Korallien valtakunta.
Kun seuraavana aamuna heräsin, huomasin suureksi ihmeekseni että
makasin omassa hytissäni. Pääni tunsin aivan keveäksi. Seuralaiseni
olivat arvatenkin samoin siirretyt makuusuojaansa, heidän siitä
huomaamatta enempää kuin minä. Yön tapahtumista meillä kaikilla siis
oli yhtä vähän tietoa, ja tämän salamyhkäisyyden selvittäminen jäi
jonkun vastaisen suotuisan sattuman varaan.
Ylös noustuani ja pukeuduttuani aijoin lähteä hytistäni. Mutta
olinko vielä vanki vai vapaa? Aivan vapaa. Nousin keskusportaita
ylös. Eilispäivänä suljetut luukut olivat nyt selko seljällään. Minä
kiipesin yläkannelle.
Ned Land ja Conseil odottivat minua siellä. Tein heille koko joukon
kysymyksiä, mutta he eivät tienneet mitään. Vaivuttuaan sikeään uneen,
josta ei ollut jäänyt mitään muistoja, olivat hekin olleet hyvin
ihmeissään herätessään omassa hytissään.
_Nautiluksessa_ oli kaikki hiljaista ja salaperäistä, ja se
halkoi merenpintaa kohtalaisella vauhdilla. Laivassa ei näyttänyt
tapahtuneen minkäänlaista muutosta.
Uudistettuaan ilmavarastonsa vajosi laiva 12 metrin syvyyteen,
josta se helposti voi jälleen kohota pintaan, mikä seikka vastoin
tavallisuutta sattuikin useaan kertaan tänäpäivänä eli tammikuun 19
p:nä. Apulaispäällikkö saapui myöskin kannelle ja antoi tavalliset
käskynsä alas konehuoneeseen.
Kapteeni Nemoa vain ei näkynyt. Muusta laivanväestä näin ainoastaan
mykän tarjoojan, joka tavanmukaisella täsmällisyydellään palveli
minua aamiaispöydässä.
Kello 2 aikaan olin isossa salongissa järjestellen muistiinpanojani,
kun kapteeni astui sisään. Minä kumarsin hänelle. Hän vastasi miltei
huomaamattomasti tervehdykseeni virkkamatta sanaakaan. Asetuin
uudestaan työni ääreen toivoen, että hän ehkä selittäisi minulle
kuluneen yön tapahtumat. Mutta toivoni ei toteutunut. Minä katselin
häntä. Hän näytti väsyneeltä; hänen verestävät silmänsä osottivat
ettei uni ollut lainkaan niitä virkistänyt, ja hänen kasvoillaan
ilmeni syvää surua. Hän asteli edestakaisin lattialla, istahti,
nousi taas pystyyn, otti umpimähkään kirjan käteensä heittääkseen
sen jälleen pöydälle, tarkasteli laivakojeitaan tekemättä kuitenkaan
mitään merkintöjä, eikä näyttänyt saavan missään toimessa lepoa.
Vihdoin hän tuli luokseni ja sanoi:
"Oletteko lääkäri, herra Aronnax?"
Tämä kysymys tuli niin odottamatta, että tuijotin häneen hetkisen
mitään vastaamatta.
"Oletteko lääkäri?" toisti hän. "Useat virkaveljistänne ovat
harjottaneet lääketieteellisiä opintoja."
"Olen tosiaankin lääketieteen tohtori ja käytännöllinen
sairaalanlääkäri. Toimin sellaisena useita vuosia, ennenkun otin
vastaan toimeni museossa."
Vastaukseni näytti ilmeisesti tyydyttävän kapteeni Nemoa. Mutta kun
en arvannut hänen tarkotustaan, odotin lisää kysymyksiä, päättäen
vastata niihin olosuhteiden mukaan.
"Herra Aronnax", hän sanoi, "tahtoisitteko suostua hoitamaan muuatta
miehistäni?"
"Onko hän sairas?"
"On."
"Olen valmis seuraamaan teitä."
"Tulkaa siis."
Myönnän että sydämmeni sykki tavallista voimakkaammin. En tiedä
miksi, mutta minusta tuntui kuin sairaalla miehellä olisi jotain
yhteyttä eilispäivän tapahtumain kanssa, jotka kiinnittivät mieltäni
ainakin yhtä paljon kuin kapteenin huolenpito potilaastaan.
