Kapteeni Nemon salamat.
Me katsahdimme metsänreunaan nousematta istualtamme; minun käteni
pysähtyi keskitiehen matkalla suuhun, mutta Ned Laadin käsi suoritti
tehtävänsä täydellisesti.
"Kiviä ei sada taivaalta", huomautti Conseil, "jolleivät ne ole
meteorikiviä."
Vielä lennähti kivi, joka temmaten Conseilin kädestä mehukkaan
kyyhkynsiiven antoi lisää painavuutta hänen huomautukselleen.
Nyt kavahdimme pystyyn joka mies, ja kiväärit tanassa seisoimme
valmiina puolustautumaan kaikkia mahdollisia yllätyksiä vastaan.
"Apinoita ne ovat?" huusi Ned Land.
"Eivätpä paljon muutakaan", sanoi Conseil; "villejä ne ovat."
"Pois purteen nyt!" huudahdin ja aloin tömistää vedenrajaan.
Tarpeenpa pako olikin, sillä parikymmentä jousilla ja lingoilla
varustettua alkuasukasta lähestyi metsänreunasta, joka tuskin sadan
askeleen päässä meistä peitti koko taivaanrannan.
Purtemme oli kymmenen sylen päässä ruokailupaikastamme. Villit
tulivat tosin kävellen, mutta lennättivät nuolia ja kiviä sateena
korviemme ympäri.
Ned Land ei tahtonut jättää saalistaan uhkaavasta vaarasta
huolimatta, ja vaikka hän toisella olallaan kantoi bari-utangia ja
toisella kenguruita, ennätti hän kuitenkin aika joutua. Parissa
minuutissa olimme vedenrajassa. Silmänräpäyksen työ oli laskea saalis
ja aseet veneeseen, työntää se veteen ja tarttua molempiin airoihin.
Olimme ennättäneet soutaa pari ankkuriköydenmittaa ulos merelle,
kun satakunta villiä ulvoen ja kiihkoisin elein syöksyi veteen
vyötäröisiään myöten. Silmäsin merelle päin nähdäkseni, houkutteliko
hurjimusten menettely _Nautiluksen_ väkeä yläkannelle. Eipä suinkaan,
tuo suunnaton kone pysyi autiona ja liikkumattomana.
Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin me nousimme laivankannelle.
Oviluukut olivat auki. Kiinnitettyämme purren laivan kupeelle kävimme
alas sen sisäosaan.
Minä astuin isoon salonkiin, josta vastaani soi säveleitä. Kapteeni
Nemo istui urkujen ääressä vaipuneena soitannolliseen hurmaukseen.
"Kapteeni", sanoin hänelle.
Hän ei kuullut minua.
"Kapteeni!" huusin uudelleen ja kosketin hänen kättään.
Hän vavahti ja kääntyi ympäri tuolillaan.
"Ah, tekö se olette, professori? No, oliko onnea metsästyksellänne?
Löysittekö harvinaisia kasveja?"
"Kyllä, kapteeni, mutta toimme kovaksi onneksi matkassamme joukon
kaksijalkaisia, joiden läsnäolo minua hyvin huolettaa."
"Minkälaisia kaksijalkaisia?"
"Villejä."
"Villejä?" toisti kapteeni ivallisesti. "Ihmetyttääkö teitä todella,
professori, että tapaatte villejä astuessanne maihin näillä kohdin
maapalloa? Villejä -- missä ei sellaisia löytyisi? Ja ovatko ne,
joita te erikoisesti villeiksi sanotte, pahempia kuin muutkaan
ihmiset?"
"Mutta, kapteeni..."
"Minä puolestani, professori, olen tavannut villejä kaikkialla."
"Mutta jollette tahdo vastaanottaa niitä laivaanne", vastasin, "niin
olisi kai ryhdyttävä johonkin toimenpiteeseen."
"Rauhoittukaa, professori, se seikka ei kannata miettimistäkään."
"Mutta näitä villejä on paljon!"
"Kuinka paljoksi heidän lukunsa arvaatte?"
"Ainakin sadaksi."
"Herra Aronnax", sanoi kapteeni Nemo, antaen sormiensa jälleen liukua
näppäimillä, "vaikka kaikki Uuden Guinean villit kokoutuisivat tälle
rannalle, ei _Nautiluksen_ tarvitse pelätä niiden hyökkäystä."
