Kuumehoureita.
Seuraavana päivänä, tammikuun 10:ntenä, _Nautilus_ jatkoi kulkuaan
kahden valtameren välillä aina 56 kilometrin nopeudella tunnissa.
Sen potkuri kävi niin vimmatusti etten voinut seurata enkä laskea
sen pyöräyksiä. Muistellessani miten tämä sähkövoima, annettuaan
alukselle liikuntakykyä, valoa ja lämpöä, vielä lisäksi suojeli sitä
ulkoapäin tulevilta hyökkäyksiltä ja teki siitä loukkaamattomuuden
symboolin, johon ei vihamielinen käsi voinut ryhtyä joutumatta
salaman satuttamaksi, niin ei ihailullani ollut rajoja; ja luodusta
kappaleesta se siirtyi insinööriin, joka tämän kaiken oli luonut.
Länttä kohti kuljettuamme saavuimme Timor-mereen tammikuun 13 p. ja
saimme näkyviimme samannimisen saaren 122° pituusasteella. Siitä
alkaen muuttui suuntamme lounaaseen, kohti Intian meren ulapoita.
Mikähän oli kapteeni Nemon lähimpänä päämääränä? Tahtoiko hän
palata Aasian rannikolle, vaiko saattaa meidät Europan vesille?
Kumpikin vaihtoehto tuntui uskomattomalta, sillä karttoihan mies
ihmisten asumia mantereita. Entäpä jos kääntyisimmekin etelää kohti?
Sivuuttaisimmeko Hyväntoivonniemen, sitten Kap Hornin ja päätyisimme
vihdoin etelänavan kammottaville seuduille? Aika oli sen meille
näyttävä.
Tammikuun 14 p. kadotimme maan tykkänään näkyvistämme. _Nautiluksen_
vauhti väheni tuntuvasti, ja ilman mitään määrättyä matkasuuntaa
uiskenteli se milloin syvällä vesien kohdussa, milloin ylhäällä
pinnalla. Meren lämpömäärä mitattiin tällöin eri korkeuksilla, niin
että vajosimme asteettain kolmen, neljän, viiden, seitsemän, yhdeksän
jopa kymmenenkin tuhannen metrin syvyyteen; ja tulokseksi saatiin,
että merivedellä on pysyväinen +4° C. lämpö aina 15,000 metrin
syvyydessä kaikilla leveysasteilla.
Näillä syvillä vesillä ollen jouduimme oikean ilotulituksen keskelle.
Meren värjäsivät loistavaksi miljaardit meduusat, liko-eläimet
sekä itseloistavat, fosforihohtoiset ja oudonnäköiset kalat.
_Nautilus_ kulki useita tunteja tämän sanoinkuvaamattoman, ihanan
valo- ja väriräiskeen keskellä, jota ihailimme salongin isojen
peililasiakkunain takaa.
Tammikuun 18 p. oli _Nautilus_ 105° pituus- ja 15° eteläisellä
leveysasteella. Sää oli muuttunut uhkaavaksi, aallot vyöryivät
korkeina ja möyrysivät. Idästä kävi ankara viima. Ilmapuntari, joka
jo muutaman päivän oli laskenut, ennusti myrskyn tuloa. Saavuin
yläkannelle juuri kun varapäällikkö mittasi taivaan korkeutta ja
odotin siellä, kunnes sain tiedon asemastamme. Sitte näin kapteeni
Nemon myöskin ilmautuvan ja tähystävän kaukoputkella taivaanrantaa.
Muutaman minuutin hän seisoi liikkumattomana, irroittamatta silmäänsä
näköpiiristä. Sitten hän laski kiikarin alas ja vaihtoi moniaan
sanan apulaisensa kanssa. Jälkimmäinen näytti joutuvan ankaran
mielenliikutuksen valtaan, mutta kapteeni Nemo pysyi järkkymättömän
levollisena. Hän jatkoi vain vaarinottojaan, joiden johdosta
varapäällikkö näkyi antavan muodollisia selityksiä. Ainakin tällä
tavoin käsitin heidän puheensa ja eleensä. Itse puolestani koetin
huolellisesti tähystää osotettuun suuntaan, mutta näkemättä mitään
erikoista. Taivas ja meri sulivat yhteen hienoksi juovaksi näköpiirin
reunalla.
