Torresin salmi.
Joulukuun 27 ja 28 päivien välisenä yönä _Nautilus_ jätti Vanikoron
vedet vinhalla nopeudella. Sen suunta kävi nyt lounatta kohti, ja
kolmena päivänä se taivalsi ne 300 peninkulmaa, jotka erottavat La
Perousen saariryhmän Uuden Guinean kaakkoiskärjestä.
Varahin tammikuun 1 p. 1868 Conseil tavotti minut yläkannelta.
"Sallikaa, isäntä, minun toivottaa teille onnellista uutta vuotta!"
"Mitä nyt, Conseil? Tämähän kuulustaa aivan siltä kuin olisin
Pariisissa työhuoneessani Jardin des Plantes'issa. No hyvä, otan
vastaan onnittelusi ja kiitän sinua niistä. Tahtoisinpa vain tietää,
mitä sinä onnellisella uudella vuodella näissä olosuhteissa tarkotat?
Toivotko että uusi vuosi vapahtaisi meidät vankeudestamme, vai että
tämä ihmeellinen matka saisi onnekasta jatkoa alkavana vuotena?"
"Toden totta", Conseil virkkoi, "olen ymmällä mitä tähän vastata.
Varmaa kumminkin on että saamme nähdä merkillisiä asioita ja ettei
meillä näinä kuluneena kahtena kuukautena ole ollut lainkaan ikävä.
Viimeksi näkemämme ihme on aina edellistä ihmeellisempi; ja jos
kaikki jatkuu tähän tapaan, niin mene ja tiedä mitä tästä vielä
lopulta tulee. Niinpä toivotan isännälle kaikkea hyvää mitä vain
mielitte saada."
"Kiitos, kelpo Conseil. Pyytäisin sinua vain lykkäämään toistaiseksi
kysymyksen uudenvuodenlahjoista ja tällä hetkellä tyytymään lämpimään
kädenpuristukseen. Muuta ei minulla nyt ole tarjottavana."
"Isäntä ei ole koskaan ollut anteliaampi kuin nyt."
Ja alati kohtelias palvelijani poistui omiin hommiinsa.
Tammikuun 2 p. olimme kulkeneet liki 2,000 peninkulmaa
lähtökohdastamme Jaapanin meressä. Laivamme keulan edessä levisi nyt
Australian rannikosta kaakkoon päin oleva vaarallinen korallimeri.
_Nautilus_ kulki kolmen kilometrin etäisyydessä sen turmiokkaan
matalikon reunasta, jolle Cookin laivat olivat hukkua kesäkuun 10 p.
1770. Alus, jossa Cook itse oli, törmäsi luotoon ja olisi uponnut,
jollei korallikappale olisi irtautunut ja kiilan tavoin tukinnut
runkoon repimänsä reiän.
Mielelläni olisin lähemmältä tarkastellut tuota yli 200 peninkulman
mittaista koralliriuttaa, jota vastaan tyrskyt lakkaamatta särkyivät
ukkosen tavoin jymisten. Mutta kaltevat ohjaustasot veivät aluksemme
niin suunnattomiin syvyyksiin, etten voinut nähdä hutuistakaan
korallimuureista. Sain tyytyä tarkastamaan verkkomme kohottamia
erilaisia kalanäytteitä. Meitä seurasi suurin parvin tonnikalan
kokoisia makrilleja, joiden sinivivahtavilta kyljiltä tummat
poikkijuovat katoovat kalan kuoltua. Niiden ympärillä kuhisi pieniä,
vain 4 sm. mittaisia kultapääkaloja ynnä itsevalaisevia lentokaloja,
jotka pimeinä öinä fosforihehkullaan piirtelivät tulisia viiruja
ilmaan ja veteen. Nilviäisistä ja zoophyteistä tapasin verkon
silmukoissa erilaisia sulkakoralleja, meriporia ja vasaraostereita.
Kasvikuntaa edustivat kauniit, irtonaisina uiskentelevat haurat,
tahmaiset limasta jota niiden huokosista valuu; näiden joukossa oli
ihana Nemastoma, jonka korjasin museon harvinaisuuksiin.
