Vanikoro.
Tämä kauhea kuva alotti kokonaisen sarjan haaksirikkonäytelmiä,
joita _Nautilus_ matkallaan kohtasi. Tultuamme vilkasliikkeisemmille
vesille tapasimme näet useinkin laivahylkyjä, jotka joko pinnalla
uiskennellen vähitellen lahosivat tahi viruivat merenpohjalla
ruostuvine tykkineen, luotivarastoineen, ankkurineen, touvineen ja
tuhansine muine rautaesineineen.
Joulukuun 11 p. kohtasimme Pomotu-saariston, joka 200 peninkulman
mittaisena ulottuu itäkaakosta länsiluoteeseen, Ducie-saaresta
Lazare-saareen. Tämän pitkäkkäisen ryhmän muodostaa 60 korallisaarta;
hitaasti mutta katkeamatta luovat polyyppieläimet niiden välille
korallisiltaa, niin että ne yhdessä naapurisaaristojen kanssa kerran
muodostavat uuden mannermaan, joka Uudesta Seelannista ja Uudesta
Kaledoniasta ulottuu aina Marquesas-saariin saakka.
Kun eräänä päivänä kehitin tätä teoriaa kapteeni Nemolle, vastasi hän
kylmästi:
"Emme me tarvitse uusia maita, vaan uusia ihmisiä!"
_Nautilus_ sattui tällöin juuri sivuuttamaan Clermont-Tonnerren,
joka on tämän ryhmän merkillisimpiä saaria; sen keksi vuonna 1622
_Minervan_ kapteeni Bell. Nyt sain oivallisen tilaisuuden tutkia
madrepor-polyyppien rakennusjärjestelmää, joka on luonut tämän
valtameren saaristot.
Madreporeilla, joita ei ole sekoitettava varsinaisiin koralleihin,
on kalkkiaiskuoren päällystämä sisäkudos; ja niiden rakenteen
erilaisuuden perusteella on kuuluisa opettajani Milne Edwards jakanut
ne viiteen osastoon. Nuo silminnäkymättömät pikkueläimet elävät
miljaardittain koteloissaan, ja niiden kalkkimaisista ulostuksista
juuri syntyvät kaikki nämä kalliot, karit, luodot ja saaret. Yhtäällä
ne muodostavat aivan pyöreän renkaan, joka ympäröi pientä sisäjärveä
eli laguunia; tämä taas on ympyrävyössä olevien aukkojen kautta
yhteydessä ulkopuolisen meren kanssa. Toisaalla ne muodostavat
samallaisia rantariuttoja kuin Uuden Kaledonian ja eräitten
Pomotu-saarten rannikoilla tavataan. Toisin paikoin ne rakentavat
muhkuraisia ryhelmiä tahi korkeita, suoria seinäkkeitä, joiden
kohdalla valtameri on erittäin syvä.
Kulkiessamme vain muutaman ankkuritouvinmitan päässä
Clermont-Tonnerren rantariutoista minulla oli hyvä tilaisuus ihailla
mikroskooppisten rakentajain jättiläistyötä. Nämä polyypit kehittyvät
etupäässä meren pintakerroksissa, jotka melkein aina ovat liikkeessä;
ja siitä johtuu että nämä merenalaiset rakennukset alkavat lähellä
vedenpintaa ja sitten vähitellen painuvat pohjaan päin, jolloin
pikkueläimet kuolevat, niin että niiden kalkkierottumat vain jäävät
jälelle muodostamaan perustusta seuraavien madrepori-sukupolvien
rakennuksille. Näin on asiata ainakin Darwin esittänyt, joka tällä
tapaa selittää noiden n.k. atollien synnyn. Ja tämä teoria on minun
mielestäni paljon todenperäisempi kuin se, jonka mukaan madreporien
rakennusten perustana muka olisivat muutaman metriä vedenpintaa
alempana olevat tulivuorien huiput.
Minä voin nähdä nuo omituiset muurimuodostumat aivan läheltä,
sillä luotauslanka osotti niiden kohdalla 300 metrin syvyyttä, ja
sähköheijastajamme sai niiden kimaltelevat kalkkiseinät sädehtimään.
Conseil kysyi minulta kuinka pitkä aika oli tarvittu ennenkuin nämä
jättiläismuurit olivat saavuttaneet nykyisen korkeutensa, ja tuli
kovin ihmeisiinsä kun vastasin että tiedemiesten huomioitten mukaan
ne ylenevät vain puoli sentimetriä vuosisadassa.
"Nuo kalliot ovat siis kasvaakseen vaatineet..."
"Yhdeksänkymmentäkaksi tuhatta vuotta, poikaseni. Muuten vaatii
kivihiilen, s.o. vedenpaisumusten hautaamien metsien kivettyminen
sekä basalttikallioiden jäähtyminen paljon pitempiäkin ajanjaksoja."
