XVII LUKU.

2,000 peninkulmaa Tyynen meren pinnan alla.

Seuraavana päivänä, marraskuun 18:ntena, olin täysissä voimissani

ja kiipesin yläkannelle, missä _Nautiluksen_ varapäällikkö toisti

minulle tavanmukaisen käsittämättömän ilmoituksensa.

Olin vaipunut ihailemaan valtameren ulappaa, kun kapteeni Nemokin

saapui ylös. Hän ei näyttänyt huomaavan minun läsnäoloani, vaan

rupesi tekemään tähtitieteellisiä havaintojaan. Ne päätettyään hän

kyynäspäillään nojausi heijastajakaapin lasiseinää vastaan ja katseli

värähtämättä merelle.

Tällävälin oli yläkannelle saapunut myöskin joukko _Nautiluksen_

matruuseja, kaikki rotevia ja reippaita miehiä. He rupesivat

kokemaan verkkoja, joita laiva koko yön oli hinannut perässään. Nämä

merimiehet olivat silminnähtävästi useaa eri kansallisuutta, vaikka

europpalainen tyyppi oli kaikilla ilmeinen. Varmasti tunsin heissä

irlantilaisia, ranskalaisia, joitakuita slaavilaisia sekä muutaman

kreikkalaisen tai kreetalaisen. Muuten olivat kaikki harvapuheisia

ja käyttivät keskenään tuota eriskummallista kieltä, josta en tullut

hullua hurskaammaksi; enkähän minä muuten saanutkaan puhutella heitä.

Verkot kiskottiin yläkannelle. Ne olivat jonkinlaisia laskinverkkoja,

samantapaisia kuin Normandian rannikolla käytetään -- eräänlaisia

isoja rysiä, joita pitävät puoliavoimina tangot ja alimmaisten

silmukkain läpi pujotettu rautaketju. Nämä rysät laahasivat

pitkin merenpohjaa ja kokosivat kaiken vastaansattuvan periinsä.

Tänään niillä saatiin monenlaisia näytteitä näiden seutujen

riistarikkaudesta, kuten merirapuja, puolikuunmuotoisia tetrodoneja,

jotka erittävät kirpeätä myrkkyä, oliivinvihreitä nahkiaisia,

hopeanhohtavia macrorhyncus-kaloja, vihreitä turskalajeja,

samaten muutamia isompia kaloja, niinkuin caranx-lajia, jolla on

metrinpituinen pää, useita kauniita bonito-kaloja, joiden suomuspeite

välähteli siniselle ja hopealle, sekä kolme komeata tonnikalaa,

jotka nopeudestaan huolimatta eivät olleet voineet välttää verkon

silmukoita.

Arvioin tämän apajan tuottaneen yli 500 kiloa kaloja. Se oli tosin

kaunis saalis, mutta ei millään lailla merkillinen. Nuo verkot ovat

ulkona useita tunteja peräkkäin ja kokoovat sillä aikaa summittain

kaloja periinsä. Meillä ei tarvinnut olla puutetta erinomaisista

ruokavaroista, sillä _Nautiluksen_ nopeakulkuisuus ja sen sähkövalon

viehätysvoima sallivat meidän milloin hyvänsä hankkia uutta

varastoa. Nämä meren erilaiset antimet laskettiin heti luukusta alas

ruoka-aittaan, toiset tuoreina valmistettavaksi, toiset säilyyn

pantaviksi.

Sittenkun verkot oli koettu ja ilmavarasto uusittu, luulin

_Nautiluksen_ palaavan vedenalaiselle reitilleen ja aijoin senvuoksi

laskeutua hyttiini; mutta silloin kääntyi kapteeni Nemo puoleeni ja

lausui ilman pitempiä puheita:

"Katselkaa tätä merta, professori, ja sanokaa, eikö se elä todellista

elämää? Sillä on vihastuksen ja leppeyden puuskansa niinkuin

meilläkin. Eilen se nukahti kuten me, ja katsokaa, kuinka se nyt

herää rauhallisesta unestaan!"

Ei mitään "hyvää päivää!" tervehdystä, yhtä vähän kuin eilen illalla

mitään "hyvää yötäkään!" Olisi voinut luulla, että tuo merkillinen

mies vain jatkoi ennen alkamaansa keskustelua minun kanssani!

"Katsokaa", hän toisti, "kuinka se herää auringon hyväilyihin!

