2,000 peninkulmaa Tyynen meren pinnan alla.
Seuraavana päivänä, marraskuun 18:ntena, olin täysissä voimissani
ja kiipesin yläkannelle, missä _Nautiluksen_ varapäällikkö toisti
minulle tavanmukaisen käsittämättömän ilmoituksensa.
Olin vaipunut ihailemaan valtameren ulappaa, kun kapteeni Nemokin
saapui ylös. Hän ei näyttänyt huomaavan minun läsnäoloani, vaan
rupesi tekemään tähtitieteellisiä havaintojaan. Ne päätettyään hän
kyynäspäillään nojausi heijastajakaapin lasiseinää vastaan ja katseli
värähtämättä merelle.
Tällävälin oli yläkannelle saapunut myöskin joukko _Nautiluksen_
matruuseja, kaikki rotevia ja reippaita miehiä. He rupesivat
kokemaan verkkoja, joita laiva koko yön oli hinannut perässään. Nämä
merimiehet olivat silminnähtävästi useaa eri kansallisuutta, vaikka
europpalainen tyyppi oli kaikilla ilmeinen. Varmasti tunsin heissä
irlantilaisia, ranskalaisia, joitakuita slaavilaisia sekä muutaman
kreikkalaisen tai kreetalaisen. Muuten olivat kaikki harvapuheisia
ja käyttivät keskenään tuota eriskummallista kieltä, josta en tullut
hullua hurskaammaksi; enkähän minä muuten saanutkaan puhutella heitä.
Verkot kiskottiin yläkannelle. Ne olivat jonkinlaisia laskinverkkoja,
samantapaisia kuin Normandian rannikolla käytetään -- eräänlaisia
isoja rysiä, joita pitävät puoliavoimina tangot ja alimmaisten
silmukkain läpi pujotettu rautaketju. Nämä rysät laahasivat
pitkin merenpohjaa ja kokosivat kaiken vastaansattuvan periinsä.
Tänään niillä saatiin monenlaisia näytteitä näiden seutujen
riistarikkaudesta, kuten merirapuja, puolikuunmuotoisia tetrodoneja,
jotka erittävät kirpeätä myrkkyä, oliivinvihreitä nahkiaisia,
hopeanhohtavia macrorhyncus-kaloja, vihreitä turskalajeja,
samaten muutamia isompia kaloja, niinkuin caranx-lajia, jolla on
metrinpituinen pää, useita kauniita bonito-kaloja, joiden suomuspeite
välähteli siniselle ja hopealle, sekä kolme komeata tonnikalaa,
jotka nopeudestaan huolimatta eivät olleet voineet välttää verkon
silmukoita.
Arvioin tämän apajan tuottaneen yli 500 kiloa kaloja. Se oli tosin
kaunis saalis, mutta ei millään lailla merkillinen. Nuo verkot ovat
ulkona useita tunteja peräkkäin ja kokoovat sillä aikaa summittain
kaloja periinsä. Meillä ei tarvinnut olla puutetta erinomaisista
ruokavaroista, sillä _Nautiluksen_ nopeakulkuisuus ja sen sähkövalon
viehätysvoima sallivat meidän milloin hyvänsä hankkia uutta
varastoa. Nämä meren erilaiset antimet laskettiin heti luukusta alas
ruoka-aittaan, toiset tuoreina valmistettavaksi, toiset säilyyn
pantaviksi.
Sittenkun verkot oli koettu ja ilmavarasto uusittu, luulin
_Nautiluksen_ palaavan vedenalaiselle reitilleen ja aijoin senvuoksi
laskeutua hyttiini; mutta silloin kääntyi kapteeni Nemo puoleeni ja
lausui ilman pitempiä puheita:
"Katselkaa tätä merta, professori, ja sanokaa, eikö se elä todellista
elämää? Sillä on vihastuksen ja leppeyden puuskansa niinkuin
meilläkin. Eilen se nukahti kuten me, ja katsokaa, kuinka se nyt
herää rauhallisesta unestaan!"
Ei mitään "hyvää päivää!" tervehdystä, yhtä vähän kuin eilen illalla
mitään "hyvää yötäkään!" Olisi voinut luulla, että tuo merkillinen
mies vain jatkoi ennen alkamaansa keskustelua minun kanssani!
"Katsokaa", hän toisti, "kuinka se herää auringon hyväilyihin!
