Kutsukortti.
Seuraava päivä oli marraskuun 9:s. Minä heräsin pitkästä unesta --
olin nukkunut kaksitoista tuntia. Conseil saapui tapansa mukaan
tiedustamaan "miten olin yöni viettänyt" sekä auttamaan minua
pukeutuessa. Hän oli jättänyt kanadalais-ystävänsä niin sikeästi
nukkumaan, kuin ei tämä ikänään olisi muuta tehnytkään. Annoin kelpo
palvelijani jaaritella mielensä mukaan, välittämättä vastata hänelle.
Tahdoin vain tavata kapteenia.
Heti kun olin saanut vaatteet päälleni, kiiruhdin salonkiin. Se
oli tyhjä. Jäin tutkimaan museon lasikaappien aarteita sekä isoja
herbaarioita, jotka olivat täynnä mitä harvinaisimpia, kuivattuinakin
värinsä hyvin säilyttäneitä merikasveja. Varsinkin zoophytit eli
eläinkasvit ynnä monenlaiset levät olivat museossa runsaasti
edustetut.
Koko päivänä ei minulla ollut kunnia nähdä kapteeni Nemoa. Salongin
isot akkuna-aukot siimoin pysyivät suljettuina.
_Nautiluksen_ suunta oli itäkoillinen, sen nopeus kaksitoista
solmuväliä ja syvyys vaihteli viidestä kolmatta kolmeenkymmeneen
syleen.
Seuraavana päivänä, marraskuun 10:ntenä, jatkui yhä samaa
yksinäisyyttä. En nähnyt ainoatakaan aluksen miehistä; Ned Land ja
Conseil viettivät suurimman osan päivää luonani. Heitäkin oudoksutti
kapteenin selittämätön poissaolo. Oliko tuo merkillinen mies tullut
sairaaksi -- vai oliko hänellä nyt toiset aikomukset meidän suhteemme?
Mutta kaikissa tapauksissa oli meillä, kuten Conseil sanoi,
täydellinen vapautemme ja meitä ravittiin yltäkylläisesti
ja hienosti. Emme voineet mistään valittaa, ja kohtalomme
eriskummallisuus antoi olollemme sellaista viehätystä, ettemme
halunneetkaan valittaa.
Tänä päivänä minä alotin pitää seikkailuistamme päiväkirjaa,
jonka avulla kykenen nyt jälkeenpäin esittämään niitä paljon
seikkaperäisemmin kuin muuten olisi mahdollista.
Marraskuun 11 päivänä, aamulla varahin _Nautiluksen_ sisäosiin
virtaava raitis ilma tiesi, että olimme taasen nousseet valtameren
pinnalle uudistamaan happivarastoamme. Nousinpa siis keskusportaita
myöten yläkannelle.
Kello oli kuuden tienoissa, ilma oli pilvinen, meri harmaa mutta
tyven. Olikohan kapteeni Nemo, jota halusin tavata, nyt täällä
ylhäällä? En nähnyt ketäkään muuta kuin perämiehen, joka oli
vangittuna lasikoppiinsa. Nojaten purren runkoon hengitin ihastuneena
suolaista meri-ilmaa.
Vähitellen haihtui usva auringonsäteiden tieltä, ja päivän kirkas
kruunu kohosi itäiselle taivaanrannalle. Meri liekehti sen
hehkussa. Korkeuksiin kokoutuneet pilvet helottivat korein, kuulein
värivivahduksiin, ennustaen tuulista säätä tälle päivälle. Mutta
mitäpä merkitsivät tuulet ja säät _Nautilukselle_, jonka ei tarvinnut
peljätä myrskyjäkään!
Olin vaipunut tämän viehättävän ja mieltä elähyttävän päivänkoiton
ihailuun, kun kuulin portailta askeleita, jotka lähenivät yläkantta
kohti. Varustauduin tervehtimään kapteeni Nemoa, mutta se olikin
hänen apulaisensa. Tämä asteli kannella näyttämättä lainkaan
huomaavan minua. Mahtava kiikari silmillään hän tähysteli tarkasti
ympäri taivaanrantaa. Tarkastuksensa suoritettuaan hän läheni
oviaukkoa ja lausui seuraavat sanat (minä muistan ne täsmälleen,
sillä joka aamu ne toistettiin samoissa olosuhteissa):
"_Nautron respoc lorni virch_".
Mitä ne merkitsivät, en tiedä.
Sitten varapäällikkö laskeusi alas samaa tietä kuin oli tullutkin.
