Muutama päivä kuivalla maalla.
Väkevä mielenliikutus valtasi mieleni veneemme karahtaessa
rantahiekkaan. Ned Land polki tannerta jalallaan aivan kuin
julistaakseen sen valtansa alaiseksi. Ja kuitenkin olimme vasta kaksi
kuukautta olleet _Nautiluksen_ "matkustajina", kuten sen kapteeni
Nemo suvaitsi sanoa, mutta itse asiassa sen päällikön vankeina.
Eipä mennyt monta minuuttia kun jo olimme edenneet pyssynkantaman
päähän rannasta. Maakamara oli melkein järjestään korallista
alkuperää, mutta moniaat kuivuneet, graniittipaasien tukkeamat
virranuomat todistivat saaren saaneen alkunsa jossakin muinaisaikojen
maankuoren muutoksessa. Koko taivaanrannan peitti ihanien metsien
muodostama vihreä jättiläisesirippu. Suunnattomia puita, joista
muutamat kohosivat 60:kin metriä korkealle, yhdistivät toisiinsa
köynnöskasvivyöt, jotka luonnon kutomina riippumattoina keinuivat
vienossa tuulessa. Sekaisin kasvavien mimosa-, viikuna-, kasuari-,
teak- ja palmupuiden vihantain holvien suojassa rehotti korkeita
kämmeköitä, palkokasveja ja sananjalkoja.
Mutta kiinnittämättä lainkaan huomiota näihin kauniisiin näytteisiin
Uuden Guinean kasvikunnasta piti kanadalainen silmällä vain hyötyä
luottavia seikkoja. Hän älysi näet metsässä kokospalmun, löi alas
muutamia sen hedelmistä ja murskasi ne, jonka jälkeen joimme niiden
maidon ja ahmimme muun sisällyksen nautinnolla sellaisella, ettei
_Nautiluksen_ kokki siitä olisi tullut mieliinsä.
"Mainiota!" sanoi Ned Land.
"Verratonta!" säesti Conseil.
"Enpä usko", jatkoi kanadalainen, "teidän Nemonne panevan vastaan,
jos viemme veneentäyden kokospähkinöitä laivaan, vai kuinka?"
"Enpä tiedä", vastasin, "mutta hän ei ainakaan itse maista niitä."
"Sen pahempi hänelle itselleen", sanoi Conseil.
"Ja sen parempi meille", virkkoi Ned Land; "sittepähän jää meille
enemmän."
"Sananen vain, mestari Land", huomautin harpuunamiehelle, joka kävi
ryöstämään toista palmupuuta. "Nämä pähkinät ovat erinomaisia, mutta
ennenkun ladomme niitä veneen täyteen, olisi viisaampaa tarkastaa
onko saaressa muitakin yhtä hyödyllisiä herkkuja meille tarjona.
Tuoreet vihannekset olisivat varsin tervetullut lisä _Nautiluksen_
ruokalistaan."
"Isäntä on oikeassa", sanoi Conseil, "ja minä ehdotan että jaamme
tyhjän tilan purressamme kolmeen osaan, yhden hedelmiä, toisen
vihanneksia ja kolmannen metsänriistaa varten, josta emme ole vielä
nähneet vilahdustakaan."
"Conseil, koskaan ei saa joutua epäilykseen!"
"Jatkakaamme nyt matkaamme", sanoin, "mutta tarkkaavin silmin. Vaikka
tämä saari näyttää asumattomalta, niin saatammepa kumminkin tavata
toisia metsästäjiä, jotka saaliiseensa nähden ovat vähemmän nirsoja
kuin me."
"Krak, krak!" paukutti Ned Land merkitsevällä tavalla leukaperiään.
"Mitä nyt, Ned?" huudahti Conseil.
"Totta vie", vastasi kanadalainen, "alanpa jo vähin käsittää
ihmissyönnin suloja!"
"Ned, Ned, mitä nyt lörpöttelette? Tekö ihmissyöjä! Tämäpä hauskaa
minun kuulla, jolla on onni olla hyttitoverinanne. Ehkäpä jonain
aamuna herään puoleksi syötynä ja pureskeltuna."
"Conseil kuoma, minä pidän kyllä paljon teistä, mutten sentään
tarpeeksi paljon syödäkseni tarpeetta teidät suuhuni."
