Kävelymatka valtameren pohjalla.
Tämä pieni hytti oli sanan todellisessa merkityksessä _Nautiluksen_
varushuone. Tusinan verta sukelluspukuja riippui seinillä odottaen
meitä kävelymatkalle lähtijöitä.
Ne nähdessään kadotti Ned Land ilmeisesti halunsa liittyä mukaan.
"Mutta, kelpo Nedini, Crespo-saaren jahtimaat ovat vedenalaisia
metsiä."
"Ohoo", murahti harpuunamestari, jota suretti pettymyksensä tuoreen
lihan saannista. -- "Aijotteko te, herra Aronnax, todella paneutua
tuohon kummituspukuun?"
"Mikäpä tässä muu auttaa, mestari Ned."
"Tehkää miten tahdotte, professori, mutta mitä minuun tulee, niin ei
minua saa muuten kuin väkipakolla siihen pukeutumaan."
"Pakkoa ei käytetä, mestari Ned", sanoi kapteeni Nemo.
"Ettäkö Conseilkin uskaltaa yrittää?" Ned kysyi.
"Minä olen isännän varjo ja seuraan häntä minne hän vain menee",
Conseil vastasi.
Kapteenin käskystä saapui kaksi laivamiestä auttamaan meidän
päällemme noita raskaita, vedenpitäviä vaatekappaleita, jotka
olivat valmistetut saumattomasta kumikankaasta ja varatut kestämään
melkoista painetta. Koko pukua olisi voinut sanoa varustukseksi, joka
yhdellä haavaa oli notkea ja kankea. Siihen kuului housut ja takki.
Housut päättyivät paksuihin, raskailla lyijypohjilla varustettuihin
jalkineihin. Takki oli vuorattu vaskilevyillä, jotka muodostivat
rintaa vedenpaineelta varjelevan ja samalla keuhkojen vapaata
toimintaa sallivan haarniskan; hihat päättyivät nekin eräänlaisiin
käsineihin, jotka eivät millään tavalla estäneet sormien liikkeitä.
Kapteeni Nemo ja muuan hänen seuralaisistaan -- todellinen Herkules
kooltaan ja voimiltaan -- Conseil ja minä olimme pian puetetut
noihin vaatteisiin. Päämme vain olivat enää saatavat sovitetuiksi
metallikypäreihin. Mutta sitä ennen pyysin kapteenin näyttämään
minulle pyssyjä, joita matkalla tulisimme käyttämään.
Eräs laivamiehistö ojensi minulle mitättömän näköisen aseen, jonka
teräksestä tehty tukki oli ontto ja aika iso. Se oli samalla säiliönä
puristetulle ilmalle, jota hanalaitteen käyttämä läppä päästi
pyssynpiippuun. Tukin paksuimpaan kohtaan sovitettu makasiini sisälsi
parikymmentä sähköluotia, jotka vieterin avulla itsestään soluivat
paikalleen. Hetikun yksi kuti oli ammuttu, oli seuraava valmiina
laukaistavaksi.
"Kapteeni Nemo", sanoin, "tämä ase on aivan täydellinen laatuaan
ja perin helppo käytellä; palan halusta saada sitä koetella. Mutta
kuinka pääsemme alas merenpohjaan?"
"Tänä hetkenä, professori, on _Nautilus_ viiden sylen syvyydellä,
niin että saamme heti lähteä matkaan."
"Kuinka pääsemme laivasta ulos?"
"Saatte heti nähdä."
Kapteeni Nemo työnsi päänsä sukelluskypäriin, Conseil ja minä
seurasimme hänen esimerkkiään, kuultuamme ensin kanadalaisen
ivallisesti toivottavan meille "hyvää metsänonnea!" Takin pääntien
muodosti ruuvikierteillä varustettu vaskikaulus, johon kypäri
ruuvattiin tiiviisti kiini. Kolme paksua lasiakkunaa päähineessä
salli meidän päätä kääntämällä katsella mihin suuntaan hyvänsä. Heti
kun kypärit olivat paikoillaan, rupesivat selkäämme kiinnitetyt
Rouquayrol-kojeet toimimaan, niin että minä ainakin hengitin aivan
huoletta.