Arvellen _Nautiluksen_ aikovan palata vedenalaiselle reitilleen
suljin kattoaukon ja palasin kammiooni.
Kului vielä viisi päivää ilman että asemassamme tapahtui
minkäänlaista muutosta. Joka aamu nousin yläkannelle. Samat sanat
toisti sama henkilö minulle joka kerta. Mutta kapteeni Nemoa vain ei
näkynyt.
Olin jo päätellyt etten koskaan enää saisi häntä nähdä, mutta
marraskuun 16:ntena, kun Nedin ja Conseilin kera vetäydyin
hyttiini, tapasin siellä pöydälläni minulle osotetun kirjeen.
Avasin sen kiihkeästi. Siihen oli levollinen, selkeä käsi piirtänyt
saksalaistyylisellä kirjoitustavalla seuraavat sanat:
/#
PROFESSORI ARONNAXille, _Nautiluksella_.
Marrask. 16 p. 1867.
Kapteeni Nemo kutsuu Professori Aronnaxin metsästysretkelle,
joka huomenna tehdään Crespo-saaren metsiin. Hän toivoo ettei
mikään estä Professoria saapumasta, ja näkee mielihyvin hänen
seuralaistensa liittyvän mukaan.
KAPTEENI NEMO, _Nautiluksen_ päällikkö.
#/
"Metsästämään!" huudahti Ned.
"Ja Crespo-saaren metsiin!" lisäsi Conseil.
"Ahaa, jokohan tuo herra kerrankin astuu kuivalle maalle?" jatkoi Ned.
"Siltä ainakin kuuluu", vastasin ja luin vielä kerran kirjelapun
sisällön.
"No hyvä, se käy mielemme mukaan", virkkoi kanadalainen. "Mutta
annappa olla kun nämä pojat pääsevät kovalle kamaralle, niin kyllä
tiedetään mitä tehdään. Ja onhan joka tapauksessa hauska saada kerran
maistaa tuoretta lihaa."
Rupeamatta tarkemmin selvittämään itselleni ristiriitaa tämän
kutsun ja kapteeni Nemon ilmeisen vastenmielisyyden välillä kaikkea
maankamaraa kohtaan, tyydyin vastaamaan:
"Ottakaamme ensin selvä, missä tuo Crespon saari oikeastaan on."
Kysyin neuvoa kartalta ja löysinkin 32°40' pohjoisella leveys- ja
157°50' läntisellä pituusasteella pienen saaren, jonka v. 1801 muuan
kapteeni Crespo oli keksinyt ja joka vanhoilla espanjalaisilla
kartoilla oli mainittu nimellä Rocca de la Plata eli "Hopeasaari".
Olimme tällöin edenneet noin 300 peninkulmaa lähtökohdastamme, ja
_Nautiluksen_ suunta oli tällävälin kääntynyt kaakkoa kohti.
Näytin tovereilleni tämän pienen yksinäisen kallionnyppylän keskellä
pohjoisen Tyynen meren aavaa.
"Jos kapteeni Nemo haluaa astua kuivalle maalle", lausuin, "niin osaa
hän ainakin valita aution kohdan."
Ned Land kohoutti hartioitaan vastaamatta mitään, ja Conseil ja hän
lähtivät luotani.
Syötyäni illallisen, jonka tarjosi sama mykkä edeskäypä kuin
ennenkin, kävin levolle koko lailla huolissani.
Seuraavana aamuna, marraskuun 17:ntenä, tunsin herätessäni että
_Nautilus_ makasi aivan liikahtamatta paikallaan. Minä pukeuduin
sukkelaan ja kiirehdin salonkiin.
Kapteeni Nemo oli siellä odotellen minua. Hän nousi istualtaan,
kumarsi ja kysyi, sopiko meidän seurata häntä retkelle.
Kun hän ei sanallakaan viitannut viikon kestäneeseen poissaoloonsa,
en minäkään rohjennut siitä puhua vaan tyydyin mainitsemaan, että
seuralaiseni ja minä kernaasti noudatimme hänen kutsuaan.
"Sallikaa minun kuitenkin kysyä teiltä muuatta seikkaa", lisäsin.
"Pyydän teitä kysymään, herra Aronnax, ja jos voin, niin vastaan
siihen."
"No niin, herra kapteeni, kuinka on mahdollista että te, joka olette
katkaissut valinne kaiken maanpäällisen kanssa, kuitenkin omistatte
metsiä Crespo-saarella?"