Kapteeni Nemo vei minut pieneen, miehistösuojan lähellä olevaan
hyttiin.
Siellä lepäsi vuoteella voimakaspiirteinen, noin 40-vuotias mies,
todellinen loistonäyte aito anglosaksilaisesta rodusta.
Kumarruin häntä tarkastamaan. Hän ei ollut ainoastaan kipeä, hän oli
haavoitettukin. Hänen veristen kääreiden ympäröimä päänsä lepäsi
kaksinkertaisella päänalusella. Minä irroitin hänen siteensä, ja
tuijottaen minuun suurilla, jäykillä silmillään antoi hän minun
toimia mieleni mukaan päästämättä valitusääntäkään.
Haava oli kauhea. Jonkin iskuaseen särkemä pääkoppa jätti aivot
paljaiksi, ja itse aivohyhmässäkin näkyi syvälle menevä haava.
Sairaan hengitys oli hidas. Hänen kasvoillaan värehti toisinaan
suonenvedon tapaisia kouristuksia. Aivotulehdus oli hänellä
täydellinen, aiheuttaen sekä tunto- että liikuntokyvyn halpautumisen.
Minä tutkin hänen valtimoaan: se sykytti epätasaisesti. Jäsenet
olivat jo kylmät, ja minä näin kuoleman lähestyvän, kykenemättä
estämään sitä. Sidottuani sairaan uudestaan käännyin kapteeni Nemon
puoleen.
"Mistä tällainen haava johtuu?" kysyin häneltä.
"Mitäpä se merkitsee", hän vastasi vältellen. "Muuan koneen vivuista
särkyi ja sattui häneen. Mutta mitä arvelette hänen tilastaan?"
Epäröin lausua ajatustani.
"Voitte puhua vapaasti", sanoi kapteeni; "tämä mies ei ymmärrä
ranskaa."
Katsahdin vielä kerran sairaaseen ja sanoi sitten:
"Hän kuolee viimeistään kahden tunnin kuluttua."
"Eikö mikään keino voi pelastaa häntä?"
"Ei mikään."
Kapteeni Nemon koura puristui nyrkkiin, ja minä näin kyyneleitä
pusertuvan hänen silmistään, joiden en olisi luullut voivan itkeä.
Tarkastelin vielä tuokion kuolevaa miestä, josta henki vähitellen
hiipi pois. Hänen kalpeuttaan lisäsi sähkövalo, joka valoi hohdettaan
kuolinvuoteen yli. Katselin hänen viisautta ja älyä osottavia
kasvojaan, joihin onnettomuus, ehkäpä kurjuuskin oli piirtänyt
vakojaan. Halusin keksiä hänen elämänsä salaisuuden viimeisistä
sanoista, jotka mahdollisesti kuuluisivat hänen huuliltaan.
"Voitte lähteä nyt, herra Aronnax", sanoi kapteeni lyhyesti.
Minä jätin hänet kuolevan luo ja palasin hyttiini hyvin liikutettuna
äskeisestä kohtauksesta. Koko päivän minua vaivasivat synkät
aavistukset. Yön nukuin huonosti, ja usein olin keskellä ikäviä
unennäköjä kuulevinani etäisiä huokauksia ja kuolinvirren kaikua.
Olivatko ne rukouksia vainajan puolesta, lausutut tuolla kielellä
jota en voinut oppia ymmärtämään.
Seuraavana aamuna nousin taas kannelle. Kapteeni Nemo oli siellä jo
ennen minua. Heti minut nähtyään hän tuli luokseni.
"Professori, tahdotteko lähteä merenalaiselle kävelymatkalle tänään?"
"Seuralaisteniko kanssa?"
"Jos se heitä vain huvittaa."
"Odotamme käskyjänne, kapteeni."
"Olkaa sitten hyvä ja pukeutukaa sukelluspukuunne."
Potilaasta ja hänen kuolemastaan ei lausuttu sanaakaan. Minä etsin
käsiini Ned Landin ja Conseilin ja ilmoitin heille kapteenin
ehdotuksen. Conseil suostui siihen ilolla, ja tällä kertaa tuntui
kanadalainenkin hyvin taipuvaiselta seuraamaan meitä.
