täytyi aiheutua jostakin _Nautiluksen_
saamasta selittämättömästä kolauksesta -- kaikki tämä johti
ajatukseni uuteen suuntaan. Ei! Kapteeni Nemo ei tyytynyt ainoastaan
pakenemaan ihmisiä. Hänen hirvittävä merikoneensa ei palvellut
vain hänen vapaudenjanoaan, vaan samalla myöskin joitakin minulle
käsittämättömiä kostotarkotuksia.
Tällä hetkellä ei minulla kuitenkaan ole vielä mitään selvillä. Yhä
vielä pilkottaa minulle vain jokunen harva valopilkku pimeästä,
ja minun täytyy tyytyä niin sanoakseni kirjoittamaan muistelmiani
yksinomaan tapahtumien sanelun mukaan.
Tänä päivänä, tammikuun 21:ntenä, puolipäivän aikaan tuli
apulaispäällikkö kannelle mittaamaan auringonkorkeutta. Minäkin
kiipesin sinne, sytytin sikarin ja katselin miehen hommaa. Olin
saanut selville ettei hän ymmärtänyt ranskaa, sillä olin usein hänen
kuultensa korkealla äänellä lausunut huomautuksia, jotka olisivat
saaneet hänen vasten tahtoaankin osottamaan niille jotain huomiota;
mutta hän pysyi alati yhtä mykkänä ja tunteettomana.
Hänen tehdessä huomioitaan sekstantin avulla tuli muuan _Nautiluksen_
matruuseista -- sama roteva mies, joka oli seurannut meitä
ensimmäiselle merenalaiselle kävelymatkallemme Krespo-saaren metsiin
-- puhdistamaan heijastuskoneen lasiruutuja. Minä katselin nyt
tarkemmin tämän laitteen rakennetta. Sen valovoimaa suurensivat
satakertaisesti mykiömäiset, pyöreät lasilevyt, jotka asetettuina
samalla tapaa kuin majakkalyhdyissä pakottivat valon leviämään
haluttuun suuntaan. Kun _Nautilus_ vihdoin oli kaikinpuolin
varustettu jatkamaan matkaansa, lähdin alas salonkiin. Laukut
suljettiin, ja aluksen suunta osotettiin suoraan länttä kohti.
Kynnimme nyt Intian valtamerta, tätä suunnatonta vesilakeutta,
jonka pinta käsittää 150 miljoonaa hehtaaria ja jonka vesi on
niin läpikuultavaa että melkein päätä huimaa kun kumartuu sitä
katselemaan. _Nautilus_ kulki tällöin 100--200 metrin syvyydessä.
Tätä menoa jatkui moniaita päiviä. Kenestä muusta tahansa kuin
minusta, joka tunsin rajatonta rakkautta merielämään, olisivat
päivän tunnit varmastikin tuntuneet pitkiltä ja yksitoikkoisilta;
mutta jokapäiväiset kävelyt kannella, jolloin sain hengittää
valtameren voimistavaa ilmaa, vaihtelevain vesikerrosten katseleminen
salongin isojen akkunaruutujen lävitse, lukuhetket kirjastossa
ja muistiinpanojen toimittaminen veivät tyyten aikani ja estivät
ikävystymästä ja alakuloiseksi käymästä.
Mitä terveydentilaamme tulee, olimme kaikki mainiossa kunnossa.
Ruokajärjestys laivalla oli vaihteleva ja soveltui meille
erinomaisesti; merilinnuista olivat jotkut lajit syötäviä,
ja syvyydestä nostimme herkullisia kilpikonnia, monenlaisia
eriskummallisia panssarikaloja, jotka olivat milloin neli-, milloin
kolmitahoisia, ja syötäviä nilviäisiä, niin että minä puolestani
olisin tullut hyvin toimeen ilman niitäkin harvinaisuuksia, joilla
Ned Land itsepäisesti otti ruokalistaamme lisätäkseen.
Tammikuun 24 päivän aamulla erotimme 12°5' eteläisellä leveys- ja
94°33' pituusasteella asumattoman Kuling nimisen korallisaaren, jolla
kasvaa komeita kokospalmuja ja jolla aikoinaan kävivät Darwin ja
kapteeni Fitz-Roy. _Nautilus_ purjehti pitkin sen rintariuttaa, ja
pohjaverkkomme nosti esiin koko joukon polyyppeja, piikkinahkaisia
sekä eräänlaisille nilviäisille aikoinaan kuuluneita omituisia kuoria.
Pian katosi Kuling-saari taivaanrannan taa, ja nyt ohjattiin suunta
luoteeseen päin kohti Itä-Intian niemimaan etelänokkaa.