Ruhmkorffin-lamppu vyötäisille kiinnitettynä ja pyssy kädessä olin
valmis lähteinään matkaan. Mutta tottapuhuen en omin voimini olisi
päässyt paikalta hievahtamaan, sillä näissä kankeissa vaatteissa ja
lyijypohjaisissa jalkineissa en voinut ottaa askeltakaan.
Mutta sitäkin varten oli toimenpiteisiin ryhdytty. Minä tunsin
itseäni takaapäin lykättävän varuskammion vieressä olevaan pikku
suojaan. Seuralaiseni tulivat perässä samalla tapaa saatettuina.
Kuulin kumilistoilla tuketun oven sulkeutuvan takanamme, ja synkkä
pimeys ympäröi meidät.
Muutaman minuutin kuluttua erotin terävän vihellyksen. Tunsin
jonkinlaisen kylmänväreen nousevan jaloista rintaanpäin.
Nähtävästikin oltiin jossakin _Nautiluksen_ sisäosassa avattu
vesihana ja sen avulla täytetty vedellä tämä pikku huone jossa
seisoimme. Toinen, laivankylkeen sovitettu ovi aukeni. Valju
puolihämärä kumotti edessämme. Seuraavassa tuokiossa polkivat
jalkamme valtameren pohjaa.
Ja sitte -- kuinka voisinkaan nyt jälestäpäin kuvata niitä
vaikutelmia, joita tämä vedenalainen kävelymatka jätti mieleeni?
Sanat ovat voimattomat kertomaan kaikista näkemistäni ihmeistä. Kun
ei edes maalarin sivellinkään kykene esittämään kostean alkuaineen
ihmeellisiä vivahduksia, kuinka sitten kynä?
Kapteeni Nemo asteli edellä, me muut perässä. Conseil ja minä
pysyttelimme kiinteästi yhdessä, ikäänkuin olisimme voineet puhella
keskenämme metallikupuroidemme läpi. Minua eivät enää ollenkaan
haitanneet raskaat vaatteeni, lyijyjalkineeni, ilmasäiliö selässäni
eikä paksu vaskihytyrä, jossa pääni keikkui sinne tänne niinkuin
manteli kuoressaan. Kaikki nämä esineet kadottivat veden sisässä niin
paljon painostaan kuin niiden tieltään lykkäämä vesimäärä painoi, ja
minä tunsin itseni perin tyytyväiseksi tähän Arkimedeksen keksimään
lakiin. En ollut enää mikään liikkumaton röykkiö, vaan siirryin
tavallisilla liikkeilläni sangen helposti eteenpäin.
Valo, joka kuvasi pohjan täällä kymmenen metrin syvyydellä
vedenpinnasta, ihmetytti minua voimakkuudellaan. Auringonsäteet
tunkeutuivat aivan helposti tuon vesivuoren lävitse ja hajottivat
tuhlaten värejään. Minä erotin selvästi kaikki esineet aina
puolentoista sadan metrin päähän. Sitä kauvempana tausta tummeni
hienoin ultrasinisin vivahduksin ja sakeni viimein epämääräiseksi
hämäräksi. Minua ympäröivä vesi oli tavallaan jonkinlaista ilmaa,
tiheämpää kyllä kuin vedenpäällinen ilma, mutta melkein yhtä
läpinäkyvää. Korkealla pääni päällä erotin tyynen merenpinnan.
Me astuskelimme hienolla, tasaisella hiekkapohjalla, jossa ei
lainkaan näkynyt sekaisia uurteita, joita maininki rantahiekkaan
piirtelee. Tämä huikaiseva hiekkapeite kuvasti oikean heijastuspeilin
tavoin ihmeellisen voimakkaasti päivänsäteitä. Uskottaneekohan minua
kun sanon, että täällä kymmentä metriä syvällä veden sisässä näin
aivan yhtä hyvin kuin kirkkaassa päivänpaisteessa?