"En teihin enää luotakaan. Mutta jatkakaamme nyt jahtiamme. Meidän
täytyy ehdottomasti hankkia jotain metsänriistaa, muuten voi isäntä
jonakin aamuna saada vain pari puoleksi kaluttua palaa painijastaan
passaamaan itseään."
Näin leikkiä laskien tunkeuduimme eteenpäin metsän tumman lehväholvin
alla, ja kahden tunnin ajan risteilimme siellä joka suuntaan.
Onni suosikin meitä etsiskellessämme syötäviä kasviaineita, ja
eräs kuuman ilmanalan kaikkein hyödyllisimpiä puita antoi meillä
arvokasta ruokalajia, jota laivassa olimme saaneet kaivata. Tarkotan
leipäpuuta, jota Gilboa-saarella kasvaa runsaasti ja josta täällä
tapasimme etupäässä sitä siemenetöntä lajia, jota malaijit kutsuvat
nimellä "rima".
Tämä puu erosi toisista suoran, aina 40 metriä pitkäksi kasvavan
runkonsa kautta. Sen päätti kauniisti pyöristynyt lehvistö, ja sen
pyöreitä, desimetrin vahvuisia hedelmiä peittivät kuusitahoiset
nystyrät. Tällä perin hyödyllisellä kasvilla on luonto siunannut
seutuja, joista viljaa puuttuu; viljelemättä se antaa maukasta leipää
kahdeksana kuukautena vuodessa.
Ned Land tunsi hyvin nämä hedelmät, joita oli syönyt lukuisilla
merimatkoillaan, ja hän osasi valmistaa niiden syötävästä
sisällyksestä maukasta ruokaa. Niinpä herättikin niiden näkeminen
hänessä hillitöntä ruokahalua.
"Professori", hän sanoi, "minä kuolen nälkään, jollen saa maistaa
leipäpuuntahdasta!"
"Maista, Ned ystäväiseni, maista niin paljon kuin jaksat. Olemmehan
täällä kokeita tekemässä; kokeile sinä vain hyödyksesi."
"Se ei vaadi pitkiä valmistuksia," vastasi kanadalainen.
Polttolasilla hän sytytti kasan kuivia risuja, joissa pian leimusi
iloinen liekki. Sillävälin Conseil ja minä pudotimme alas parhaat
hedelmät mitä näimme. Jotkut niistä eivät olleet vielä täysin kypsiä,
ja niiden paksu kuori kätki sisäänsä valkoisen, hyvin kuitumaisen
sisuksen; toiset, jo kellertävinä ja limaskaisina, odottelivat vain
poimijaa.
Näissä hedelmissä ei ollut lainkaan siemenkotaa. Conseil kantoi niitä
tusinan verran Ned Landille, joka leikkasi sisälmykset paksuiksi
viipaleiksi ja pani nämä paistumaan hiilille, hokien tavantakaa:
"Kohta saatte maistaa, professori, oikein makeata leipää. Varsinkin
kun on meidän lailla saanut olla niin kauvan leivän puutteessa. Eikä
tämä oikeastaan leipääkään ole, vaan verratonta piirakkataikinaa.
Oletteko ennen syönyt leipäpuunhedelmää?"
"En koskaan, Ned."
"No, valmistukaa sitten nauttimaan jotakin aivan erikoisen mehukasta
ja maukasta. Jollette tule pyytämään vielä toistamisten, niin en enää
tahdo olla harpuunamiesten kuningas."
Tuokion kuluttua oli hedelmäviipaleiden ulkopuoli aivan hiiltynyt;
valkea, tahdasmaisen pehmeä sisäpuoli muistutti maultaan artisokkia.
Täytyy myöntää että se oli erinomaista leipää, ja minä söin sitä
suurella nautinnolla.
"Mitä kello nyt on?" kysyi kanadalainen.
"Ainakin kaksi", vastasi Conseil.
"Kuinka aika lentääkään maalla ollessa!" huokasi Ned Land.
"Parasta on lähteä painamaan alas rantaan."
Me lähdimme paluumatkalle metsän halki ja täydensimme
ruokavarastoamme kaalipalmujen mehevillä latvatertuilla,
eräänlaisilla pienillä nauriilla, joita malaijit sanovat "abru'ksi",
ja mehevillä jamssijuurilla.
Me olimme nääntyä kuormiemme alla kun vihdoin saavuimme purren luo,
mutta Ned Land ei sittenkään vielä ollut saaliiseemme tyytyväinen.