Nyt se virkoaa päivän työhön. On huvittavaa seurata sen elinten

herkeämätöntä toimintaa. Sillä on valtimonsa, suonensa ja

hermostonsa; ja minä yhdyn oppineen Mauryn mielipiteeseen, joka

on siinä keksinyt kiertokulun, yhtä todellisen kuin verenkierto

eläimillä on.

"Niin, valtamerellä on sisäinen kiertokulku, ja sitä edistääkseen

Luojan on tarvinnut vain lisätä sen lämpöä, suolaisuutta ja

siinä olevia mikroskooppisia eläimiä. Lämpö aiheuttaa erilaisia

tiheysasteita, jotka synnyttävät virtoja ja vastavirtauksia.

Haihtuminen, joka on mitätön napaseuduilla, mutta sen sijaan

melkoinen päiväntasaajan tienoilla, aikaansaa alituista

aineenvaihdosta troopillisten merien ja napamerien välillä.

Sitäpaitsi olen havainnut merivirtoja, jotka käyvät ylhäältä alaspäin

ja alhaalta ylöspäin ja jotka siten todella ilmaisevat meren

hengitystä. Olen nähnyt vesipisaran, pinnalla lämmittyään, painuvan

syvyyteen, saavuttavan suurimman tiheytensä + 4°C lämpömäärässä ja

sitten, kylmemmillä asteilla kevennyttyään, nousevan jälleen pintaan.

Saatte itse napojen kohdalla nähdä tämän ilmiön seuraukset ja silloin

ymmärrätte, kuinka vesi tämän järkevän luonnonlain vaikutuksesta

jäätyy ainoastaan pinnalla.

"Merivedessä on niin suunnattomat määrät suoloja Huvenneina, herra

professori, että jos voisitte eristää ne siitä, niin saisitte kasaan

40,000 kuutiopeninkulman suuruisen röykkiön, joka määrä tasaisesti

maapallon pinnalle leviteltynä muodostaisi yli 10 metriä korkean

kerroksen. Mutta elkää luulko, että tämä meren suolarikkaus on mikään

pelkkä luonnonoikku! Ei, se vähentää meriveden haihtumista ja estää

tuulia kuljettamasta pois liiaksi höyrypilviä, jotka kasaannuttuaan

ja sateiksi sulaessaan synnyttäisivät vedenpaisumuksia mantereitten

lauhkeissa osissa. Merisuoloilla on siis suunnattoman tärkeä tehtävä:

ne ovat tasapainon säilyttäjänä maapallomme luonnontaloudessa.

"Mitä taas mikroskooppisiini eläimiin tulee, joita Vesipisarassa voi

tavata miljoonia ja joita tarvitaan 800,000 vastaamaan milligramman

painoa, niin on niilläkin tärkeä tehtävänsä. Ne imevät itseensä

merisuoloja, ne yhtyvät meren kiinteihin aineshiukkasiin; toiset

niistä, korallit, ovat mainioita rakennusmestareita ja luovat

kuoristaan kokonaisia saaristoja ja riuttaryhmiä. Ja kun on

meriveden pisaraiset niiden toimesta ovat kadottaneet mineraaliset

ravintoaineksensa, nousevat ne keventyneinä pintaan, imevät

itseensä uudelleen haihtumisen kautta vapautuneita suoloja, tulevat

raskaammiksi ja painuvat taas syvyyteen, antaakseen likoeläimille

uutta ravintoainetta. Täten syntyy meressä kaksinkertainen alhaalta

ylös ja ylhäältä alas käyvä virta, joka siinä herkeämättä ylläpitää

liikuntoa ja elämää -- elämää paljon virkeämpää ja voimallisempaa

kuin mitä maankamaralla tavataan. Ja tämä elämä ulottuu rajattomiin

asti kaikissa maailmanmeren osissa -- tämän meren jota sanotaan

kuoleman kohduksi ihmiselle, mutta joka itseasiassa on elämän kohtu

lukemattomille eläimille -- ja minulle!"

Näin puhellessaan kapteeni Nemon muuten niin jäykän liikkumattomissa

piirteissä näkyi suuri sisällinen liikutus, joka ei voinut olla

minuunkaan koskematta.

"Niin", hän lisäsi, "-- sen kohdussa elämä vasta todellista on!

Minä voisin hyvin ymmärtää, että ihmiset saisivat aatteen rakentaa

vesikaupunkeja, vedenalaisten talojen ryhmiä, jotka _Nautiluksen_

tavoin joka aamu nousisivat ylös merenpintaan hengittämään -- ne

jos mitkä olisivat todella vapaakaupunkeja, mistään riippumattomia

yhdyskuntia! Mutta kenpä tietää, eikö sinnekin joku hirmuvaltias..."