Neljännestunnin ajan poljimme tätä säteilevää hiekkapohjaa, jonka
kirkkautta lisäsi tuhkamainen kerros simpukankuorirapautumaa.
_Nautiluksen_ runko, joka kuvastui ylhäällä pitkähkön luodon
näköisenä, himmeni vähitellen näkyvistämme; mutta sen sähkövalo yön
tullen väkevillä säteillään helpottaisi paluutamme laivaan.
Tuo valtava hiekkatanner tuntui olevan ääriä vailla. Käsilläni
avasin tietä vesimuurin läpi, joka verhojen tavoin sulkeutui
takanani ja heti hävitti paineellaan jälkeni hiekassa. Mutta sitten
aloin kaukaa erottaa joitakin epämääräisiä esineitä. Näin pohjasta
kohoavan kallioharjanteen äyräät, joilla rehotti mitä ihanin kokoelma
zoophytejä (kasvieläimiä); ja nyt minua kohtasi yllättävä valoleikki.
Kello oli 10 aamulla. Auringonsäteet sattuivat vedenpintaan,
muodostaen hyvin terävän kulman, ja tämä valo, joka oli taittunut
aivan kuin prisman lävitse, värjäsi kalliot ja niiden reunamilla
kasvavat kukat, polyypit ja simpukat auringon spektrin seitsemällä
värillä. Se vasta oli ihmeitten ihme, oikea juhlapöytä silmälle,
tuo värivivahdusten suloinen sekamelska, vihreän, keltaisen,
punakeltaisen, punaisen, sinipunervan, sinisen ja indigon
vierettäin-asettelu -- sanalla sanoen aivan kuin hurjapäisen maalarin
sekoittamaton värilautanen! Miksi en voinutkaan kertoilla Conseilille
sen minussa synnyttämiä eläviä vaikutelmia, miksi en saanut kilpailla
hänen kanssaan innostuneilla huudahduksilla! Miksi en voinut,
kapteeni Nemon ja hänen toverinsa tavoin, ilmaista ajatuksiani
joillain sovituilla merkeillä? Paremman puutteessa puhelin senvuoksi
itsekseni, huusin minkä jaksoin kuparikattilaan, joka ympäröi
päätäni, ja tuhlasin arvatenkin hyödyttömiä tunteenpurkauksia enemmän
kuin kannattikaan.
Tämän verrattoman näytelmän lumoomana oli Conseil pysähtynyt niinkuin
minäkin. Tuo tunnollinen veitikka ei arvatenkaan voinut pidättää
"luokittelemis"-intoaan ollessaan niin lähellä, kouran ulottuvilla
moisia muhkeita näytteitä kasvi- ja likoeläimiä. Merenpohja kuhisi
polyyppeja ja piikkinahkaisia. Monenlaiset Isis-lajit, cornulariat,
jotka elävät yksitellen, kimputtain merililjoja -- joita ennen
nimitettiin "valkeiksi koralleiksi" --, lihaisesta levystään
riippuvat merivuokot, putkimatoryhmät, kaikki ne muodostivat
ihania kukkaispenkereitä, joiden upeata väriloistoa korottivat
hiekassa luikertelevat meritähdet ja kukkasnauhain tavoin vedessä
keinuvat käärmetähdet, joiden hienoja pitsikudoksia merenneidot
näyttivät sommitelleen. Ja päittemme päällä suojasivat levitettyjen
päivänvarjojen lailla meitä auringonsäteiltä meduusaparvet
opaalinvärisine tai heikosti ruusunpunaisine, taivaansinisten
poikkijuovain koristamine uimakelloineen, kun taas lukemattomat muut
likoeläimet fosforikimalluksellaan olisivat voineet ohjata kulkuamme
yön aikaan.