Onni saattoi hänen näkyviinsä eräitä 8--10 metrin korkuisia palmuja,
jotka menestyvät ilman hoitoa ja leviävät silkkiäispuun tavoin
sekä silmikoimalla että siemenistä. Ne olivat sagopalmuja, joiden
tuumanvahvuisen kaarnan alta hän keloi esiin sen jauhomaisen,
syötävän sisusaineen, joka on Etelämeren saarten asukkaiden
tärkeimpiä ruokalajeja.
Kello viiden tienoissa vasta pääsimme lähtemään saarelta, ja puolen
tunnin perästä saavuimme _Nautilukseen_. Siellä ei näkynyt meidän
tullessamme ketään; tuo suunnaton teräslieriö tuntui olevan vallan
autio asujamista. Saatettuamme saaliimme laivaan menin alas hyttiini,
missä illallinen minua odotti. Sen syötyäni kävin nukkumaan.
Seuraavana päivänä, tammikuun 6:ntena, ei vieläkään näkynyt eloa
laivassa. Ei kuulunut hiiren hiiskausta mistään. Pursi lekotteli
edelleen kiini laivan kyljessä, mihin illalla olimme sen jättäneet.
Me päätimme palata saarelle. Ned Land toivoi parempaa metsästysonnea
sen toisissa osissa.
Päivän koittaessa lähdimme matkaan. Myötäisen tuulen auttamina
pääsimme muutamassa minuutissa rantaan. Nousimme maihin, ja päättäen
luottaa Ned Landin vaistoon aloimme seurata häntä, joka pitkine
säärineen uhkasi jättää meidät kauvas jälkeensä. Hän noudatti rantaa
läntiseen suuntaan, kahlasi muutamien puronuomain poikki ja saapui
ylävälle tasangolle, jota reunustivat komeat metsät. Joitakuita
jäälintuja saapasteli purojen rannoilla, mutta ne eivät antaneet
meidän lähestyä itseään. Niiden arkuudesta päättelin, että jollei
saari ehkä ollut asuttu, niin kävi siellä ainakin ihmisolentoja,
joita linnut olivat oppineet varomaan.
Kuljettuamme ison ruohoaukean poikki lähenimme metsänreunaa, josta
vastaamme helskyi lintuparvien viserrys ja hälinä.
"Lintujapa täällä vain onkin", virkkoi Conseil tyytymättömänä.
"Mutta sellaisia, jotka kelpaavat syötäviksi", sanoi harpuunamestari.
"Tokkopahan vainen, sillä en näe täällä muuta kuin papukaijoja."
"Conseil kuomaseni", sanoi Ned vakavasti, "papukaijat ovat fasaaneja
niille, joilla ei ole muuta lihaa saatavana."
"Ja hyvin valmistettuna tämä lintu", lisäsin, "ansaitsee kyllä joutua
veitsen ja haarukan käsiteltäväksi."
Metsän tuuheassa lehvistössä näimme todellakin suunnattoman joukon
papukaijoja, jotka lentelivät oksalta oksalle ja näyttivät vain
odottavan huolellista opetusta puhjetakseen puhumaan ihmiskielellä.
Arvokkaat kakadut tuntuivat mietiskelevän syvästi filosoofillisia
kysymyksiä, kaikenkirjavien kaijojen rähistessä niiden ympärillä ja
helakanpunaisten lorien kiidellessä tulikipunain tavoin edestakaisin.
Kuitenkin kaipasin tässä kokoelmassa muuatta lintulajia, joka
on vallan erikoinen Uudelle Guinealle ja sen ympärillä oleville
saarille. Mutta senkin toi hyvä sattuma vielä eteeni.
Tunkeuduttuamme vähäisen viidakon läpi tulimme matalaa pensaikkoa
kasvavalle aukealle. Siellä näin ryhmän komeita lintuja, joiden
pitkät höyhenet pakottivat niitä asettumaan tuulta vastaan. Niiden
aaltomainen lento, viehättävät kaareilut ilmassa ja loistavat värit
kiehtoivat silmää. Helppo oli minun ne tuntea.
"Paratiisilintuja!" huudahdin.