"Herra professori, minun metsäni eivät kaipaa päivän valoa eikä
lämpöä. Niissä ei liiku jalopeuroja, tiikereitä, panttereja eikä
muita nelijalkaisia eläimiä. Minä yksin tunnen ne metsät; minun
hyväkseni ne vain kasvavat. Ne eivät olekaan mitään maanpäällisiä
metsiä, vaan vedenalaisia."
"Vedenalaisia metsiä!" huudahtin melkein typertyneenä.
"Niin, professori."
"Ja sinne te kutsutte minua?"
"Aivan niin."
"Jalkaisinko sinne mennään?"
"Niin, ja kuivin jaloin päälle päätteeksi."
"Ettäkö oikein metsästämään?"
"Juuri metsästämään, pyssyt mukana."
Minä tuijotin _Nautiluksen_ päällikköön, enkä todentotta tuntenut
sillä kertaa mitään imartelevia ajatuksia hänestä.
"Varmastikaan hänen laitansa ei ole oikein", päättelin itsekseni.
"Häntä on kohdannut lievä mielipuolisuuden puuska, jota hän
on potenut nyt viikon päivät ja josta hän ei vieläkään ole
ihan vironnut. Vahinko miestä! Kernaammin olisin pitänyt häntä
eriskummallisen nerokkaana olentona kuin pähkähulluna."
Tämä ajatus taisi selvästi ilmetä kasvoillani, mutta kun kapteeni
Nemo ei siitä sen enempää välittänyt vaan pysyi minun seuraamaan
häntä, niin astuin mukana valmiina alistumaan mihin koetukseen
hyvänsä.
Me kävimme ruokasaliin, jonne aamiainen oli katettu.
"Herra Aronnax", kapteeni lausui, "pyydän teitä käymään kursailematta
murkinan kimppuun; syödessämme pidämme pakinata. Sillä vaikka
lupasinkin teille kävelyretken metsiin, en kuitenkaan väitä siellä
hotelleja löytyvän. Syökää siis siltä varalta, että päivällisemme
saattaa jäädä sangen myöhäiseksi."
Minä tein kaikkea kunniata aamiaiselle. Siihen kuului monenlaisia
kalaruokia, viilloksia keitetyistä merimakkaroista, erinomaisia
kasvieläimiä ynnä eräistä merilevistä valmistettuja vihannesruokia.
Juomanamme oli kirkasta vettä; siihen kapteeni kaatoi muutamia
tippoja eräänlaista virkistävää likööriä, jota Kamtshatkan asukkaat
valmistavat _Rhodomenia palmata_ nimisestä meriruohosta. Isäntäni söi
ensin hyvän aikaa virkkamatta sanaakaan; sitten hän alotti:
"Kun esitin teille metsästysretkeä vedenalaisiin Crespon metsiini,
niin te arvatenkin piditte minua mielettömänä. Teidän ei kumminkaan
tule koskaan tuomita umpimähkään."
"Mutta, kapteeni, uskottehan minua kun..."
"Suvaitkaa kuunnella minua niin saatte päättää, onko teillä aihetta
syyttää minua mielettömyydestä ja ristiriitaisista sanoista."
"Minä kuuntelen."
"Te tiedätte yhtä hyvin kuin minä, professori, että ihminen voi
oleskella veden alla, kun hänellä vain on mukanaan tarvittava määrä
hengitettävää ilmaa Niinpä saa sukeltaja vedenalaisissa töissään,
ollen puettuna vedenpitävään pukuun ja metallikypärään, ilmaa
ylhäältä ilmapumpun ja putkijohtojen avulla."
"Se on sukelluskoje", virkoin.
"Aivan niin, mutta tällöin hän ei ole vapaa; hän on kahlittu
pumppuun, joka kumiputkea myöten lähettää hänelle ilmaa. Jos me
olisimme samalla tapaa riippuvaiset _Nautiluksesta_, emme pääsisi
liikkumaan pitkälläkään."
"Millä tapa siitä voi vapautua?"
"Käyttämällä Rouquayrol-Denaroysen kojetta. Sen on keksinyt kaksi
teidän maanmiestänne, mutta minä olen sitä parantanut. Se sallii
teidän laskeutua näihin uusiin fysiologisiin olosuhteisiin, ilman
että mitkään elimenne tulevat siitä kärsimään. Siihen kuuluu
paksuista teräslevyistä tehty säiliö, johon minä pumppaan ilmaa 50
atmosfeerin paineella ja jota hihnojen avulla kannetaan selässä
niinkuin sotamiehenlaukkua. Sen yläosassa on laatikko, josta
ilma, palkeenkielen sisälläpitämänä, voi virrata ulos ainoastaan
luonnollisen kimmoavaisuutensa avulla. Rouquayrolin kojeessa lähtee
tästä laatikosta kaksi kumiputkea, jotka päättyvät eräänlaiseen,
sukeltajan nenää ja suuta ympäröivään kumilaukkuun; toinen niistä
tuo raitista ilmaa ja toinen vie pois turmeltunutta, ja kieli sulkee
niitä kumpaakin tarpeen mukaan. Mutta minun, joka laskeudun alas
syvimpiin pohjakerroksiin, missä vedenpaine on mitä suurin, täytyy
senvuoksi sukeltajain lavalla sulkea pääni vaskikypärään, johon
molemmat kumiputket päättyvät."