Kaikkia näitä ihmeitä katselin neljänneskilometrin pituisella
taipaleella, seisahtumatta tuskin kertaakaan, sillä merkeillä
varotti kapteeni Nemo minua viivyttelemästä. Pianpa muuttuikin
merenpohjan luonne. Hiekkatannerta seurasi kerros tahmeata mutaa,
jommoista Amerikassa sanotaan "ooze'ksi" ja jonka muodostavat
pii- ja kalkkipitoiset näkinkuoret. Sen jälkeen kuljimme yli
leväniityn, joka rehotti mitä vehmaimmassa upeudessa. Nämä tiheät,
jalan alla painuvat ruohomatot olisivat voineet kilpailla itämaitten
kalleimpien maitovalmisteiden rinnalla. Aaltojen irtirepäisemiä
tukkoja ja pensastoja samasta rikkaasta leväsuvusta, jonka lajeja
tunnetaan enemmän kuin kaksituhatta, keinui kepeänä holvikattona
päittemme päällä. Tein tällöin sen huomion, että vihreät kasvit
pysyttelivät lähinnä merenpintaa, punaiset sen sijaan keskisyvyydellä
ja mustat tai ruskeat muodostivat nurmimattoja ja pensaskujanteita
valtameren syvimmissä kerroksissa. Nämä levät ovat oikeita luomakunnan
ihmeitä, maailman kasviston merkillisimpiä ilmiöitä. Niihin kuuluvat
yhdellä haavaa maapallon suurimmat ja pienimmät kasvit. Samalla kun
viiden neliömillimetrin alalla on voitu huomata näitä kasveja aina
40,000 yksilöä, on saatu käsiin Fucus-lajeja, jotka ovat saattaneet
olla yli 500 metrin pituisia.
Puolisentoista tuntia oli kulunut laivasta lähdettyämme; kello
läheni 12. Sen huomasin auringonsäteiden kohtisuorasta suunnasta --
ne eivät enää taittuneet. Värien taikaleikki taukosi vähitellen, ja
"taivaankanneltamme" sammuivat smaragdinvihreät ja safiirinsiniset
vivahdukset. Me tarrasimme eteenpäin säännöllisin marssiaskelin,
jotka kajahtelivat maasta ihmeteltävän voimakkaasti. Vähäinsinkin
äänenväre joutui kuuloelimiin niin nopeasti, ettei maan päällä korva
ole moiseen tottunut. Sillä vesi on paljon parempi äänenjohtaja kuin
ilma, siinä ääniaallot kulkevat neljä kertaa nopeammin.
Nyt maa rupesi viettämään vahvasti alaspäin. Valo alkoi siintää
paljon tasaisemmin. Me laskeuduimme aina sadan metrin syvyyteen,
joutuen kymmenen ilmakehänpaineen puserrettaviksi. Mutta
sukelluspukuni oli niin tarkotuksenmukainen, etten tuntenut
vähintäkään haittaa tästä paineesta. Sormia vain alussa oli vähän
vaikea liikutella, multa niidenkin kankeus pian katosi. Ja vaikka
kahden tunnin ajan olin tallustellut yhtäpäätä näissä oudoissa
varustuksissa, en tuntenut itseäni yhtään väsyneeksi. Vesi auttoi ja
tuki liikkeitäni, joita tein ihmeteltävän kepeästi.
Tälläkin syvyydellä havaitsin vielä auringonsäteitä, vaikkakin
himmeinä. Niiden voimakas kimallus vaihtui punertavaksi
puolihämäräksi, päivän ja yön kamppailuksi. Kuitenkin näimme
kyllin hyvin kulkeaksemme eteenpäin, tarvitsematta vielä turvautua
Ruhmkorffin-lyhtyihin. Mutta nyt kapteeni Nemo jäi seisomaan;
hän odotti kunnes olin tullut hänen kohdallensa ja osotti sitte
sormellaan tummia röykkiöitä, jotka vähän matkan päässä kuvastuivat
hämärää takalistoa vastaan.
"Nyt kai ollaan Crespo-saaren metsässä", arvelin, enkä siinä
erehtynytkään.