Malaijit, jotka suuressa määrin myyvät näitä lintuja kiinalaisille,
pyytävät niitä monella tavalla, joita me emme nyt voineet käyttää
hyväksemme. He panevat korkeitten puitten latvoihin, missä linnut
mieluimmin asuvat, joko ansoja tahi paksua liima-ainetta, joka
estää lintuja nousemasta lentoon. Menevätpä he niinkin pitkälle
että myrkyttävät lähteitä, joista paratiisilinnut käyvät juomassa.
Meillä ei ollut muuta keinoa kuin ampua niitä lennosta, mikä ei ollut
lainkaan varmaa; ja me tuhlasimmekin koko joukon ampumavaroja aivan
hukkaan.
Kello 11 aikaan aamulla olimme päässeet saaren sisäosat täyttävän
vuoriston ensimmäisen kaitaan yli saamatta yhtään saalista. Nälkä
kalvoi sisuksiamme. Metsästäjät olivat luottaneet riistan runsauteen,
mutta siinä pahoin erehtyneet. Onneksi Conseil toki suureksi
ihmeekseen sai kaksoislaukauksella hankituksi meille murkinan,
nimittäin kyyhkyparin, jotka häthätää höyhennettyinä pujotettiin
vartaaseen paistumaan risurovion päällä. Sill'aikaa Ned paistoi
muutamia leipäpuunhedelmiä aamiaisen lisäksi. Linnut kaluttiin luita
myöten ja havaittiin hyvin maukkaiksi. Muskotinsiemenet, jotka ovat
niiden ravintona, antavat lihalle yhdellä kertaa erinomaisen tuoksun
ja maun.
"No, Ned, mitäs vielä puuttuukaan?" kysyin kanadalaiselta.
"Nelijalkaista riistaa, herra Aronnax. Tämmöisistä kyyhkysistä
on vain välipalaksi eikä aikamiehen eineeksi. Siksipä en olekaan
tyytyväinen ennenkun kaadan otuksen, josta saamme oivan kylkipaistin."
"Enkä minä ennenkun olen saanut paratiisilinnun pyydetyksi."
"Jatkakaamme siis metsästystä", esitti Conseil, "mutta nyt
merenrantaan päin. Olemme saapuneet ensimmäisille vuorikaltaille, ja
minusta on parempi pysytellä metsätienoilla."
Se oli mielevä neuvo, jota noudatettiinkin. Tunnin verran
kuljettuamme saavuimme sagopalmumetsään. Muutamia jättiläiskäärmeitä
kiemurteli pakoon aivan jalkaimme editse. Paratiisilinnutkin
välttivät meitä, ja minä epäilin jo koko onneani, kun edelläni astuva
Conseil äkkiä kumartui maahan, päästi riemuhuudon ja juoksi luokseni
sellainen muhkea lintu kädessään.
"Ah, hyvä, hyvä, kelpo poikani!"
"Isäntä suvaitsee imarrella."
"En suinkaan, poikaseni. Se oli mestaritemppu -- että voi tavoittaa
tällaisen linnun elävänä ja vielä pelkällä kädellä, sitä en olisi
uskonutkaan."
"Katselkaapas, isäntä, sitä tarkemmin, niin huomaatte ettei ansioni
ollutkaan niin erinomainen."
"Mitenkä niin?"
"Koska lintu on pähkähumalassa."
"Humalassako?"
"Niin, herra professori; humalassa muskottipähkinöistä, joita se oli
juuri popsimassa muskottipuun Juurelta kun tavoitin sen. Tulkaahan
tänne, Ned, katselemaan nautinnonhimon hirveitä seurauksia!"
"Siksikö että pari kuukautta sitten join lasin viiniä -- ei se pistos
minua koske."
Minä tarkastelin lähemmin harvinaista lintua. Conseil ei ollut
erehtynyt. Päihdyttävän nesteen huumaamana oli paratiisilintu aivan
voimaton; se ei kyennyt lentämään, tuskin kävelemäänkään.
Tämä lintu kuului kauneimpaan niistä kahdeksasta lajista, jotka
Uudessa Guineassa ja ympäröivillä saarilla tavataan. Lajia sanotaan
"isoksi smaragdiksi", ja se on kaikkein harvinaisimpia. Lintu oli
30 sentimetriä pitkä, pää sillä oli suhteellisesti pieni, samoin
nokanjuuressa sijaitsevat silmät. Sen väriloisto oli kerrassaan
ihmeellinen: nokka keltainen, varpaat ja kynnet ruskeat, siivet
pähkinänväriset ja huipuilta purppuranpunaiset, pää ja kaulan yläosa
sitruunankeltaiset, kurkku smaragdinvihreä sekä kupu ja rinta
kastanjanruskeat. Ihmeteltävän hienoilla ja pitkillä höyhenillä
varustetun pyrstön yli jatkui kaksi sarvimaista, untuvapeittoista
jännettä. Siinä kuva tästä merkillisestä linnusta, jolle maanasukkaat
ovat antaneet nimen "aurinkolintu".