Kello oli tällöin 8 aamulla. Puoli 9 olimme pukeutuneet matkaamme
varten ja varustautuneet valaistus- ja hengityskojeilla. Molemmat
sulkuovet avattiin, ja kapteeni Nemon seurassa, jolla oli mukanaan
tusinan verta miehiään, astuimme 10 metriä merenpinnan alapuolelle
sille kovalle pohjalle, jolla _Nautilus_ lepäsi.
Lievästi aleten painui merenpohja epätasaiseksi laaksokönkääksi,
jonka syvyys pinnasta oli 30 metriä. Tämä pohja erosi laadultaan
vallan siitä, jolla olimme tehneet merenalaisen kävelymatkamme
Tyynessä meressä. Täällä ei ollut hiekkakenttiä, ei niittyjä eikä
vesikasvien muodostamia metsiä. Minä huomasin paikalla, minkälaiseen
merkilliseen seutuun kapteeni Nemo meidät tänään oli saattanut. Se
oli korallien valtakunta.
Koralli, joka vuoron perään on luettu kivi-, kasvi- ja eläinkuntaan
ja jota vanhat kansat käyttivät lääkkeeksi, uudemmat koruiksi,
luokitettiin vasta vuonna 1694 eläinkuntaan kuuluvaksi. Sen muodostaa
joukko pienenpieniä eläimiä, jotka ovat yhtyneet yhteiseksi, samalla
kertaa kovaksi ja hauraaksi polyyppipuuksi. Näillä polyypeilla on
yksi ainoa kantaeläin, joka on synnyttänyt ne silmikoimisen avulla,
mutta ne elävät kukin erikoista elämäänsä ottaen samalla osaa
kaikkien yhteiseen elämään, ja haarautuessaan ne viimein kivettyvät.
Ruhmkorffin-koneet pantiin toimimaan, ja me kuljimme pitkin muuatta
paraikaa muodostuvaa koralliriuttaa, joka aikanaan tulee salpaamaan
tämän osan Intian merta. Tietämme reunusti tiheä, katkeamatta
jatkuva pensaikko, joka oli täynnänsä pieniä, tähtimäisiä kukkia.
Mutta päinvastoin kuin maankamaran kasvit, kääntyivät kaikki nämä
kannoillaan kallioihin kiinnittyneet kivikasvit ylhäältä alaspäin.
Valo loihti tuhansia ihania värivivahduksia kulkiessaan näitten
monikiuhtavien kivilehvien lomitse. Luulin näkeväni niiden
kaivomaisten ja lieriömäisten putkien väräjävän veden aaltoillessa
ja tunsin kiusausta poimia kimpun noita hienoilla tuntosukasilla
varustettuja kukkia, joista toiset olivat vasta puhjenneet, toiset
vielä umpuja. Mutta käteni lähetessä syntyi niissä eloa; valkeat
terälehdet vetäytyivät heti punaisten verhojensa sisään, ja koko
kukkapensas muuttui muhkuraiseksi kiviröykkiöksi.
Tämä koralli on arvokkaampi kuin se, jota Välimeressä pyydetään.
Loistavalla värillään se ansaitsee hyvin ne runolliset nimet,
"verikukka", "verivaahto", joilla kaupassa sen kauneimpia tuotteita
mainitaan. Sen hinta on 500:kin markkaa kilolta, joten vesi täällä
peitti suunnattomia rikkauksia korallinpyytäjiltä.
Mutta pian kävi koralliviidakko yhä tiheämmäksi ja yksityiset
pensaat nousivat melkein puunkorkuisiksi. Jouduimme astumaan pitkien
holvikaarien alitse, joita luonnon haaveellinen rakennustaito oli
luonut kivikasviryhmistä. Kapteeni Nemo johti meidät synkkään
käytävään, joka hitaasti aleten painui lähes 100 metriä merenpinnan
alle. Mutta täällä ei enää ollut mitään yksinäisiä pensastoja
eikä keskikorkuisia koralliryhmiä ympärillämme; olimme saapuneet
suunnattomiin metsiin, täynnä jättimäisiä kivipuita, joita yhdisti
toisiinsa uhkeat plumaria-köynnökset, kimallellen tuhansin hohtavin
värein ja valovivahduksin.