Kuljettuamme kahtena päivänä Korallimeren poikki saimme tammikuun
4 p. näkyviimme Uuden Guinean rannikot. Kapteeni Nemo ilmoitti
aikovansa tunkeutua Torresin salmen kautta Intian mereen. Ned
Landista oli mieluista, että täten lähestyimme europpalaisten alusten
kyntämiä vesiä.
Torresin salmi on pahassa maineessa niinhyvin vaarallisten
vedenalaisten kariensa kuin sen rantamilla asuvain villien
ihmissyöjäin takia. Se erottaa Uuden Hollannin Uudesta Guineasta.
Jälkimäinen on 1,800 kilometriä pitkä ja 750 kilometriä leveä, ja sen
pinta-ala on 40,000 maantieteellistä neliöpeninkulmaa.
Torresin salmi on tosin 140 kilometriä leveä, mutta täynnä
lukemattomia saaria, kareja ja luotoja, jotka tekevät purjehduksen
perin vaikeaksi. Kapteeni Nemo panikin sen vuoksi aluksensa kulkemaan
vedenpinnalla ja jotenkin verkkaisella vauhdilla. Sen potkuri
piiskasi laineita hitaasti kuin valaskalan pyrstö.
Seuralaisteni kera käytin tilaisuutta hyväkseni ja istahdin
yläkannelle, joka melkein aina oli tyhjänä. Edessämme kohosi
perämiehen lasiseinäinen komero, jossa näimme kapteeni Nemon itsensä
ohjaavan _Nautilustaan_. Edessäni oli mainioita karttoja Torresin
salmesta, joita seurasin mitä tarkimmalla mielenkiinnolla.
Meri kohisi ja vaahtosi raivoisasti _Nautiluksen_ solakan rungon
ympärillä. Merivirta, joka kulki kaakosta luoteeseen päin neljän
kilometrin nopeudella tunnissa, huuhteli särkyneillä harjoillaan
merestä kohoavien korallikallioiden huippuja.
"Tämäpä on sangen kelvoton väylä", sanoi Ned Land minulle.
"Kerrassaan inhottava", vastasin; "aivan arvoton sellaisen aluksen
kynnettäväksi kuin _Nautilus_ on."
"Kyllä täytyy tuon lemmon kapteenin", jatkoi kanadalainen, "olla
varma kurssistaan, sillä nuo korallikarit löisivät hänen aluksensa
tuhansiksi sirpaleiksi, jos se vain hipaisisikaan niitä."
Asemamme oli tosiaankin vaarallinen, mutta _Nautilus_ näytti aivan
kuin taikakeinoin pujottelevan raivoisten hyrskyjen huuhtelemain
karien lomitse. Se kääntyi milloin mihinkin suuntaan ja kaikki näytti
käyvän hyvin, kunnes kello 3 aikaan iltapäivällä tuntui niin kova
tärähdys että lensin pitkäkseni. _Nautilus_ oli vihdoinkin törmännyt
kariin ja makasi nyt liikkumattomana, peräpuoli hiukan alempana kuin
keula.
Ylös päästyäni näin kapteeni Nemon ja hänen varapäällikkönsä
kannella. He tutkivat laivan asemaa ja puhelivat keskenään
käsittämättömällä kielellään.
Tilamme oli tällainen:
Kolmen kilometrin päässä takanamme näkyi Gilboa-saari, jonka
rannikko kulkee pohjasta länteen niinkuin koukistettu käsivarsi.
Etelässä ja idässä kohosi merestä muutamia korallihuippuja, jotka
alkava luode jätti paljaiksi. Me olimme käyneet karille vuoksen
aikana ja semmoisessa meressä, jossa aikavesi on hyvin heikko; näin
ollen tuli varmaankin hyvin vaikeaksi saada alusta irti karilta.
Kuitenkaan se ei ollut kärsinyt mitään vaurioita, niin vankasti oli
sen runko kokoonpantu. Mutta vaikka se ei nyt ollutkaan repeämisen
ja uppoamisen vaarassa, niin uhkasi sitä mahdollisesti toisellainen
ikävyys: entäpä jos ei se pääsisi ollenkaan irti kariltaan, silloin
olisi kapteeni Nemon vedenalaisesta purjehtimisesta tullut äkisti
loppu!