"Jopas lähestytään sivistyneitä seutuja", virkkoi Ned Land eräänä
päivänä minulle. "Siellä on toki toista tarjona kuin noilla Uuden
Guinean saarilla, joilla useammin tapasi villi-ihmisiä kuin
metsänriistaa! Hindustanissa tuolla edessämme, professori, löytyy
maanteitä ja rautateitä, englantilaisia, ranskalaisia ja intialaisia
kaupungeita. Siellä ei tarvitse matkustaa kilometrimääriä tavatakseen
maanmiehiä. Mitä arvelette, eikö ole jo aika jättää kapteeni Nemo
paattiinsa hyvästiä sanomatta?"
"Ei, Ned, ei", vastasin vakavasti. "Antakaamme vielä rahtuisen aikaa
kulua, kuten teidän merimiesten on tapana sanoa. _Nautilus_ lähestyy
asuttuja seutuja. Se suuntaa kulkunsa Europpaa kohti; vieköön se
meidät siis sinne. Kerran omille merille tultuamme saamme kyllä
nähdä, mitä äly neuvoo meitä tekemään. Enkä muuten luulekaan että
kapteeni Nemo sallisi meidän metsästellä Malabarin ja Koromandelin
rannikoilla yhtä vapaasti kuin Uuden Guinean metsissä."
"Saattaa niin olla, mutta emmekö voi auttaa itseämme hänen
sallimattaankin?"
En vastannut kanadalaisen kysymykseen; olin näet vahvasti päättänyt
kokea viimeiseen saakka sen kohtalon oikkuja, joka meidät oli
nakannut _Nautiluksen_ kannelle.
Jätettyä Kuling-saaren näkyvistä hiljeni _Nautiluksen_ vauhti
vähitellen. Sen liikkeet samoin kävivät epätasaisemmiksi; kaltevia
sivutasoja käyttäen laskeuduimme välistä 2--3 kilometrinkin
syvyyteen, pääsemättä kuitenkaan koskaan tilaisuuteen tutustua tämän
meren syvimpiin kohtiin, joita ei edes 15,000 metrin pituisella
luotausnauhalla ole voitu mitata. Näissä syvissä vesikerroksissa
lämpömittari näytti muuttumatta 4° nollan yläpuolella. Sen kumminkin
huomasin, että vesi oli aina kylmempää matalammilla kohdilla kuin
keskellä merta.
Tammikuun 25 p. oli meri aivan aukeana ulappana. _Nautilus_
pysyttelihe koko päivän pinnalla, jonka laineita se pieksi
potkurillaan, niin että ne kohisivat korkealle ilmaan. Voiko sitä
näin ollen kukaan kauempaa katsellen otaksuakaan muuksi kuin
jättimäiseksi valaaksi? Kolme neljännestä valoisan päivän ajasta
vietin ylhäällä kannella katsellen merta. Taivaanrannalla ei näkynyt
muuta kuin muuan isonpuoleinen höyrylaiva, joka kello 4 aikaan i.p.
kulki lännestä päin meistä vastakkaiseen suuntaan. Sen kannelta ei
ilmeisestikään voitu huomata _Nautilusta_ tämän suuren mataluuden
takia. Luulen sen olleen yhden niitä laivoja, jotka kulkevat Ceylonin
ja Sydneyn välillä poiketen King George's Pointissa ja Melbournessa.
Kello 5 aikaan i.p., hiukan ennen sitä pikaista hämäräntuloa, joka
troopillisissa seuduissa on päivän ja yön väliasteena, hämmästytti
Conseilia ja minua merkillinen näytelmä.
Etelän merissä elää muuan suloinen eläinlaji, jonka kohtaamisen
vanhan ajan kirjailijat sanoivat tietävän onnea. Aristoteles,
Athenaios ja Plinius ovat tutkineet sitä ja tuhlanneet sen
kuvaamiseen kreikkalaisten ja latinalaisten kirjailijain koko
varaston runollisia ilmaisutapoja. He antoivat sille nimiä sellaisia
kuin _Nautilus_ ja _Pompylius;_ mutta uudempi tiede ei ole niitä
hyväksynyt, ja nykyään on puheenaolevan nilviäisen tieteellinen nimi
_Argonauta_ eli paperivene.
Juuri tällöin sattui parvi näitä paperiveneitä kulkemaan ohitsemme
merenpinnalla; me voimine laskea niiden luvun moniksi sadoiksi. Ne
liikkuivat varsin nopeasti taaksepäin suppilonsa avulla, puhaltamalla
siitä ulos vaippaansa imemänsä veden. Niiden kahdeksasta lonkerosta
kellui kuusi pitkää ja kapeata vedenpinnalla, kun taasen kaksi
jälelläolevaa, jotka levenevät kärkiin päin, olivat tuulessa
pystyssä kuin pari keveitä purjeita. Voin erottaa selvästi niiden
aaltomaisesti kierteiset kuoret, joita Cuvier vertaa komeisiin
huvipursiin. "Nuo purjehtijat voivat vapaasti lähteä veneistään",
virkoin Conseilille, "mutta ne eivät tee sitä koskaan."