Kapteenin sormet liikkuivat taasen näppäimiä pitkin, ja minä huomasin
hänen painelevan niistä vain mustia, niin että hänen sävelhaaveilunsa
sai tavallaan skottilaisen piirteen. Pian hän oli unohtanut minun
läsnäoloni ja vaipunut unelmiin, joista en enää koettanutkaan häntä
herättää.
Nousin jälleen yläkannelle. Oli jo yö, sillä tällä alhaisella
leveysasteella aurinko painuu nopeaan ilman edelläkäypää hämärää.
Erotin töintuskin Gilboa-saaren. Mutta monet sen rannalla palavat
nuotiot osottivat villien jääneen paikoilleen. Olin kannella
useita tunteja, ajatellen milloin saarelaisia -- mutta niitä enää
pelkäämättä, sillä kapteenin järkkymätön tyvenyys oli vaikuttanut
minuunkin -- milloin unohdin ne ihaillakseni troopillisen yön
ihanuutta. Ajatukseni lensivät Ranskaan seuraten eläinradan
tähtikuvioita, jotka muutaman tunnin perästä valaisisivat
synnyinmaatani. Kuu kumotti suoraan keskitaivaalta. Vihdoin puoliyön
aikaan, nähdessäni että yhä tummenevilla aalloilla ja pimeyteen
painuvalla lehtorannalla vallitsi rauha, kävin alas hyttiini ja
nukahdin levollisesti.
Yö kului häiritsemättä. Saarelaiset epäilemättä pelkäsivät heidän
lahdelleen ankkuroineen kummituksen pelkkää ulkonäköä, sillä
aukijätetyistä luukuista olisi niiden ollut helppo tunkeutua sisään
nukkuvaan laivaan.
Kello 6 huomenissa -- tammikuun 8:ntena -- nousin jälleen kannelle.
Yön varjot alkoivat hälvetä. Pian näkyi hajoavain usmain sisästä
saaren rantoja ja vihdoin vuorenhuippuja.
Alkuasukkaat olivat yhä rannalla ja paljon lukuisampina kuin
eilispäivänä -- arviolta heitä oli 5--600. Jotkut olivat käyttäneet
pakenevaa luodetta hyväkseen ja koralliriuttoja pitkin lähenneet
laivaamme aina kahden ankkuriköydenmitan päähän. Minä erotin selvästi
heidän tuntomerkkinsä. He olivat kaunista ja kookasta ihmisrotua,
otsa heillä oli leveä ja korkea, nenä suora eikä latuskainen ja
hampaat valkeat. Heidän punaiseksi värjätyt villatukkansa paistoivat
räikeästi kiiltävän mustilla hartioilla. Lävistetyissä ja pitkälle
venytetyissä korvalehdissä riippui luukelluttimia. Yleensä he olivat
aivan alasti. Näin kuitenkin joillakin naisilla aimo vannehameita
ruohosta, jotka ulottuivat vyötäisiltä polviin. Päälliköt olivat
koristaneet kaulansa puolikuun kuvilla sekä punaisilla ja valkosilla
lasihelmillä. Aseina heillä oli jouset, nuolet ja kilvet, ja
useimpain olalla riippui verkkopussi kiviä varten, joita he
lingolla lennättivät erittäin taitavasti. Päälliköistä tuli muuan
jotenkin lähelle _Nautilusta_ ja tarkasteli sitä joka puolelta. Hän
oli arvatenkin korkea-arvoinen "mado", sillä hänen hartioillaan
oli banaaninlehdistä tehty loimi, jonka reunat olivat leikatut
nuolenkärkien muotoon ja maalatut räikeillä väreillä.
Olisin aivan helposti voinut ampua tuon saarelaisen, niin lähellä
hän meitä oli, mutta katsoin parhaaksi vartoa todella vihamielisiä
aikeita heidän puoleltaan. Europpalaisten ja villien keskisissä
kahinoissa on edellisten asiana vastata, vaan ei käydä hyökkäykseen.
Koko sen ajan kuin luodetta kesti, maleksivat saarelaiset aluksemme
ympärillä, mutta pysyivät edelleen rauhallisina. Kuulin heidän usein
huutavan "assai" ja eleistä ymmärsin heidän kutsuvan minua maihin;
tarjoukseen en kuitenkaan katsonut hyväksi suostua.