"Hyvä, kapteeni. Mutta varastossa oleva ilma tulee kumminkin pian
käytetyksi, ja jollei siinä enää ole 15 prosenttia happea, ei se
kelpaa hengitettäväksi."
"Aivan niin, mutta olenhan jo sanonut että alukseni sähköpumpuilla
voi puristaa ilmaa kokoon varsin korkean paineen alaisena, ja sitenpä
voin varata säiliööni hengityskelpoista ilmaa yhdeksää tai kymmentä
tuntia varten."
"Kapteeni Nemo, selityksenne kuultuani en enää rohkene epäillä asiaa.
Mutta luvallanne sanoen olen kuitenkin ymmällä pyssystä, jota minun
veden alla olisi käytettävä."
"Pyydän huomauttaa, ettei se ole mikään ruudilla ladattava ase."
"Siis ilmapyssy?"
"Tietystikin. Kuinka luulette minun voivan valmistaa ruutia
laivassani, jossa ei ole salpietaria, rikkiä eikä hiiltä?"
"Ja muutenkin", lisäsin, "olisi voitettavana melkoinen vastustus
voidakseen ampua veden sisässä, joka on viisikuudetta kertaa
tiheämpää kuin ilma."
"Se ei olisi vaikeata. Fultonin aatetta kehittäen ovat englantilaiset
Filip Coles ja Burley sekä ranskalainen Furcy ja italialainen Landi
rakentaneet tykkejä, jotka suljetaan omituisella tavalla ja joilla
voidaan ampua veden allakin. Mutta kuten jo sanoin, minulla ei ole
ruutia, ja sen sijasta käytän puristettua ilmaa, jota _Nautiluksen_
pumput hankkivat minulle yltäkyllin."
"Mutta tämä ilma tulee kai pian loppuunkäytetyksi?"
"Silloinhan minulla on Rouquayrol-säiliöni, josta tarpeen tullen saan
lisää. Sitä varten tarvitaan vain erikoinen ilmahana. Muuten tulette
itse näkemään, herra Aronnax, ettei merenalaisella metsästyksellä
käytetä paljon ilmaa eikä luoteja."
"Minusta kumminkin tuntuu, etteivät luodit lennä mainittavan pitkälle
eivätkä vaikuta kuolettavasti tässä puolipimeässä ja ilmaa niin
paljon tiheämmässä alkuaineessa."
"Herrani, jok'ainoa laukaus tästä pyssystä on ehdottomasti
kuolettava; ja vaikka luoti vain hiukan raapaisisikin otusta, on
siitä paikalla henki lähtenyt."
"Miksi niin?"
"Siksi, etteivät ne ole mitään tavallisia luoteja, vaan
itävaltalaisen kemistin Leniebrockin keksimiä pieniä lasipalloja,
joita minulla on varastossani melkoinen määrä. Nämä lasipallot,
joita ympäröi teräskehys ja joilla suuremman raskauden vuoksi
on lyijypohja, ovat oikeita pienoisia Leyden-pulloja, joissa
sähkönjännitys on kehitetty suhteellisesti korkeimmilleen.
Heikostakin tärähdyksestä purkautuu niiden sähköisyys ja tappaa
kuinka ison ja väkevän otuksen tahansa. Tahdoin vain lisätä, että
nämä lasipallot eivät ole N:o 4:n hauleja isommat, joten niitä menee
tavalliseen panokseen kymmenkunta kappaletta."
"En tahdo enää väitellä vastaan", vastasin ja nousin ylös, "voin vain
tarttua pyssyyni. Joka tapauksessa käyn sinne minne tekin käytte."
Kapteeni vei minut perän puolelle, ja astuessamme Nedin ja Conseilin
hytin ohi huusin molempia seuralaisiani, jotka heti liittyivät
mukaamme. Sitten saavuimme erääsen hyttiin konehuoneen vieressä,
jossa meidän piti paneutua merenalaiseen kävelypukuumme.