Merenalainen metsä.
Vihdoin viimein saavuimme tuon metsän reunaan, joka epäilemättä
oli kauneimpia seutuja kapteeni Nemon rajattomassa valtakunnassa.
Hän piti sitä omanaan samalla oikeudella, jolla ensimmäiset
esivanhempamme asettausivat luomakunnan herroiksi. Kukapa olisi
voinutkaan kiistellä häneltä näiden vedenalaisten mantereiden
omistusoikeutta? Mikäpä toinen, häntä rohkeampi tienraivaaja olisi
häntä aikaisemmin ennättänyt lapio ja kuokka kädessä käydä näihin
synkkiin korpiin?
Metsän muodostivat isot puumaiset kasvi; ja heti kun olimme astuneet
niiden muodostamien holvien alle, hämmästytti minua oksien omituinen
asento -- asento minulle tähän asti tuiki näkemätön.
Ei yksikään maasta kohoava kasvi, ei ainoakaan rungosta ulkoneva
haara taipunut ja kiemurrellut vaakasuoraan suuntaan, vaan kaikki
järjestään ojentuivat ylös vedenpintaan päin. Kaikkein hienoisinkin
kuitu ja rihma seista törrötti suorana kuin rautalanka. Haurat
ja kaikenlaiset köynnöskasvit kohosivat pystysuorina sen tiheän
mädännäisyyden lävitse, joka peitti niiden kantoja. Täällä vallitsi
tosiaankin pystysuoruus kaikessa kunniassaan!
Totuin pian tähän merkilliseen luonnonjärjestykseen samoin kuin
meitä ympäröivään suhteelliseen hämärään. Maankamara tässä
metsässä oli täynnä teräväreunaisia kivijärkäleitä, joita oli
vaikea välttää. Merenalainen kasvisto näytti täällä olevan sangen
täydellinen, jopa runsaampi kuin napa- ja päiväntasaajavyöhykkeissä,
joissa sen tuotteet eivät ole niin monenlaatuisia. Mutta aluksi
väkistekin sekoitin molempia elimellisiä luomakuntia keskenään,
pitäen zoophytejä hydrophyteinä, kasvieläimiä vesikasveina; ja
kukapa moiselta erehdykseltä olisi täällä säästynytkään? Eläin- ja
kasvikunnat ovat niin sanomattoman lähellä toisiaan tässä
vedenalaisessa maailmassa!
Havaitsin pian että kaikki nämä kasvikunnan tuotteet olivat vain
ylen heikosti kiintyneet maahan. Ollen vailla juuria ne kiinnittyvät
mihin kannatuskohtaan hyvänsä, hiekkaan, näkinkenkään tai kiveen.
Ne kehittyvät aivan itsekseen, ja niiden olemassaolon perustana on
vesi, joka kannattaa ja elättää niitä. Useimmilla niillä lehtien
asemasta putkahti rungosta esiin oikullisen muotoisia silmukoita,
joiden väri vaihteli kutakin lajia myöten määrätyssä asteikossa:
siinä oli ruusunpunaista, tummanpunaista, ruohonviheriää,
harmaanviheriää, vaaleankeltaista ja ruskeaa. Näin täällä -- ei enää
kuivattuna niinkuin _Nautiluksen_ kokoelmissa -- viuhkanmuotoista
riikinkukkohauraa, tulipunaista cerami-hauraa, laminarioita, joiden
silmut ovat syötäviä, ja kaikenlaisia muita kukattomia leviä ja
merikasveja.
"Ihmeellinen luonnottomuus, eriskummallinen alkuaine", on muuan
nerokas luonnontutkija sanonut, "jossa kasvikunnan asemasta
eläinkunta kantaa kukkia!"
Näiden viidakoiden hyötyisässä varjossa -- jotka olivat suuria
kuin lauhkeiden vyöhykkeiden metsät kasvoi taajoina pensaikkoina
koreakukkaisia zoophyytejä, kasvieläimiä; ja jotta harhakuva
tulisi täydelliseksi, kiiteli lentokaloja lintujen tavoin oksalta
oksalle, pohjakalojen pyrähdellessä jalkojemme tieltä karkuun kuin
peljästyneet kurppaparvet.
Kello 1 aikaan kapteeni Nemo antoi pysähtymismerkin. Jopa oli aikakin
levähtää; perin tyytyväisinä viskauduimme pitkäksemme alarioiden
juurelle, joiden pitkät, ohuet lehtisilmut törröttivät pystyssä kuin
lentoon lähtevät nuolet.