Vihdoin, kaksi tuntia astuttuamme, pysähtyi kapteeni Nemo ja
hänen perässään me toisetkin. Näin laivamiesten asettuvan piiriin
päällikkönsä ympärille, ja nyt vasta huomasin neljän heistä kantaneen
tänne pitkähkön esineen olkapäillään.
Olimme avarahkolla aukealla, jota joka puolella piiritti kivimetsä.
Lamppumme loivat ympärillemme jonkinlaista himmeää valohämyä, joka
pitensi suunnattomasti varjoja merenpohjalla.
Keskellä aukeaa kohosi läjään kootuista kallionjärkäleistä
muodostetulla jalustalla koralliristi, jonka haarat näyttivät
kuivettuneen veren värjäämiltä käsivarsilta. Siellä täällä ympärillä
oli pieniä kunnaita, joiden säännölliset muodot osottivat niiden
olevan ihmiskäden kokoonluomia.
Saatuaan merkin päälliköltään astui yksi miehistä esiin ja alkoi
vyöstään ottamallaan taltalla hakata korallipohjaan kuoppaa muutaman
askeleen päähän rististä.
Nyt ymmärsin paikan merkityksen ja meidän täällä-olomme! Olimme
hautausmaalla, eteemme luotiin uutta hautaa vastaanottamaan uuden
asukkaansa, sen miehen ruumiin, joka yöllä oli vetänyt viimeisen
henkäyksensä. Kapteeni Nemo oli miehineen tullut hautaamaan toverinsa
tähän yhteiseen asuntoon luoksepääsemättömällä valtamerenpohjalla.
Hauta avautui hitaasti. Kuulin rautakuokan kilahtavan korallipohjaa
vastaan ja näin sen väliin synnyttävän kipeniä johonkin uponneeseen
piikiveen iskiessään. Kohta oli kuoppa kyllin tilava ottamaan vastaan
vainajan.
Nyt lähestyivät kantajat. Valkeaan harsokankaaseen kääritty ruumis
laskettiin kosteaan hautaansa. Kapteeni Nemo, käsivarret ristissä
rinnalla, ja vainajan toiset ystävät laskeusivat polvilleen aivankuin
rukoillakseen. Minä ja molemmat seuralaiseni taivutimme mekin
hartaasti päämme alaspäin.
Hauta täytettiin siitä poisluodulla korallisoralla, joka muodosti
pian matalan kummun merenpohjalle, samallaisen kuin ympärillä olevat.
Tämän tehtyä nousivat kapteeni Nemo ja hänen miehensä pystyyn ja
kävivät haudalle, jonka ääressä he vielä kerran polvistuivat,
ojentaen kätensä eteenpäin viimeisiksi jäähyväisiksi kaatuneelle
toverille.
Sitten palasi hiljainen hautaussaatto takaisin alukseen, vielä kerran
samojen koralliholvien alitse ja samojen värihohtavain pensastojen
lomitse, polun yhäti hitaasti yletessä.
Vihdoin paistoi sähkövalo vastaamme laivasta. Kello 1 olimme jälleen
kotona.
Hetikun olin riisunut sukelluspuvun päältäni nousin ylös kannelle
ja syviin mietteisiin vaipuneena aijoin istuutua valonheijastajain
viereen.
Kapteeni Nemo astui luokseni. Nousin pystyyn ja sanoin:
"Tuo mies kuoli siis yöllä kuten arvasin?"
"Niin, herra Aronnax."
"Ja nyt hän lepää korallihautausmaassa toveriensa ympäröimänä?"
"Niin, kaikkien muiden unohtamana paitsi meidän. Me kaivamme haudan,
ja korallit muuraavat kuolleillemme kummun, joka kestää ikuisiin
aikoihin."
Ja kätkien kasvot käsiinsä koetti hän turhaan tukahuttaa huokausta,
joka nousi hänen rinnastaan. Sitten hän virkkoi:
"Siellä oli rauhallinen hautausmaamme, sata metriä merenpinnan alla."
"Kuolleenne saavat ainakin levätä rauhassa siellä, kapteeni, rauhassa
haikalojen raatelulta."
"Niin, professori, rauhassa haikaloilta ja _ihmisiltä_", vastasi
kapteeni vakavasti.