_Nautiluksen_ noustessa jälleen pintaan voin nähdä tämän matalan,
metsäisen saaren koko laajuudessaan. Sen madrepor-syntyisiä kallioita
olivat epäilemättä Hyrskyt ja niiden synnyttämät vesipatsaat
hedelmöittäneet. Kerran oli jostain lähelläolevasta saaresta
ajelehtanut tänne kokospähkinä ja laskeutunut kalkkikerrokselle,
jolle merivirtain kokoamat kala- ja kasviaineet olivat mädätessään
vähitellen synnyttäneet multaa. Pähkinäkin mätäni, niin että sen
siemenaihe joutui esiin ja kasvatti juurta. Tästä siemenestä
ja monista muista samallaisista yleni puita, jotka estivät
vedenhaihtumista saarelta. Siten syntyi puroja. Kasvullisuus versoi
yhä runsaammaksi. Joitakin pikkueläimiä, matoja ja hyönteisiä saapui
purjehtien puunrungoilla, joita myrsky oli temponut irti saarilta.
Kilpikonnatkin nousivat maihin laskemaan muniaan. Linnut rakentelivat
pesiään nuoriin puihin. Tällä tavoin kehittyi eläinkunta, ja
vehmauden ja riistan houkuttelemana ilmestyi tänne vihdoin
ihminenkin. Tällainen on näiden saarten luomishistoria -- noiden
mikroskooppisten eläinten pystyttämäin jättiläisrakennusten ajantieto.
Iltapuolella päivää hävisi Clermont-Tonnerre näkyvistä sinertävään
kaukaisuuteen, ja _Nautilus_ muutti nyt tuntuvasti suuntaa.
Sivuutettuaan Kauriin kääntöpiirin 35° pituusasteella se käänsi
keulansa luodetta kohti ja kulki koko kuuman vyöhykkeen halki.
Mutta vaikka troopillinen kesäaurinko hellitti päittemme päällä
koko terällään, emme kuitenkaan kärsineet sen hehkusta lainkaan,
sillä 15--20 sylen syvyydellä merenpinnan alapuolella ei lämpö kohoa
14--15° C korkeammalle.
Joulukuun 15 p. kuumottivat idässäpäin Seurasaaret ja viehättävä
Tahiti, Tyynen valtameren kuningatar. Aamupuolella erotin tyvenen
puolella viimemainitun saaren korkeat vuorenhuiput. Merestä saimme
pöytäämme erinomaisen maukkaita kalalajeja, makrilleja, bonitoja ja
eräänlaisia merikäärmeitä.
Yhtämittaa sivuutimme löytöretkien historiassa mainittuja saariryhmiä
-- Tonga-saaret, Samoa-saariston ja Fidshi-saaret. Viimemainitut
löysi Tasman 1643, samana vuonna kuin Torricelli keksi ilmapuntarin
ja Ludvig XIV nousi valtaistuimelle. Myöhemmin tutkivat niitä
kuuluisa Cook ja ranskalainen Dumont-d'Urville, joka lopullisesti
selvitti niiden maantieteellisen arvoituksen. Niiden rannoilta
pyysimme pohjanuotalla suunnattomasti mainioita ostereita, joita
Senecan neuvon mukaan avasimme vasta ruokapöydässä. Fidshi-saarten
rannikkojen merenalaisilla hiekkasärkillä oli niillä vielä mainio
sikiytymistilaisuus, siellä eivät ahnaat kalastajat olleet
ennättäneet tehdä niille tuhoa; tämän herkullisen nilviäisen suurta
menestymismahdollisuutta todistaa se seikka, että yhden ainoan
osterin kuorien välissä voi tavata aina 2 miljoonaa mätimunaa. Ja
ettei mestari Land tällöin syönyt itseään piloille, johtui siitä,
että osterit ovat ainoa ihmisravinto, joka ei liiaksikaan nautittuna
aiheuta vatsahäiriöitä. Tarvitaan näet kokonaista 16 tusinaa niitä
jotta ihmisruumis saa ne 32 grammaa typpiainetta, jotka se joka päivä
tarvitsee ravinnokseen.
Joulukuun 25 p. _Nautilus_ kulki Uusien Hebridien saariston halki,
jonka Quiros löysi 1606 ja jolle Cook 1778 antoi sen nykyisen nimen.
En ollut nähnyt kapteeni Nemoa kokonaiseen viikkoon, ja olin juuri
isossa salongissa etsimässä laivamme tietä kartalta, kun hän astui
sisään aivan sen näköisenä kuin olisi vasta viisi minuuttia sitten
eronnut minusta. Ilman pitempiä puheita hän laski sormensa kartalle
ja lausui yhden ainoan sanan:
"Vanikoro."
Tämä tieto sai minut hypähtämään pystyyn. Tuon nimisen saaren
luonahan oli kuuluisa ranskalainen maailmanympäripurjehtija La
Perouse kärsinyt haaksirikon mitä traagillisimmissa olosuhteissa.
"Viekö _Nautilus_ meidät Vanikoron läheisyyteen?" kysyin.
"Vie."
"Saanko siis astua maihin niillä historiallisilla saarilla, joiden
rantariuttoihin _Boussole_ ja _Astrolabe_ murskautuivat?"