Tämä lyhyt lepohetki tuntui hyvin miellyttävältä. Pakinatilaisuutta
vain kaipasi. Mutta mahdotonta oli puhella, mahdotonta vastata.
Minä voin vain kallistaa isoa vaskihytyrääni Conseiliin päin.
Akkuna-aukkojen läpi näin tuon kunnon pojan silmien loistavan
tyytyväisyydestä, jota osottaakseen hän kattilansa sisällä irvisteli
mitä hullunkurisimmalla tavalla.
Olin aika ihmeissäni, kun en nelituntisen kävelymatkan jälkeen
tuntenut itseäni lainkaan nälkäiseksi. En voi sanoa mistä tämä
vatsantila johtui. Sen sijaan olin perin uninen, niinkuin kaikkien
sukeltajainkin on laita merensyvyydessä ollessaan. Ja pianpa
painuivatkin silmäni umpeen paksujen lasiakkunoiden takana ja minä
vaivuin vastustamattomaan horrokseen, jota tähänastinen liikunto oli
voinut vain viivyttää. Kapteeni Nemo ja hänen roteva seuralaisensa
olivat jo näyttäneet meille hyvää esimerkkiä.
Kuinka kauvan horroksissa makasin, en voi sanoa; mutta herätessäni
tuntui minusta kuin aurinko painuisi taivaanrannalle. Kapteeni Nemo
oli jo pystyssä, ja minäkin rupesin ojentelemaan jäseniäni, kun
odottamaton näky sai minut äkisti jalkeille.
Muutaman askeleen päässä tuijotteli minuun yli metrin pituinen,
kamala merilukki kieroilla silmillään, valmiina hyökkäämään
kimppuuni. Vaikka sukelluspukuni olikin kyllin vahva suojelemaan
minua sen puremalta, en voinut olla vavahtamatta kauhusta. Conseil
ja _Nautiluksen_ matruusi heräsivät samansa. Kapteeni osotti
iljettävää rapueläintä seuralaiselleen, ja tämä nuiji pyssynperällä
sen hengettömäksi; minä näin sen pitkien, hirvittävien pihtijalkojen
kiemurtelevan hengenlähdössä.
Tämä tapaus saattoi minut ajattelemaan, että loisia vielä kamalampia
kummituksia voi liikuskella näissä synkissä syvyyksissä ja ettei
sukelluspukunikaan kykenisi suojelemaan minua niiden hyökkäyksiltä.
Tämä ei ennen ollut pälkähtänytkään päähäni, ja nytpä päätinkin olla
varuillani. Luulin muuten matkamme loppuneen tähän levähdyspaikkaan,
mutta siinä petyin, sillä sen sijaan että olisimme palanneet
_Nautilukseen_ antoi kapteeni Nemo merkin alkaa taivallus uudelleen.
Maa yhä laskeutui, ja sen viettäessä painuimme suunnattoman syvälle.
Kello lienee ollut 3 paikoilla kun saavuimme ahtaaseen laaksoon, joka
sijaitsi 150 metrin syvyydellä äkkijyrkkien kallioseinäin keskellä.
Mainioitten hengityskojeittemme avulla olimme siis tunkeutuneet 30
metriä sen rajan alapuolelle, jolla ihmisolennot tähän asti olivat
voineet veden sisässä oleskella.
Sanon 150 metriä, vaikkei minulla ollut mukana
syvyydenmittauskojeita. Multa minä tiesin etteivät auringonsäteet voi
tunkeutua sen syvemmälle, ei kirkkaimmassakaan meressä. Ja juuri nyt
rupesi pimeys vasta oikein tuntumaan. Ei kymmentäkään askelta voinut
nähdä eteensä. Senvuoksi kuljin hapuillen, kunnes äkkiä edessäni
leimahti valkoinen, jotensakin väkevä valo. Kapteeni Nemo oli pannut
sähkölamppunsa toimimaan. Me toisetkin teimme samoin, ja neljän
lamppumme valossa kävi meri taas läpinäkyväksi noin viidenkolmatta
metrin laajuudelta.
Kapteeni tunkeutui yhä syvemmälle synkkään metsään, joka harveni
harvenemistaan. Huomasin tällöin kasvielämän katoavan nopeammin
kuin eläinelämän. Vesikasvit olivat jo tyyten loppuneet tuolta
hedelmättömältä maaperältä, kun sitävastoin ympärillämme vielä kuhisi
epälukuisia zoophytejä, nivel- ja likoeläimiä ynnä monenlaisia kaloja.