Nyt se virkoaa päivän työhön. On huvittavaa seurata sen elinten
herkeämätöntä toimintaa. Sillä on valtimonsa, suonensa ja
hermostonsa; ja minä yhdyn oppineen Mauryn mielipiteeseen, joka
on siinä keksinyt kiertokulun, yhtä todellisen kuin verenkierto
eläimillä on.
"Niin, valtamerellä on sisäinen kiertokulku, ja sitä edistääkseen
Luojan on tarvinnut vain lisätä sen lämpöä, suolaisuutta ja
siinä olevia mikroskooppisia eläimiä. Lämpö aiheuttaa erilaisia
tiheysasteita, jotka synnyttävät virtoja ja vastavirtauksia.
Haihtuminen, joka on mitätön napaseuduilla, mutta sen sijaan
melkoinen päiväntasaajan tienoilla, aikaansaa alituista
aineenvaihdosta troopillisten merien ja napamerien välillä.
Sitäpaitsi olen havainnut merivirtoja, jotka käyvät ylhäältä alaspäin
ja alhaalta ylöspäin ja jotka siten todella ilmaisevat meren
hengitystä. Olen nähnyt vesipisaran, pinnalla lämmittyään, painuvan
syvyyteen, saavuttavan suurimman tiheytensä + 4°C lämpömäärässä ja
sitten, kylmemmillä asteilla kevennyttyään, nousevan jälleen pintaan.
Saatte itse napojen kohdalla nähdä tämän ilmiön seuraukset ja silloin
ymmärrätte, kuinka vesi tämän järkevän luonnonlain vaikutuksesta
jäätyy ainoastaan pinnalla.
"Merivedessä on niin suunnattomat määrät suoloja Huvenneina, herra
professori, että jos voisitte eristää ne siitä, niin saisitte kasaan
40,000 kuutiopeninkulman suuruisen röykkiön, joka määrä tasaisesti
maapallon pinnalle leviteltynä muodostaisi yli 10 metriä korkean
kerroksen. Mutta elkää luulko, että tämä meren suolarikkaus on mikään
pelkkä luonnonoikku! Ei, se vähentää meriveden haihtumista ja estää
tuulia kuljettamasta pois liiaksi höyrypilviä, jotka kasaannuttuaan
ja sateiksi sulaessaan synnyttäisivät vedenpaisumuksia mantereitten
lauhkeissa osissa. Merisuoloilla on siis suunnattoman tärkeä tehtävä:
ne ovat tasapainon säilyttäjänä maapallomme luonnontaloudessa.
"Mitä taas mikroskooppisiini eläimiin tulee, joita Vesipisarassa voi
tavata miljoonia ja joita tarvitaan 800,000 vastaamaan milligramman
painoa, niin on niilläkin tärkeä tehtävänsä. Ne imevät itseensä
merisuoloja, ne yhtyvät meren kiinteihin aineshiukkasiin; toiset
niistä, korallit, ovat mainioita rakennusmestareita ja luovat
kuoristaan kokonaisia saaristoja ja riuttaryhmiä. Ja kun on
meriveden pisaraiset niiden toimesta ovat kadottaneet mineraaliset
ravintoaineksensa, nousevat ne keventyneinä pintaan, imevät
itseensä uudelleen haihtumisen kautta vapautuneita suoloja, tulevat
raskaammiksi ja painuvat taas syvyyteen, antaakseen likoeläimille
uutta ravintoainetta. Täten syntyy meressä kaksinkertainen alhaalta
ylös ja ylhäältä alas käyvä virta, joka siinä herkeämättä ylläpitää
liikuntoa ja elämää -- elämää paljon virkeämpää ja voimallisempaa
kuin mitä maankamaralla tavataan. Ja tämä elämä ulottuu rajattomiin
asti kaikissa maailmanmeren osissa -- tämän meren jota sanotaan
kuoleman kohduksi ihmiselle, mutta joka itseasiassa on elämän kohtu
lukemattomille eläimille -- ja minulle!"
Näin puhellessaan kapteeni Nemon muuten niin jäykän liikkumattomissa
piirteissä näkyi suuri sisällinen liikutus, joka ei voinut olla
minuunkaan koskematta.
"Niin", hän lisäsi, "-- sen kohdussa elämä vasta todellista on!
Minä voisin hyvin ymmärtää, että ihmiset saisivat aatteen rakentaa
vesikaupunkeja, vedenalaisten talojen ryhmiä, jotka _Nautiluksen_
tavoin joka aamu nousisivat ylös merenpintaan hengittämään -- ne
jos mitkä olisivat todella vapaakaupunkeja, mistään riippumattomia
yhdyskuntia! Mutta kenpä tietää, eikö sinnekin joku hirmuvaltias..."