Koko tänä päivänä ei pursi lähtenyt laivan kupeelta suureksi harmiksi
Ned Landille, joka ei päässyt tyydyttämään metsästyshaluaan. Kätevä
kanadalainen käytti nyt joutilasta hetkeä valmistaakseen syötäväksi
saarelta noutamansa lihan ja jauhoaineet. Villit palasivat maihin
kello 11 ajoissa, hetikun vuoksi alkoi huuhdella koralliriuttain
huippuja. Mutta minä näin heidän lukumääränsä rannalla melkoisesti
kasvavan. Arvattavasti tulokkaat olivat saapuneet naapurisaarilta.
Mutta yhtään kanoottia en nähnyt.
Paremman puutteessa pisti päähäni lähteä kokemaan verkolla tätä
kaunista, läpikuultavaa vettä, jossa näki ylenmäärin harvinaisia
näkinkenkiä, zoophytejä ja vesikasveja. Ja tänäänhän muuten olikin
viimeinen _Nautiluksen_ oleskelupäivä näillä vesillä, sillä kapteeni
Nemon lupauksen mukaan sen piti lähteä avoimelle merelle huomenissa,
tammikuun 9:ntenä.
Huusin senvuoksi Conseilia, joka toi minulle pienen, keveän haavin,
melkein samallaisen jolla ostereita pyydetään. Parin tunnin ajan
kalastimme uutterasti, saamatta kuitenkaan harvinaista saalista.
Haavissamme nousi ylös Midaksenkorvia, torvi- ja melamisimpukoita
sekä erittäin kauniita vasaraostereita. Vielä saimme muutamia
merimakkaroita, helmiostereita ja tusinan verran pieniä kilpikonnia,
jotka pantiin erilleen keittiön tarpeiksi. Ainoa merkillisyys,
minkä saimme ja jonka näkeminen miltei saattoi kyyneleet kunnon
palvelijani silmiin, oli simpukka, jonka kierteet vastoin tavallista
luonnonjärjestystä kulkivat vasemmalta oikealle.
Katsellessamme tuota aarretta, jommoisista yksityiskokoilijat
maksavat suuria summia, suhahti äkkiä rannalta kivi, joka murskasi
koko merkillisyyden Conseilin kädessä. Minä päästin harmistuneen
huudon, ja Conseil sieppasi kiväärinsä ja tähtäsi villiä, joka
kolmenkymmenen askeleen päässä vielä heilutti linkoaan meitä kohti.
Tahdoin pidättää häntä, mutta pyssy pamahti ja luoti rikkoi villin
ranteesta riippuvan amulettitertun.
"Conseil!" huusin, "maltapas, Conseil!"
"Mutta ettekö nähnyt, isäntä, että hän se riidan alotti?"
"Ei simpukka sentään maksa ihmishenkeä."
"Voi sitä ruojaa!" huudahti Conseil. "Kuinka mielelläni olisinkaan
murskannut hänen kirotun käsivartensa!"
Conseil lausui vilpittömästi ajatuksensa, mutta minä en ollut yhtä
mieltä hänen kanssaan. Kuitenkin oli asemamme viime minuutteina
melkoisesti muuttunut meidän sitä huomaamatta. Parikymmentä kanoottia
ympäröi nyt _Nautilusta_. Ne olivat koverretut puunrungoista,
pitkiä, kapeita ja hyvin nopeakulkuisia, ja tasapainossa niitä
pitivät paksuista bamburuovoista tehdyt puomit, jotka veneitten
laitaan kiinnitettyinä ja sivulla uiskennellen tasasivat niitten
painoa. Soutajina oli puolialastomia, taitavia papualaisia, joiden
lähestyminen teki minut levottomaksi.
Ilmeisesti olivat nämä villit jo ennen olleet tekemisissä
europpalaisten kanssa ja tunsivat näitten aluksia. Mutta mitähän he
nyt arvelivatkaan tästä pitkästä rautalieriöstä, joka mastoja ja
savupiippuja vailla oli tunkeutunut heidän lähteensä? Ei ainakaan
mitään hyvää, sillä aluksi he olivat pysytelleet kunnioittavan
välimatkan päässä siitä. Mutta nähdessään sen liikkumattomaksi oli
heidän itsetuntonsa palannut, ja heitä nähtävästi halutti lähemmin
tutustua siihen. Mutta juuri tätä lähempää tuttavuutta meidän oli
kartettava mikäli mahdollista. Meidän äänettömät ampuma-aseemme eivät
kyenneet masentamaan heidän rohkeuttaan; salama ilman sitä seuraavaa
jyrinää ei heitä pelottanut, vaikka vaara olikin salamassa eikä
jyrinässä.