"Jos se vain teitä huvittaa, professori."
"Entä milloin sinne saavumme?"
"Me olemme nyt siellä."
Kapteeni Nemon seuraamana kiirehdin yläkannelle, josta palavin silmin
katselin ympäri ulappaa.
Koillisessa kohosi merestä kaksi erikoista tuliperäistä saarta,
ympärillään viidenseitsemättä kilometrin mittainen koralliriuttavyö.
Rehevä vehmaus peitti niitä rannasta aina korkeimpain kukkulain
huipuille asti. Eräästä ulomman riuttavyön aukosta pääsi _Nautilus_
tyyneen sisäveteen, joka oli 60--80 metrin syvä. Palmujen siimeksessä
älysin muutamia villejä saarelaisia, jotka laivamme huomatessaan
hämmästyivät suunnattomasti. Ehkäpä he tässä tummassa, vedenpintaa
vinhasti kiitävässä esineessä olivat näkevinään hirvittävän valaan,
jota heidän oli varominen.
Tämän ranskalaisten löytöretkien historiassa mainehikkaan
purjehduksen historia on lyhimmittäin seuraava:
Vuonna 1785 lähetti Ludvig XVI kapteeni La Perousen purjehtimaan
maailman ympäri korveteilla _Boussole_ ja _Astrolabe_, joista
sittemmin ei enää saatu mitään tietoja. Monet retkikunnan kohtaloa
tutkimaan lähetetyt alukset kokoilivat kyllä useilla Uusien
Hebridien saarilla, nimenomaan Vanikorolla, rautaesineitä, aseita
ja tähtitieteellisten koneiden kappaleita, jotka tunnettiin olevan
peräisin La Perousen laivoista; saatiinpa saarelaisilta tietää,
että nämä laivat olivat ajautuneet rikki Vanikoron korallikareihin,
jonka jälkeen miehistö oli hylkyjen kappaleista rakentanut itselleen
pienen hätäaluksen, joka vuorostaan myöskin oli haaksirikkoutunut.
Mutta missä se oli tapahtunut ja minne onnettomat purjehtijat olivat
joutuneet, se jäi selvittämättömäksi. Vanikoron rannalle pystytettiin
heille muistomerkki, yksinkertainen kivikeila.
Mutta tähänkin arvoitukseen tiesi kapteeni Nemo antaa selityksen. Hän
vei minut takaisin salonkiin, _Nautilus_ pantiin uppoamaan muutaman
sylen syvyyteen ja isot akkunaluukut avattiin.
Minä hypähdin akkunaan. Korallinhaarojen ja kalaparvien lomitse näin
merenpohjalla ankkureja, tykkejä ja niiden luoteja, niittausnauloja
ja sen semmoisia haaksirikkoutuneihin aluksiin kuuluneita
esineitä, jotka eivät olleet käyneet naarauskoukkuun kiini. Minun
tuijotellessani noita viimeisen onnettomuuden kolkkoja todistajia
virkkoi kapteeni Nemo vakavalla äänellä:
"Kapteeni La Perouse lähti matkalleen joulukuun 7 p. 1785. Hän
ankkuroi ensin Botany Bayssa, kävi sitten Ystävyyden saarilla ja
Uudessa Kaledoniassa, Purjehti Santa Cruzia kohti ja nousi maihin
Namuka-saarella. Sen jälkeen tulivat hänen laivansa tänne Vanikoron
tuntemattomille koralliriutoille Edellä kulkeva _Boussole_ törmäsi
eteläistä riuttaa vastaan; _Astrolabe_ kiiruhti sille apuun ja
haaksirikkoutui itsekin. Edellinen alus särkyi aivan paikalla,
jälkimmäinen tuulensuojassa ollen kiikkui karilla muutamia päiviä.
Saarelaiset ottivat haaksirikkoutuneet jokseenkin ystävällisesti
vastaan. Nämä asettuivat maihin ja rakensivat laivahylkyjen
jäännöksistä pienen hätäpurren. Muutamat miehistä jäivät
vapaaehtoisesti saarelle, toiset -- enimmäkseen kaikki sairaita
ja voimattomia -- seurasivat kapteeniaan ja ohjasivat suuntansa
Salomonin saarille."
"Mutta kuinka tämän kaiken tiedätte?"
"Katsokaas mitä olen löytänyt sillä paikalla, missä La Perousen
viimeinen haaksirikko tapahtui!"
Hän näytti minulle rautalevystä tehdyn kotelon, joka oli Ranskan
liljoilla leimattu ja meriveden pahoin ruostuttama. Hän avasi sen, ja
minä näin käärön kellastuneita mutta vielä luettavia papereita.
Ne olivat Ranskan meriministerin kapteeni La Perouselle antamat
ohjeet, joiden laitoihin Ludvig XVI oli omakätisesti lisännyt
huomautuksiaan.
"Ah, se oli kaunis kuolema merimiehelle!" huudahti kapteeni Nemo.
"Tämä korallihauta on rauhallinen lepopaikka; suokoon taivas minulle
ja seuralaisilleni samallaisen!"