Kapteeni Nemo asteli tällä aikaa kantta päästä päähän katsahtamatta
minuun ja ehkäpä ollenkaan huomaamatta minua. Hänen käyntinsä oli
vakavata mutta säännöttömämpää kuin tavallisesti. Hän pysähtyi
tuontuostakin, pani käsivartensa ristiin rinnalle ja tuijotti
merelle. Mitähän hän tähystikään tuon rannattoman aukean takaa?
_Nautilus_ oli tällöin useiden kymmenien peninkulmain päässä
lähimmästä rannikosta.
Varapäällikkö oli vuorostaan tarttunut kaukoputkeen ja tarkasteli
kiinteästi taivaanrantaa, astellen edestakaisin, tömistäen
tuontuostakin jalallaan kantta ja osottaen muutenkin suuremman
kiihtymyksen merkkejä kuin päällikkönsä. Vihdoin näytti ymmälläolo
loppuneen, sillä kapteeni Nemon käskystä rupesi potkuri pieksemään
laineita entistä vinhemmin.
Juuri silloin varapäällikkö jälleen kiinnitti kapteenin huomiota
johonkin seikkaan. Jälkimmäinen lakkasi mittelemästä kantta ja käänsi
kaukoputkensa osotettuun suuntaan. Hän katseli sinne kauvan. Minä
tunsin mieleni hyvin järkytetyksi ja laskeusin alas museoon noutamaan
mainion kiikarin, jota tavallisesti käytin. Nojaten heijastuskoneen
komeroa vastaan kannen etuosassa asetuin minäkin vuorostani
vaarinottamaan taivaan ja meren yhtymisjuovan salaisuutta.
Mutta en vielä ollut saanut sovitetuksi kaukoputkea silmilleni, kun
se äkisti temmattiin pois käsistäni.
Käännyin nopeasti ympäri. Edessäni seisoi kapteeni Nemo, mutta en
ollut tunteakaan häntä. Hänen hahmonsa oli aivan muuttunut. Hänen
silmänsä liekitsivät tuimasti, hampaat olivat kiristyneet yhteen,
hänen ruumiinsa oli aivan kuin hyppyyn köyristynyt -- kaikki hänessä
osotti tavattoman ankaraa mielenliikutusta. Mutta muuten hän ei
liikahtanutkaan. Kaukoputkeni oli pudonnut hänen kädestään ja vieri
hänen jalkoihinsa.
Olinko tahtomattani aiheuttanut hänessä tämän kauhean suuttumuksen?
Luulotteliko tuo käsittämätön mies, että minä olin päässyt
jonkun kielletyn salaisuuden perille? Ei; -- minä en ollut hänen
vihastuksensa esine, sillä hän ei katsahtanutkaan minuun, vaan
tuijotti yhä tuonne salaperäiseen kohtaan taivaanrannalla.
Vihdoin kapteeni Nemo ojentautui suoraksi; hänen kiihkonsa näytti
asettuvan. Lausuttuaan muutaman sanan tuolla oudolla kielellä
apulaiselleen hän kääntyi minun puoleeni.
"Herra Aronnax", hän sanoi käskevästi, "pyydän teitä muistamaan mikä
ehto teitä sitoo minuun."
"Mitä tarkotatte, kapteeni?"
"Teidän täytyy samoin kuin seuralaistenne alistua vangittavaksi,
siksi kuin näen hyväksi vapauttaa teidät."
"Te olette herra laivallanne", vastasin, katsellen häneen kiinteästi.
"Mutta sallitteko minun tehdä teille yhden kysymyksen?"
"En ainuttakaan, herrani!"