Juuri nyt kaarsivat kanootit joka taholta aluksemme, jonka kannelle
kohta rapisi nuolisade.
"Auta armias kun rakeita tulee!" huudahti Conseil -- "ehkäpä oikein
myrkytettyjä rakeita!"
"Meidän täytyy ilmoittaa tästä kapteeni Nemolle", lausuin ja
laskeusin alas kannelta.
Menin isoon salonkiin, mutt'en nähnyt siellä ketään. Uskalsin
senvuoksi koputtaa kapteenin hytin ovelle. "Sisään!" kuului vastaus.
Noudatin kutsua ja näin kapteeni Nemon syventyneeksi algebralliseen
laskelmaan, josta ei puuttunut x'iä eikä muita korkeasti
matemaattisia suureita.
"Ehkä häiritsen teitä", virkoin kohteliaasti.
"Kyllä todellakin, herra Aronnax", vastasi kapteeni, "mutta luulen
käynnillänne olevan vakavaa aihetta?"
"Hyvinkin vakavaa. Saarelaisten veneet surisevat ympärillämme, ja
kohta saamme varmastikin useita satoja villejä kimppuumme."
"Ah", sanoi kapteeni levollisesti, "ovatko ne tulleet kanooteilla?"
"Aivan niin, herrani."
"No niin, professori, sitten me suljemme luukut."
"Juuri sitä ajattelin, ja minä tulin sanomaan teille..."
"Se on helppo temppu", keskeytti kapteeni minut, ja painamalla
sähkönappulaa hän lähetti käskyn miehilleen.
"Nyt se on tehty", hän sanoi hetkisen kuluttua. "Pursi on paikoillaan
ja luukut kiini. Ette kai peljänne toivoakseni, että nämä villit
lyövät sisään laivani seinät, joita ei frekattinnekaan luodit saaneet
puhkaistuiksi?"
"En suinkaan, kapteeni, mutta on toinenkin vaara."
"Mikä sitten, professori?"
"Huomenna on meidän jälleen avattava luukut uudistaaksemme
_Nautiluksen_ ilmavaraston."
"Aivan niin, sillä me hengitämme valaitten tavalla."
"Mutta jos villit samalla hetkellä ovat yläkannella, niin kuinka
voimme estää niitä tunkeutumasta alas laivaan?"
"Ahaa, te arvelette niiden tulevan kannellemme saakka?"
"Siitä olen varma."
"No niin, herrani, nouskoot ne vain kannellemme. En tiedä
miksi niitä estäisin. Toden teossa nämä papualaiset ovat aivan
viattomia ihmisparkoja, enkä tahdo että käyntini Gilboa-saarella
maksaisi yhdenkään sen asukkaan henkeä. Huomenna kello 2.40
iltapäivällä nostaa vuoksi aluksemme jälleen karilta ja se lähtee
vahingoittumattomana Torresin salmesta."
Nämät sanat hän sanoi jotenkin jyrkällä äänellä ja kumarsi sitten
minulle keveästi. Se oli minulle merkki lausuakseni jäähyväiset.
Huoneessani tapasin Conseilin uteliaana odottamassa tietoa käyntini
tuloksesta.
"Kuulehan, poikaseni", sanoin hänelle, "kun ilmaisin kapteenille
pelkoni siitä että saarelaiset käyvät laivamme kimppuun, sain häneltä
hyvin ivallisen vastauksen. Voin senvuoksi vain kehottaa sinua
luottamaan häneen ja käymään turvallisesti levolle."
Yksin jäätyäni laskeusin minäkin sijalleni, mutta nukuin huonosti.
Kuulin villien tallustelevan kannella ja tuontuostakin päästävän
rajuja huutoja. Yö kului tällä tapaa, eikä laivan väestä yksikään
näyttänyt elonmerkkiä. He eivät tuntuneet välittävän vihollisistamme
enempää kuin panssarilaivan sotilaat aluksensa rautakyljillä
ryömivistä muurahaisista.