Mutta sitä ovat malaijit oppineet ovelalla tavalla väärentämäänkin.
Itäisen passaatituulen puhaltaessa kadottavat paratiisilinnut upeat
pyrstöhöyhenensä. Niitä väärentäjät kokoilevat maasta ja kiinnittävät
taitavasti sopivalla tavalla typistämänsä papukaijaparan ruumiiseen.
Sitte he maalavat kiinnityskohdan näkymättömiin ja sivelevät
vernissalla koko raadon, jonka jälkeen Europan museot ja lintuystävät
saavat kokoelmiinsa moisen harvinaisen teollisuushaaran tuotteita.
Mutta vaikka minun lintutieteellinen harrastukseni olikin nyt tullut
tyydytetyksi elävän paratiisilinnun löydöstä, niin ei kanadalaisen
metsästysinto vielä ollut sammutettu. Onneksi hänkin kello 2
tienoissa sattui kohtaamaan komean metsäsian, jota alkuasukkaat
sanovat "bari-utangiksi". Se tuli aivan parahiksi tarjoamaan meille
oikeata nelijalkaisen metsänriistan lihaa. Ned Land oli hyvin
ylpeä laukauksestaan. Sähköluodin sattumana eläin kaatui heti
aivan hengettömänä. Kanadalainen nylki sillä nahan ja otti ulos
sisälmykset, jonka jälkeen hän leikkasi puoli tusinaa kylkipaistia
illallispöytää varten. Sitten jatkettiin metsästystä, jolla Ned ja
Conseil suorittivat uusia urotöitä. Penkoessaan pensaikkoja saivat
ystävykset näet näkyviinsä kenguruparven, joka otti liukkaan lipetin,
ei kuitenkaan sukkelammin kuin että sähköluoti pysäytti hypyt useilta
niistä.
Luulen että kanadalainen olisi innoissaan kaatanut koko katraan,
jollei hän olisi lörpötellyt niin paljon. Nyt hän sai tyytyä tusinaan
noita pussieläimiä, jotka eivät olleet erikoisen suuria ja kuuluivat
n.s. "kenguru-kanien" luokkaan. Nämä asuvat tavallisesti onteloissa
puunrungoissa ja ovat erinomaisen nopeakulkuisia; mutta joskaan ne
eivät antaneet meille paljon lihaa, niin oli se sitä parempimakuista.
Me olimme hyvin tyytyväiset retkemme tuloksiin. Onnellinen Ned päätti
palata seuraavana päivänä tähän satujen saareen luvaten lopettaa
kaiken nelijalkaisen riistan siltä. Mutta sitten sattui tapauksia,
jotka estivät hänen aikomuksensa.
Kello 6 illalla olimme jällen rannalla, missä veneemme oli ankkurissa
tavallisessa paikassaan. Kolmisen kilometrin päässä meistä kuumotti
_Nautiluksen_ selkä aalloista kuin mikäkin matala luoto. Ned Land
kävi vitkailematta käsiksi ylikokin tärkeihin tehtäviin, joissa
hän oli koko mestari. Bari-utangin viipaleet hiilillä paistuneina
tuoksuivat taivaallisesti. Lisäksi oli meillä pari metsäkyyhkystä,
sagopiirakka, paahdettuja leipäpuunhedelmiä, jälkiruokana mango- ja
ananashedelmiä sekä juomana kokospähkinöitten käynyttä mehua. Sanalla
sanoen, päivällinen oli erinomainen, ja luulenpa etteivät kunnon
ystäväini ajatukset enää pysyneet oikein selkeinä.
"Entäpä jos emme illaksi palaisikaan _Nautilukseen_?" arveli Conseil.
"Tai emme palaja sinne enää ollenkaan?" ehdotti Ned Land.
Samassa tuokiossa putosi kivi jalkojemme juureen ja katkasi äkisti
harpuunamestarin mietteet.