Hän keskeytti puheensa tehden tuiman eleen. Sitten hän kääntyi minuun
päin, aivankuin karkottaakseen synkät mietteensä, ja kysyi:
"Herra Aronnax, tiedättekö kuinka syvä valtameri on?"
"Minä tiedän vain sen, mitä tärkeimmillä luotauksilla on selville
saatu."
"Tahdotteko esittää joitakin laskelmia, jotta tarpeen mukaan voin
tarkistaa niitä?"
"Kas tässä muutamia luotauksia, jotka heti johtuvat mieleeni",
sanoin. "Jollen erehdy, on Atlantin meren pohjoisosan keskisyvyydeksi
huomattu 8,200 ja Välimeren 2,500 metriä. Merkillisimmät luotaukset
on toimitettu Atlantin eteläosassa lähellä 35 parallellipiiriä,
jolloin tuloksiksi on saatu 12,000, 14,091 ja 15,149 metriä. Yleensä
oletetaan, että jos meren pohja kaikkialla olisi tasainen, olisi sen
keskisyvyys noin 7 kilometriä."
"Hyvä, professori, toivokaamme että kohta saamme tilaisuuden näyttää
teille jotain parempaa, kuten toivon. Mitä muuten tähän Tyyneen meren
osaan tulee, niin on se keskimäärin vain 4,000 metriä syvää."
Tämän sanottuaan kapteeni Nemo astui keskusportaille ja lähti alas.
Minä seurasin häntä ja menin isoon salonkiin. Potkuri pantiin kohta
pyörimään, ja loki näytti 20 solmuvälin nopeutta tunnissa.
Seuraavina päivinä ja öinä kapteeni Nemo näyttäytyi hyvin harvoin.
Varapäällikkö ilmotti säännöllisesti asemamme merkitsemällä pisteitä
kartalle, niin että voin tarkoin seurata _Nautiluksen_ reittiä.
Melkein joka päivä avattiin salongin isot akkunaluukut, eivätkä
silmämme väsyneet katselemaan merenalaisen maailman ihmeitä.
_Nautiluksen_ suunta oli nykyään kaakkoinen ja sen syvyys pinnasta
100--150 metriä. Eräänä päivänä se kuitenkin ties minkä oikun
johdosta kulki etunojossa olevain sivutasojensa avulla jyrkästi
alaspäinkaltevaan suuntaan ja saavutti 2,000 metrin syvyyden.
Lämpömittari näytti + 8°C, joka määrä tällä syvyydellä tuntuu olevan
yhteinen kaikilla leveysasteilla.
Kello 3 aikaan marraskuun 26 päivän aamulla sivuutimme Ravun
kääntöpiirin 172° pituusasteella. Seuraavana päivänä saimme
näkyviimme Sandwichsaaret, joilla kapteeni Cookia kohtasi
väkivaltainen kuolema helmikuun 14 p. 1779. Olimme silloin kulkeneet
2,000 peninkulmaa siitä paikasta alkaen, jonka olimme asettaneet
lähtökohdaksemme. Kun aamulla nousin yläkannelle, huomasin parin
kilometrin päässä tuulen puolella Hawaii-saaren, joka on suurin
mainitun ryhmän seitsemästä saaresta. Erotin selvästi sen viljellyn
rantakaistaleen, rannan kanssa yhdensuuntaisesti kulkevat vuorijonot
ja monet tulivuoret, joiden valtiaana Mauna-Rea kohoo 5,000 metriä
merenpintaa ylemmäksi.
Yhä edeten koillista kohti kuljimme pian suurten merialueiden halki,
joissa kuhisi miljoonittain kalmareja, eräänlaisia nilviäisiä, jotka
ovat läheistä sukua mustekaloille. Näitä eriskummaisia merieläviä
tutkivat jo muinaisajan viisaat suurella mielenkiinnolla, niiden
merkillisistä muodoista lainasivat Ateenan toripuhujat paljon
havainnollisia vertauksia ja niiden lihaa tavattiin sen ajan
ylimysten pöydillä harvinaisten herkkujen joukossa, jos saa uskoa
kreikkalaista lääkäriä Athenaiosta, joka eli ennen Galenusta.