Kello 6 aamulla nousin ylös. Luukkuja ei vielä oltu avattu. Ilmaa
ei siis vielä oltu uudistettu, multa säiliöstä virtasi muutamia
kuutiometrejä happea _Nautiluksen_ ummehtuneisiin suojiin.
Minä työskentelin hytissäni aina puolipäivään naakka, näkemättä
vilaukseltakaan kapteeni Nemoa. Laivalla ei näytty pantavan
rikkaakaan ristiin poislähtöä varten.
Odotin vielä kotvan, ja sitten menin isoon salonkiin. Kello näytti
2,30. Kymmenen minuutin päästä vuoksi olisi kohonnut korkeimmilleen,
ja jollei kapteeni Nemo ollut uskaltanut liikoja luvatessaan, pitäisi
_Nautiluksen_ tässä tuokiossa päästä irti. Ellei se nyt tapahtuisi,
niin tulisi uusi tilaisuus vasta monien kuukausien perästä.
Mutta jopa tuntui valmistavia hytkähdyksiä _Nautiluksen_ rungossa.
Kuulin kuinka koralliriutan pystyt huiput raappivat sen pohjaa.
Kello 2,35 ilmestyi kapteeni salonkiin.
"Nyt lähdetään", hän sanoi.
"Ahaa!" huudahdin.
"Olen käskenyt avaamaan luukut."
"Entä villit?"
"Villitkö?" toisti päällikkö olkiaan nytkähyttäen.
"Eivätkö ne tunkeudu sisään _Nautilukseen_?"
"Millä tapaa se tapahtuisi?"
"No, avaamistanne luukuista, tiedän mä."
"Herra Aronnax", sanoi kapteeni Nemo tyynesti, "sillä tapaa ei kukaan
tunkeudu sisään _Nautiluksen_ luukuista, ei edes niiden avoimina
ollessa."
Minä tuijotin häneen.
"Ettekö ymmärrä minua?" hän kysyi.
"En ollenkaan."
"No niin, tulkaa siis katsomaan."
Minä lähdin keskusportaille, joilla Ned Land ja Conseil uteliaina
katselivat, kuinka laivanväestä muutamat avasivat luukkuja; ulkoa
kannelta kuului hurjaa rääkynää ja tömistystä.
Luukut viskattiin ylöspäin. Parikymmentä kamalaa naamaa kurkisti
niiden reunoilta. Mutta ensimmäisen villeistä, joka laski kätensä
kaiteelle, paiskasi seljälleen joku näkymätön voima, ja ylös
päästyään livahti hän tiehensä surkeasti rääkyen ja loikaten
vimmatusti.
Kymmenen hänen toveriaan yritti samoin kavuta alas, mutta kaikki
kymmenen saivat yhtä häpeällisen pakokiireen.
Conseil oli hurmioissaan, Ned Land taas kiihkeän luonteensa
pakottamana syöksyi ylös portaille. Mutta tuskin oli hän laskenut
kätensä kaiteelle, kun hänkin vuorostaan lensi seljälleen taapäin.
"Lempo soi!" hän karjasi, "salamako se minuun iski?"
Tämä sana selitti minulle kaiken. Edessämme ei enää ollut mikään
tavallinen kaide, vaan sähköä täyteen ladattu metallijohto, joka vei
alhaalta ylös kannelle. Ken hyvänsä siihen koski, sai hirvittävän
täräyksen, joka olisi ollut kuolettavakin, jos kapteeni Nemo olisi
laskenut kaiken virran sähkökoneistaan johtoon. Voi todella sanoa
että hän oli meidän ja hyökkääjien väliin virittänyt sähköverkon,
jonka läpi ei kukaan omatta turmiottaan voinut yrittää.
Säikähdyksestä aivan nujertuneina saarelaiset pakenivat kiireimmän
kyytiä. Väkisinkin nauraen me lohduttelimme ja hieroskelimme Ned Land
parkaa, joka noitui ja kiroili kuin vietävä.
Mutta samassapa jättikin vuoksen viimeisten maininkien irtitempaama
_Nautilus_ rosoisen korallivuoteensa täsmälleen 2,40 iltapäivällä,
kuten kapteeni oli luvannut. Potkuri pieksi vettä mahtavan hitaasti.
Vähitellen joudutti laiva vauhtiaan, ja uurtaen valtameren aavaa
pintaa se ehjänä jätti taakse Torresin salmen vaarallisen väylän.