Hän keskeytti puheensa tehden tuiman eleen. Sitten hän kääntyi minuun

päin, aivankuin karkottaakseen synkät mietteensä, ja kysyi:

"Herra Aronnax, tiedättekö kuinka syvä valtameri on?"

"Minä tiedän vain sen, mitä tärkeimmillä luotauksilla on selville

saatu."

"Tahdotteko esittää joitakin laskelmia, jotta tarpeen mukaan voin

tarkistaa niitä?"

"Kas tässä muutamia luotauksia, jotka heti johtuvat mieleeni",

sanoin. "Jollen erehdy, on Atlantin meren pohjoisosan keskisyvyydeksi

huomattu 8,200 ja Välimeren 2,500 metriä. Merkillisimmät luotaukset

on toimitettu Atlantin eteläosassa lähellä 35 parallellipiiriä,

jolloin tuloksiksi on saatu 12,000, 14,091 ja 15,149 metriä. Yleensä

oletetaan, että jos meren pohja kaikkialla olisi tasainen, olisi sen

keskisyvyys noin 7 kilometriä."

"Hyvä, professori, toivokaamme että kohta saamme tilaisuuden näyttää

teille jotain parempaa, kuten toivon. Mitä muuten tähän Tyyneen meren

osaan tulee, niin on se keskimäärin vain 4,000 metriä syvää."

Tämän sanottuaan kapteeni Nemo astui keskusportaille ja lähti alas.

Minä seurasin häntä ja menin isoon salonkiin. Potkuri pantiin kohta

pyörimään, ja loki näytti 20 solmuvälin nopeutta tunnissa.

Seuraavina päivinä ja öinä kapteeni Nemo näyttäytyi hyvin harvoin.

Varapäällikkö ilmotti säännöllisesti asemamme merkitsemällä pisteitä

kartalle, niin että voin tarkoin seurata _Nautiluksen_ reittiä.

Melkein joka päivä avattiin salongin isot akkunaluukut, eivätkä

silmämme väsyneet katselemaan merenalaisen maailman ihmeitä.

_Nautiluksen_ suunta oli nykyään kaakkoinen ja sen syvyys pinnasta

100--150 metriä. Eräänä päivänä se kuitenkin ties minkä oikun

johdosta kulki etunojossa olevain sivutasojensa avulla jyrkästi

alaspäinkaltevaan suuntaan ja saavutti 2,000 metrin syvyyden.

Lämpömittari näytti + 8°C, joka määrä tällä syvyydellä tuntuu olevan

yhteinen kaikilla leveysasteilla.

Kello 3 aikaan marraskuun 26 päivän aamulla sivuutimme Ravun

kääntöpiirin 172° pituusasteella. Seuraavana päivänä saimme

näkyviimme Sandwichsaaret, joilla kapteeni Cookia kohtasi

väkivaltainen kuolema helmikuun 14 p. 1779. Olimme silloin kulkeneet

2,000 peninkulmaa siitä paikasta alkaen, jonka olimme asettaneet

lähtökohdaksemme. Kun aamulla nousin yläkannelle, huomasin parin

kilometrin päässä tuulen puolella Hawaii-saaren, joka on suurin

mainitun ryhmän seitsemästä saaresta. Erotin selvästi sen viljellyn

rantakaistaleen, rannan kanssa yhdensuuntaisesti kulkevat vuorijonot

ja monet tulivuoret, joiden valtiaana Mauna-Rea kohoo 5,000 metriä

merenpintaa ylemmäksi.

Yhä edeten koillista kohti kuljimme pian suurten merialueiden halki,

joissa kuhisi miljoonittain kalmareja, eräänlaisia nilviäisiä, jotka

ovat läheistä sukua mustekaloille. Näitä eriskummaisia merieläviä

tutkivat jo muinaisajan viisaat suurella mielenkiinnolla, niiden

merkillisistä muodoista lainasivat Ateenan toripuhujat paljon

havainnollisia vertauksia ja niiden lihaa tavattiin sen ajan

ylimysten pöydillä harvinaisten herkkujen joukossa, jos saa uskoa

kreikkalaista lääkäriä Athenaiosta, joka eli ennen Galenusta.