Yöllä joulukuun 9 ja 10 päivien välillä tutustuimme ensi kerran
näihin nilviäisiin, jotka mieluummin liikkuvat öisin. Ne vaelsivat
lauhkeista vyöhykkeistä kuumempiin, seuraten sillien ja sardiinien
kulkureittejä. Salongin paksujen lasiakkunain lävitse näimme niiden
tavattoman nopeasti uiskentelevan taapäin, ajellen takaa pienempiä
eläviä ja itse joutuen suurempain saaliiksi; ja koko ajan liehtoivat
ympärinsä sanomattomana sekamelskana niiden kymmenen käsivartta
eli lonkeroa, joilla luonto on varustanut eläinten pääpuolen.
Nopeudestaan huolimatta kulki _Nautilus_ useamman tunnin ajan tuon
suunnattoman parven keskellä, josta sen verkkoihin karttui runsas
valikoima monta minulle tieteellisistä matkakuvauksista ennestään
tuttua lajia.
Joulukuun 11 p. istuin lukemassa isossa salongissa. Ned Land
ja Conseil katselivat monissa värivivahduksissa hohtavaa vettä
puoliavoimista luukuista. _Nautilus_ makasi liikahtamatta.
Täytettyään vesisäiliönsä se oli vajonnut noin 1,000 metrin
syvyyteen, missä vain joitakuita kaikkein isoimpia kalalajeja
niukasti näyttäytyy.
Keskellä muuatta huvittavaa kohtaa kirjassani häiritsi Conseil minua:
"Tahtoisiko isäntä hetkeksi pistäytyä tänne?"
"Mikäs nyt on, Conseil?"
"Isäntä saa sitten nähdä."
Nousin ylös ja laskin kyynärpääni akkunankehälle.
Kirkkaassa sähkövalossa näin vesivuoren keskellä liikkumattoman
esineen. Tuijottelin siihen tarkasti voidakseni määritellä mihin
jättivalasten lajiin se oikeastaan kuului. Mutta äkisti lennähti
toinen ajatus aivoihin.
"Laiva!" huudahdin.
"Niin onkin", vastasi Ned Land, "haaksirikkoutunut laiva, joka on
uponnut miehistöineen ja kaikkineen."
Hän ei siinä erehtynytkään. Me olimme lähellä alusta, jonka katkotut
touvit vielä riippuivat reunoja pitkin. Sen runko näytti olevan
hyvässä kunnossa ja haaksirikko tapahtuneen vain monias tunti sitten.
Kolme metrin korkeudelta katkaistua mastontynkää osotti, että miesten
oli hädissään täytynyt uhrata mastonsa ja että myrsky siis oli ollut
haaksirikon aiheuttajana. Siten oli alus täyttynyt vedellä ja makasi
nyt vasemmalla kyljellään. Surkea näky oli tuo aaltojen kohtuun
vajonnut laiva, mutta vielä surkeampi oli tila sen kannella, jolla
vielä virui muutamia nuorilla kiiniköytettyjä ruumiita. Minä laskin
niitä viisi -- neljä miestä, joista yksi seisoi ruotelin ääressä,
sekä yhden naisen, joka lapsi sylissä oli päässyt puoliväliin
peräsalongista ylös johtavia portaita. Hän oli vielä aivan nuori.
_Nautiluksen_ räikeässä sähkövalossa erotin selvästi hänen
kasvonpiirteensä, joita vesi ei vielä ollut raiskannut. Äärimmäisellä
ponnistuksella hän oli nostanut lapsen päänsä yli, ja tuo pikku
raukka oli käärinyt käsivartensa äidin kaulan ympäri. Neljän
merimiehen asento oli minusta hirvittävä, heidän jäsenensä olivat
vääristyneet epätoivoisista kamppauksista päästä irti köysistä,
jotka heitä hylkyyn sitoivat. Ainoa, jonka vakavissa ja puhtaissa
kasvonpiirteissä voi keksiä jonkun verran tyyneyttä, oli peränpitäjä,
joka harmahtava tukka otsaan liimautuneena ja kädet puristuneina
ruotelirattaan tikkaisiin näytti vielä ohjaavaan haaksirikkoutunutta
kolmimastoistaan halki valtameren syvyyksien.
Mikä tärisyttävä näky! Me seisoimme mykistyneinä, väpättävin sydämmin
katsellen tätä elävästä elämästä otettua, niin sanoakseni viime
tingassa valokuvauslevylle, painettua haaksirikon kuvaa. Ja jo näin
suunnattomia haikaloja säntäävän kaukaa esiin, nälkäisin silmin
tuijottaen tuohon valmiiseen ihmisliha-ateriaan.
_Nautilus_ pyörsi hylyn ympäri, ja minä voin sen peräpeilissä lukea
nimen:
_Florida_, Sunderland.