Eteenpäin astellessamme johduin ajattelemaan, että
Ruhmkorffin-lamppujemme valo epäilemättä maanittelisi näkyviin näiden
mustien vesien isompiakin asujamia. Mutta vaikkapa niitä olisi
lähestynytkin meitä, ei mitään ammuttavaa riistaa ainakaan tullut
tarpeeksi lähelle. Useat kerrat näin kapteeni Nemon seisattuvan ja
nostavan pyssyn poskelleen, mutta vähän mietittyään laskevan sen
jälleen alas ja jatkavan taivallustaan.
Vihdoin kello 4 aikaan päättyi ihmeellinen matkamme. Edessä kohosi
valtainen seinämä jyhkeitä kallioita, röykkiö jättimäisiä järkäleitä,
suunnaton graniittilouhikko, täynnä mustia rotkoja ja luolia,
mutta mahdoton kavuttavaksi. Se oli Crespon ranta-ääri. Siinä siis
vihdoinkin tapasimme maata!
Kapteeni Nemo seisahtui äkisti ja teki meille merkin, että mekin
pysähtyisimme. Niin mielelläni kuin olisinkin yrittänyt kiivetä tuon
jättivallin yli, täytyi minun kuitenkin totella. Tähän päättyivät
isäntämme tilukset, joiden ulkopuolelle hän ei tahtonut astua.
Toisella puolella oli se vedenpäällinen osa maapalloa, jonne hän ei
halunnut jalkaansa panna.
Nyt lähdimme kotimatkalle. Kapteeni Nemo asettui jälleen pienen
joukkueemme etunenään ja johdatti sitä erehtymättömän varmasti.
Luulin huomaavani, ettemme palannut _Nautilukseen_ samaa tietä kuin
olimme tulleet. Tämä uusi tie, joka oli hyvin jyrkkä ja sentakia
vaivaloinen, vei meidät äkisti ylös pintakerroksiin. Niin äkkiä
se ei kuitenkaan käynyt että paino olisi lakannut; siitä olisi
elimistöllemme saattanut olla ikäviä seurauksia, joista sukeltajat
usein saavat kärsiä. Pian taas pilkotti päivänvalo, ja auringon
ollessa alhaalla taivaanrannalla loihti sen säteiden taittuminen
kirjavan värinauhan kaikkien esineiden reunoille. Kymmenen metrin
syvyydessä kuljimme tiheän parven läpi kaikenlaisia pikkukaloja,
mutta mitään ampumisen arvoista vesiriistaa emme vielä olleet
tavanneet.
Mutta nyt näin kapteenin pyssyn taas nousevan poskelle ja seuraavan
pensaitten välitse jotakin liikkuvaa esinettä. Hän ampui -- kuului
kevyt suhahdus, ja hengetön eläin putosi muutaman askeleen päähän
minusta. Se oli merisaukko, ainoa nelijalkainen eläin joka kokonaan
elää vedessä. Tämä saukko, joka oli päälle metrin pituinen,
olisi varmastikin markkinoilla ollut kallishintainen. Sen päältä
kastanjanruskea, alta hopeanhohtoinen turkki on hyvässä hinnassa
Venäjän ja Kiinan turkismarkkinoilla; karvan hienous ja loisto
olisi taannut sille ainakin 2,000 frangin hinnan. Ihailin suuresti
tuota omituista imettäväistä, jolla oli pyöreä pää, siinä lyhyet
korvat, pyörät silmät ja valkoiset viiksikarvat niinkuin kissalla,
uimanahka pitkäkyntisten varpaiden välissä ja pitkä häntä. Tätä
arvokasta raatelijaa kalastajat pahoin vainoovat, jonka vuoksi se on
tullut yhä harvinaisemmaksi ja enimmäkseen ottanut turvansa Tyynen
meren pohjoisosiin; ja sieltäkin se todennäköisesti pian hävitetään
sukupuuttoon.
Kapteeni Nemon seuralainen heitti saaliin olalleen ja me jatkoimme
matkaa. Kokonaisen tunnin ajan astuimme aukeata hiekkatannerta;
paikoin se kohosi niin, että vedenpintaan oli vain pari metriä.