Yöllä joulukuun 9 ja 10 päivien välillä tutustuimme ensi kerran

näihin nilviäisiin, jotka mieluummin liikkuvat öisin. Ne vaelsivat

lauhkeista vyöhykkeistä kuumempiin, seuraten sillien ja sardiinien

kulkureittejä. Salongin paksujen lasiakkunain lävitse näimme niiden

tavattoman nopeasti uiskentelevan taapäin, ajellen takaa pienempiä

eläviä ja itse joutuen suurempain saaliiksi; ja koko ajan liehtoivat

ympärinsä sanomattomana sekamelskana niiden kymmenen käsivartta

eli lonkeroa, joilla luonto on varustanut eläinten pääpuolen.

Nopeudestaan huolimatta kulki _Nautilus_ useamman tunnin ajan tuon

suunnattoman parven keskellä, josta sen verkkoihin karttui runsas

valikoima monta minulle tieteellisistä matkakuvauksista ennestään

tuttua lajia.

Joulukuun 11 p. istuin lukemassa isossa salongissa. Ned Land

ja Conseil katselivat monissa värivivahduksissa hohtavaa vettä

puoliavoimista luukuista. _Nautilus_ makasi liikahtamatta.

Täytettyään vesisäiliönsä se oli vajonnut noin 1,000 metrin

syvyyteen, missä vain joitakuita kaikkein isoimpia kalalajeja

niukasti näyttäytyy.

Keskellä muuatta huvittavaa kohtaa kirjassani häiritsi Conseil minua:

"Tahtoisiko isäntä hetkeksi pistäytyä tänne?"

"Mikäs nyt on, Conseil?"

"Isäntä saa sitten nähdä."

Nousin ylös ja laskin kyynärpääni akkunankehälle.

Kirkkaassa sähkövalossa näin vesivuoren keskellä liikkumattoman

esineen. Tuijottelin siihen tarkasti voidakseni määritellä mihin

jättivalasten lajiin se oikeastaan kuului. Mutta äkisti lennähti

toinen ajatus aivoihin.

"Laiva!" huudahdin.

"Niin onkin", vastasi Ned Land, "haaksirikkoutunut laiva, joka on

uponnut miehistöineen ja kaikkineen."

Hän ei siinä erehtynytkään. Me olimme lähellä alusta, jonka katkotut

touvit vielä riippuivat reunoja pitkin. Sen runko näytti olevan

hyvässä kunnossa ja haaksirikko tapahtuneen vain monias tunti sitten.

Kolme metrin korkeudelta katkaistua mastontynkää osotti, että miesten

oli hädissään täytynyt uhrata mastonsa ja että myrsky siis oli ollut

haaksirikon aiheuttajana. Siten oli alus täyttynyt vedellä ja makasi

nyt vasemmalla kyljellään. Surkea näky oli tuo aaltojen kohtuun

vajonnut laiva, mutta vielä surkeampi oli tila sen kannella, jolla

vielä virui muutamia nuorilla kiiniköytettyjä ruumiita. Minä laskin

niitä viisi -- neljä miestä, joista yksi seisoi ruotelin ääressä,

sekä yhden naisen, joka lapsi sylissä oli päässyt puoliväliin

peräsalongista ylös johtavia portaita. Hän oli vielä aivan nuori.

_Nautiluksen_ räikeässä sähkövalossa erotin selvästi hänen

kasvonpiirteensä, joita vesi ei vielä ollut raiskannut. Äärimmäisellä

ponnistuksella hän oli nostanut lapsen päänsä yli, ja tuo pikku

raukka oli käärinyt käsivartensa äidin kaulan ympäri. Neljän

merimiehen asento oli minusta hirvittävä, heidän jäsenensä olivat

vääristyneet epätoivoisista kamppauksista päästä irti köysistä,

jotka heitä hylkyyn sitoivat. Ainoa, jonka vakavissa ja puhtaissa

kasvonpiirteissä voi keksiä jonkun verran tyyneyttä, oli peränpitäjä,

joka harmahtava tukka otsaan liimautuneena ja kädet puristuneina

ruotelirattaan tikkaisiin näytti vielä ohjaavaan haaksirikkoutunutta

kolmimastoistaan halki valtameren syvyyksien.

Mikä tärisyttävä näky! Me seisoimme mykistyneinä, väpättävin sydämmin

katsellen tätä elävästä elämästä otettua, niin sanoakseni viime

tingassa valokuvauslevylle, painettua haaksirikon kuvaa. Ja jo näin

suunnattomia haikaloja säntäävän kaukaa esiin, nälkäisin silmin

tuijottaen tuohon valmiiseen ihmisliha-ateriaan.

_Nautilus_ pyörsi hylyn ympäri, ja minä voin sen peräpeilissä lukea

nimen:

_Florida_, Sunderland.

Sukelluslaivalla maapallon ympäri · 第 28 / 57 题