"Aivan niinkuin kapteeni Nemo", huomautti Conseil mielestään
varsin älykkäästi. "Hän olisikin voinut antaa veneelleen nimeksi
_Argonauta_."
Liki tunnin ajan kulki _Nautilus_ näitten nilviäisten keskellä.
Sitten ne säikähtyivät jostakin selittämättömästä syystä. Aivan kuin
yhteisestä merkistä laskettiin purjeet yht'äkkiä alas, lonkerot ja
ruumiit kouristuivat kokoon, kuoret kääntyivät ylösalaisin ja koko
komea laivasto katosi näkyvistämme aaltojen alle. Kaikki tämä oli
tehty silmänräpäyksessä, eikä koskaan liene mikään laivasto toiminut
tätä yhtenäisemmin ja ryhdikkäämmin.
Samassa tuli yö, ja tuulosen tuskin enää tuudittelemat laineet
laskeutuivat lepoon _Nautiluksen_ teräskylkien alle.
Seuraavana päivänä, tammikuun 26:ntena, kuljimme päiväntasaajan
yli 86 pituusasteen kohdalla ja olimme nyt saapuneet pohjoiselle
pallonpuoliskolle. Koko päivän seurasi meitä hirveä joukko haikaloja,
jotka tekevät nämä vedet hyvin vaarallisiksi. Usein ryntäsivät
nuo väkevät eläimet salongin akkunaruutuja vastaan niin rajusti,
että säikähdyimme pahanpäiväisesti. Ned Land voi töintuskin
pidättää kiihkoansa. Hän tahtoi noustavaksi vedenpintaan, jotta
hän harpuunallaan voisi keihästää noita petoja, joista etenkin 10
metrin pituiset tiikerihait olivat merkillisen innokkaat ärsyttämään
hänen sappeansa. Mutta vauhtiansa lisäten jätti _Nautilus_ pian
nopeimmatkin haikaloista helposti jälkeensä.
Seuraavana päivänä kohtasi meitä Bengalin lahden suulla varsin kamala
näky, nimittäin suuri joukko merenpinnalla uiskentelevia ruumiita.
Ne olivat vainajia, joita hindukaupungeista oli viskattu Gangekseen
ja joita virran väkevä vuo oli kuljettanut kauvas merelle asti, kun
eivät tuon maan ainoat hautaustoimitsijat, korppikotkat, olleet
ennättäneet syödä kaikkia. Mutta varmaa oli että haikalat pitivät
huolen lopputoimituksesta.
Kello 7 aikaan illalla joutui _Nautilus_ kulkemaan oikean maitomeren
halki. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, näytti meri muuttuneen
maidoksi. Oliko se kuutamon vaikutusta? Ei, sillä kuu, joka oli vasta
kaksipäiväinen, oli jo aurinkoa seuraten painunut taivaanrannan taa.
Taivas tuntui mustalla meren valkeuteen verraten, vaikka olikin
tähtien valaisema.
Conseil, joka ei tahtonut uskoa silmiään, tiedusti minulta tuon
ihmeellisen ilmiön syytä. Onneksi voin antaa hänelle tyydyttävän
selityksen.
"Tällaista ilmiötä sanotaan tosiaan maitomereksi", vastasin. "Moisia
valtavia aloja aivan valkeita laineita näkee usein Amboinan[15]
rannikoilla ja näillä seuduilla."
"Mutta mikä semmoisen ilmiön aiheuttaa?" kyseli Conseil edelleen.
"Enhän voi uskoa että merivesi voisi muuttua maidoksi."
"Ei, poikaseni. Tuo merkillinen valkea väri johtuu vain miljoonan
miljoonista piskuisista likoeläimistä. Ne ovat jonkinlaisia pieniä,
loistavia matosia, joiden ruumis on väritöntä limaa. Vaikka ne eivät
olekaan hiusta paksumpia eivätkä 0,2 millimetriä pitempiä, voivat ne
kuitenkin pysytellä kiini toisissaan peninkulmien laajuudelta."
"Peninkulmainko?" huudahti Conceil.
"Niin juuri, eikä sinun siis kannata ruveta laskemaan niiden lukua.
Jollen erehdy, ovat purjehtijat kulkeneet maitomerien halki, jotka
ovat olleet puolen seitsemättä peninkulmia laajoja."
Keskiyön aikaan meri edessämme sai taas tavallisen värinsä, mutta
kaukana takanamme, aina näköpiirin rajaan saakka, näytti taivas
näitten valkeain laineiden heijastuksesta olevan aivan kuin
revontulten valaisema.