Silloin näin kuvaisemme selvästi pinnasta, ja yläpuolellamme näkyi
toinen aivan meidän muotoisemme miesjoukkue, joka liikutteli käsiään
ja jalkojaan aivan niinkuin mekin, paitsi että se kulki päät alaspäin
ja jalat ilmassa.
Tällöin sain myöskin nähdä mitä oivallisimman laukauksen, joka
pani metsästäjän sydämmen ilosta värähtämään. Iso lintu, mahtavat
siivet levällään, joka selvästi näkyi veden läpi, liihotteli ilmassa
meitä kohti. Kapteenin seuralainen ampui sen, kun se oli vain parin
metrin korkeudella vedenpinnasta. Lintu putosi hengettömänä alas, ja
taitavan ampujan onnistui saada se käsiinsä. Lintu oli mitä kaunein
albatrossi.
Tämä tapaus ei viivyttänyt kulkuamme. Kahden tunnin ajan taivalsimme
vuorotellen hiekkatannerten ja hauraniittyjen halki, ja varsinkin
viimemainitut olivat vaivaloiset kulkea. Tottapuhuen olin lopen
uupunut, kunnes vihdoin puolen kilometrin päästä erotin heikon valon
siintävän vastaamme. Se oli viimeinkin _Nautiluksen_ heijastaja.
Kahdenkymmenen minuutin perästä olisimme siis takaisin laivassa ja
siellä saisin vihdoinkin vapaasti hengittää, sillä minusta tuntui
kuin ilma säiliössäni olisi käynyt jo vallan niukaksi hapesta. Mutta
sattuipa vielä ennen laivaan tuloamme odottamaton kohtaus.
Olin parikymmentä askeletta kapteeni Nemosta jälempänä, kun näin
hänen äkkiä kääntyvän ympäri ja kiivaasti syöksähtävän vastaani.
Voimakkaalla kädellään hän paiskasi minut maahan, ja saman tempun
teki hänen toverinsa Conseilille. Ensin en tiennyt mitä arvella tästä
kovakouraisesta kohtelusta, mutta rauhoituin kun näin kapteenin
käyvän pitkäkseen viereeni ja pysyvän aivan liikahtamatta.
Makasin täten seljälläni merenpohjassa haurapensaan varjossa,
kun äkkiä päätäni hiukan kohotettuani näin muutamia suunnattomia
tummia varjoja kohisten syöksyvän ohitsemme, levittäen ympärilleen
fosforikimallusta.
Veri jähmettyi suonissani kun tunsin hyökkääjät! Ne olivat
sinihaikaloja, hirvittävää kalasukua, joilla on mahtava pyrstö,
synkät, lasimaiset silmät ja kidan läheisyydessä muutamia aukkoja,
joista ne erittävät fosforoivaa ainetta. Kamalia tulihirviöitä,
jotka murskaavat ihmisen rautaisten leukojensa välissä. En tiedä
muistiko Conseil tällöin "luokitella" niitä; mutta omasta Puolestani
tein huomiota niiden hopeanhohtavista vatsoista ja hirveitä
hampaita täynnä olevista kidoista vähemmässä määrässä kuitenkin
luonnontieteilijän kuin värisevän uhrin kannalta.
Onneksi nuo ahmatit näkevät huonosti. Ne kulkivat ohitsemme meitä
huomaamatta, vaikka niiden isot, ruskeahkot evät hipaisivat meitä; ja
täten me aivan kuin ihmeen kautta vältimme vaaran, joka oli suurempi
kuin jos olisimme kohdanneet tiikerin viidakossa. Puolen tunnin
perästä me sähkövalon opastamina viimein saavuimme _Nautiluksen_
luo. Ulompi ovi oli jäänyt auki, ja hetikun olimme käyneet sisään
ensimmäiseen hyttiin, sulki kapteeni Nemo sen perästämme. Sitten hän
painoi sähkönappulaa. Minä kuulin pumppujen työskentelevän jossakin
laivan sisällä, tunsin veden laskeutuvan ympärillämme, ja pian oli
hytti aivan kuivillaan. Sisempi ovi aukeni nyt, ja me astuimme
varuskammioon.
Siellä meidät melkoisella vaivalla kirvoitettiin sukelluspuvuistamme;
ja aivan nääntyneenä, nälkäisenä ja unisena hoipuin hyttiini, yhä
ihmetellen kaikkia kokemuksiani tuolla merkillisellä merenalaisella
matkallamme.