Tästä karkeasta päätöksestä ei kannattanut enää vedota, sen ymmärsin.
Astuin alas Ned Landin ja Conseilin hyttiin ja ilmoitin heille
kapteenin määräyksen. Voi arvata minkä vaikutuksen tieto siitä teki
kuumaveriseen kanadalaiseen.
Mutta nyt ei ollut aikaa harmitella. Neljä laivamiestä odotti ovella
ja saattoi meidät siihen koppiin, jossa olimme viettäneet ensimmäisen
yömme _Nautiluksella_.
Ned Landin olisi tehnyt mieli panna vastaan, mutta ovi lykättiin
kiini hänen jälestään.
"Tahtoisiko isäntä kertoa minulle mitä tämä oikeastaan merkitsee?"
pyysi Conseil.
Kerroin onnettomuustovereilleni kaiken mitä tiesin. He olivat
siitä yhtä hämmästyneitä kuin minäkin. Sitten vaivuin ajattelemaan
itsekseni tapahtumain kulkua, mutta en voinut muistaa paljon muuta
kuin kapteenin kasvoissa ilmenneen merkillisen peljästyksen. Aijoin
juuri ruveta kertomaan siitäkin, kun minut havahutti mietteistäni Ned
Landin huudahdus: "Heipäs vaan, aamiainen on pöydällä!"
Ja todellakin oli pöytä katettu. Ehkäpä oli kapteeni antanut siitä
määräyksen samalla kertaa kuin hän oli käskenyt jouduttamaan
_Nautiluksen_ vauhtia.
"Suvaitseeko isäntä että teen teille erään ehdotuksen?" tiedusteli
palvelijani.
"Annahan kuulla, poikaseni."
"Tarkotan että söisitte aamiaista. Se on viisasta, sillä emme tiedä
mitä vielä tapahtuukaan."
"Oikeassa olet, Conseil."
"Pahaksi onneksi ne ovat antaneet meille vain laivamiesten ruokaa",
tokasi Ned Land.
"Ned kuoma", huomautti Conseil, "mitähän sanoisit jos olisivat tyyten
unhottaneet aamiaisemme?"
Se viisas mietelmä katkaisi harpuunamestarin valittelut.
Me istuimme pöytään. Murkina syötiin hiljaisuuden vallitessa.
Juuri kun olimme lopettaneet ateriamme, sammui kopin katossa loistava
puolipallo, ja me jäimme täydelliseen pimeyteen. Ned Land nukahti
heti sikeästi, ja ihmeekseni seurasi Conseilkin hänen esimerkkiään.
Rupesin miettimään mikä tuon omituisen uneliaisuuden oikeastaan
aiheutti, mutta silloin tunsin omainkin aivojeni väsähtyvän. Vaikka
kuinka ponnistelin vastaan, tahtoivat silmäni väkisinkin mennä umpeen.
Kiduttava epäluulo syntyi mielessäni. Nauttimaamme ruokaan oli
sekoitettu jotakin huumausainetta! Vangitsemisemme ei ilmeisestikään
tyydyttänyt kapteeni Nemoa; oli tarpeellista saada meidät
nukutetuiksikin.
Sitten kuulin rautatelkimiä lykeltävän. Meren aaltoilu, joka oli
saanut aluksen liekkumaan, tuntui lakkaavan. Oliko _Nautilus_
jättänyt vedenpinnan ja käynyt liikkumattomaan lepoon merenpohjalla?
Koetin vastustaa uuvuttavaa raukeuttani. Se oli mahdotonta.
Hengitykseni yritti salpautua. Tunsin kangistuneilla huulillani
kaameaa kylmyyttä. Silmäluomet painuivat kuin vakankannet silmämunain
yli. En jaksanut enään kohottaa niitä; koko olemukseni valtasi
kuoleman uni, täynnä hullu- ja kuumehoureita. Sitten katosivat kaikki
unikuvatkin, ja minä menetin täydellisesti tajuntani.