Olin vaipunut näihin mietteisiin kun kapteeni, tyynenä ja
kylmäverisenä kuten aina ja tuskin mitään harmia tai mielenliikutusta
näyttäen, lähestyi minua.
"Joko tuli onnettomuus?" kysyin.
"Ei, ikävä sattuma vain", hän vastasi.
"Mutta sattuma sellainen, että ehkä saatte turvautua maankamaraan
jota niin inhootte."
Hän katseli minua omituisesti hymyillen ja teki kieltävän eleen,
ikäänkuin vakuuttaakseen minulle ettei mikään mahti saanut häntä
asettumaan maankamaralle. Sitte hän lausui:
"Missään tapauksessa, herra Aronnax, ei _Nautiluksen_ tila ole
toivoton. Kyllä se vielä kuljettaa teitä halki valtameren ihmeitten.
Matkamme on vasta alussa, enkä minä anna minkään seikan vielä
kohtakaan riistää itseltäni teidän arvoisaa seuraanne."
"Mutta kuulkaahan nyt, kapteeni Nemo", jatkoin yhtään välittämättä
hänen sanojensa ivallisesta loppukäänteestä, "_Nautilushan_ on käynyt
karille veden korkealla ollessa; ja kun luode ja vuoksi ovat hyvin
heikot Tyynellä merellä, niin en ymmärrä millä tavoin sen saatte
irti, sillä lastin keventäminenhän ei liene mahdollista tällaisessa
paikassa."
"Aikaveden vaihtelut ovat tosin heikonlaiset Tyynellä merellä, siinä
olette oikeassa, professori; mutta Torresin salmessa on erotus
luoteen ja vuoksen välillä sentään lähes kaksi metriä. Tänään on
tammikuun 4 päivä, ja viiden päivän perästä on meillä täysikuu.
Olisipa vähän ihmeellistä, ellei tämä maapallomme hyväntahtoinen
seuralainen tulisi avuksemme aiheuttamalla riittävän vedenkorkeuden
meidän irtipäästäksemme."
Näin puhuttuaan kapteeni Nemo apulaisensa kanssa katosi _Nautiluksen_
sisäosiin. Laiva makasi edelleen liikahtamatta, aivankuin olisivat
korallipolyypit jo muuranneet sen kiini järkkymättömään merenalaiseen
rakennusmuuriinsa.
"No, professori, mitä kuuluu?" tiedusteli Ned Land, joka astui
luokseni kapteenin poistuttua.
"Sitä vain, Ned ystävä, että saamme levollisesti odotella aikavettä
yhdeksänteen päivään asti, sillä silloin pitäisi kuun tulla
päästämään meitä pintehestä."
"Eikä muuta?"
"Ei muuta."
"Eikä tämä kapteeni viskaa ankkureitaan syvempään veteen ja pane
koneitaan kiskomaan ankkuriketjuja, siten hinatakseen meidät ulos
tästä pälkähästä?"
"Se on tarpeetonta, koska aikavesi tekee saman työn", virkkoi Conseil
yksinkertaisesti.
Kanadalainen katsahti häneen ja kohautti hartioitaan.
"Herra professori", lausui tuo kokenut merenkulkija, "voitte uskoa
minuun kun sanon, ettei tämä rautaruuhi enää milloinkaan seilaa veden
päällä eikä sen alla. Se kelpaa vain romukauppaan. Minun mielestäni
on nyt sopiva aika pyrkiä eroon kapteeni Nemon seurasta."
"Ned ystäväni, minä en lainkaan epäile tämän mainion _Nautiluksen_
kykyä, ja kohtapahan saamme nähdä kuinka paljon Tyynen meren
aikaveden apuun voi luottaa. Teidän ehdottamanne pakoyritys olisi
paikallaan jos oltaisiin Englannin tai Ranskan rannikoilla, mutta
Uuden Guinean vesillä on asianlaita aivan toinen. Voimmehan turvautua
siihen keinoon jollei _Nautilus_ pääse irti, mikä minun mielestäni
olisi perin surkea tapaus."
"Mutta emmekö ainakin saisi nousta maihin saarella, joka tuolla
näkyy?" jatkoi Ned. "Se on saari. Sillä kasvaa puita. Puitten alla
on maaeläimiä, pihvien ja kotlettien kantajia, ja siihen ruokaan
tahtoisin kernaasti hioa hampaitani."
"Nyt puhelee kuoma oikeita asioita", huudahti Conseil; "minä asetun
hänen puolelleen. Eikö isäntä voisi ystävältään kapteenilta hankkia
meille lupaa päästä maihin, jollei muunkaan vuoksi niin ainakin että
taas kerrankin saisimme polkea vanhan maapallomme kovaa kamaraa?"
"Voinhan kysyä häneltä", vastasin, "mutta hän tulee kieltämään."
"Tahdottehan edes koettaa", penäsi Conseil; "saamme silloin edes
nähdä pitkällekö hänen myötämielisyytensä meitä kohtaan ulottuu."
Suureksi kummakseni kapteeni Nemo suostuikin esitykseeni. Hän teki
sen varsin kohteliaasti eikä edes vaatinut meiltä lupausta että
palaisimme jälleen Mutta pako Uuden Guinean mantereen halki olisi
ollutkin peräti arveluttava yritys, enkä mitenkään olisi tahtonut
suosittaa Nedille sellaiseen uhkapeliin ryhtymistä. Paljon parempi
oli pysyä _Nautiluksen_ vankina kuin joutua villien papualaisten
käsiin.
Laivapursi luvattiin käytettäväksemme seuraavana aamuna. En
koettanutkaan ottaa selvää tulisiko kapteeni Nemo tällä kertaa
matkaamme. Luulin ettei miehistöstäkään kukaan seuraisi meitä ja että
Ned Land yksin saisi ohjata venettä.
Kello 8 aamulla laskeusimme sähköpyssyt ja kirveet kainalossa
purteen, joka oli laskettu alas veteen. Meri oli jokseenkin tyyni,
heikko vihuri puhalsi maalta päin. Conseil ja minä sousimme
terhakasti rantaa kohden, ja Ned Land ohjasi taidokkaasti venettä
tyrskyjen lomitse. Vene oli hyväkulkuinen, ja me teimme aika joutua.
Ned Land ei voinut hillitä iloaan. Hän oli kuin kopistaan karannut
vanki, joka ei mielinyt sinne enää palata.
"Lihaa!" huudahteli hän. "Me saamme syödä lihaa, ja minkälaista
lihaa! Oikeata metsänriistaa! Leivättä saamme tosin olla, hitto vie!
Kalaakaan en tahdo pahaksi mainita, mutta liika on aina liikaa, ja
tulella käristetty tuores liha on tosiaankin ihanaa vaihtelua kaiken
tämän merellisensyönnin jälkeen."
"Senkin herkkusuu!" sanoi Conseil; "ihanhan saat puheellasi veden
nousemaan suuhuni."
"Kunhan vain tietäisimme", huomautin, "että noissa metsissä todella
on metsänriistaa ja ettei riista ole niin suurta että se itse ajaa
metsästäjää takaa."
"Antaa tulla mitä vain sattuu", vastasi kanadalainen, jonka
kiiluvat hampaat olivat terävät kuin piilunterä; "minä syön vaikka
tiikeripihviä, jollei saarella ole muita nelijalkaisia eläimiä."
"Kuoma on aina suuri veitikka", virkkoi Conseil.
"Kävi miten kävi, niin ensimmäinen tapaamamme nelijalkainen tai
kaksijalkainen höyhenetön eläin saa tehdä tuttavuutta tämän pojan
pyssyn kanssa."
"Kas niin!" sanoin, "nyt alkaa mestari Land taas puhua palturia."
"Elkää hätäilkö, herra Aronnax, vaan vetäkää olan takaa.
Viidessäkolmatta minuutissa minä hankin ja valmistan teille omalla
tavallani laitetun murkinapalan."
Puoli 9 aikaan veneemme karahti luisuvaan hiekkarantaan, selvittyään
kunnialla Gilboa-saarta ympäröivän riuttarenkaan läpi.