Musta virta.
Sen osan maapallon pintaa, jonka vesi peittää, lasketaan käsittävän
yli 38 miljoonaa hehtaaria. Tämä vesimäärä on tilavuudeltaan noin
2,255 miljoonaa kuutiopeninkulmaa ja muodostaisi pallon, jonka
halkaisija olisi 26 peninkulmaa ja paino 3,000 biljoonaa tonnia.
Samansuuruisen vesimäärän tuottaisivat maapallon kaikki vesistöt ja
virrat yhteensä 40,000 vuoden aikana.
Geoloogisten aikakausien vaihtuessa seurasi vesikautta tulikausi.
Valtameri peitti aluksi koko maankamaran. Mutta vähitellen nousi
siluurisena aikana vesien kohdusta vuorenhuippuja ja saarelmia, jotka
jälleen katosivat osittaisissa vedenpaisumuksissa, mutta ilmestyivät
uudelleen, kasvoivat yhteen ja muodostivat mantereita, kunnes kiinteä
maa vihdoin sai nykyisen maantieteellisen hahmonsa.
Mantereiden muoto sallii jakaa vedet viideksi valtamereksi:
Pohjoiseksi ja Eteläiseksi jäämereksi, Intian-mereksi, Atlannin
mereksi ja Tyyneksi mereksi.
Viimemainittu ulottuu pohjoisesta napapiiristä eteläiseen ja idässä
Aasian rannikosta Amerikan mantereeseen lännessä ja peittää siis
145 pituusastetta. Se on rauhallisin kaikista meristä; sen virrat
ovat leveät ja hitaat, aikavedet matalat, sen sademäärät runsaat.
Tällaista merta risteilemään oli sallima nyt nakannut minut niin
merkillisten olosuhteiden vallitessa.
"Herrani", sanoi kapteeni Nemo, "jos suvaitsette niin määräämme
nykyisen asemamme ja teemme siitä matkamme lähtökohdan. Kello on nyt
neljännestä vaille 12; me palaamme siis jälleen vedenpintaan."
Hän painoi kolme kertaa sähkökellon nappulaa. Pumput rupesivat
ajamaan vettä pois säiliöistä; manometrin neula osotti paineen
vähenemisellä _Nautiluksen_ kohoamista, ja vihdoin se kävi aivan
liikkumattomaksi.
"Nyt olemme saapuneet merenpintaan", sanoi kapteeni.
Nousin ylös keskeisiä kiertoportaita ja seisoin pian _Nautiluksen_
yläkannella.
Tämä kohosi vain metrin verran vedestä. Laivan etu- ja peräkeulalla
oli tuo sukkulan muoto, joka teki sen niin sikarin näköiseksi.
Huomasin sen limittäisesti yhteenliitettyjen teräslevyjen
muistuttavan isojen maamatelijain suomuspanssaria. Siksipä oltiinkin
erehdytty luulemaan sitä -- kiikarillakin katsoen -- joksikin
jättimäiseksi merihirviöksi.
Keskellä yläkantta, puolittain aluksen runkoon hautautuneena oli
pursi, näyttäen jonkinlaiselta kasvannaiselta hirviön kupeella.
Kannen etu- ja takaosassa kohosi kaksi miehenkorkuista komeroa,
seinät osaksi mykiömäisestä lasista; toiseen oli sijoitettu aluksen
perämies, toisessa oli mahtava sähköheijastin hänelle tietä
valaisemassa.
Meri oli ihana, taivas huikean kirkas. Pitkä alus tuskin keinuilikaan
leveissä pinta-aalloissa, joilla vieno itätuuli piti virinää. Sumuton
taivaanranta helpotti tähtitieteellisten havaintojen tekemistä.
Ei karia, ei saarta eikä laivanmastoa pistänyt missään esiin
rannattomasta ulapasta.
Kapteeni Nemo määräsi sekstantin avulla auringon korkeuden. Konetta
kannattava käsi oli värähtämätön kuin marmoripatsaan käsi.
"Kello on 12", hän sanoi. "Herra professori, ehkäpä suvaitsette..."
Loin viime silmäyksen merelle, jolle Jaapanin rannikon läheisyys
antoi kellertävän värin, ja laskeusin sitten salonkiin. Siellä
määritteli kapteeni asemamme -- se oli 137°15' läntisellä pituus- ja
30°7' pohjoisella leveysasteella.
"Olemme noin 400 kilometrin päässä Jaapanin rannikosta. Tästä
päivästä, marraskuun 8:nnesta kello 12 päivällä laskemme siis
merenalaisen tutkimusmatkamme alkavaksi."
"Herra ohjatkoon meitä väkevällä kädellään!" huudahdin.
"Ja nyt, herra professori, jätän teidät rauhassa jatkamaan
tutkimuksianne. Suuntamme on itäkoillinen, ja vettä on kuusikolmatta
syltä yllämme. Näistä isoasteikkoisista karttalehdistä voitte
lähemmin seurata matkaamme. Teidän luvallanne vetäydyn toimiini."
Kapteeni Nemo kumarsi ja jätti minut yksin sekaviin mietteisiini
matkastamme, aluksesta ja sen päälliköstä.
Kokonaisen tunnin olin vaipunut ajatuksiin, koettaen selvittää
itselleni tätä kiehtovaa salamyhkäisyyttä.
Sitten sattuivat silmäni pöydälle levitettyyn isoon pallokarttaan,
ja minä laskin sormeni juuri siihen kohtaan, missä äsken määräämämme
leveys- ja pituusasteet leikkasivat toisiaan.
Merellä on suuret virtansa kuten mantereillakin. Niiden uomat
erottuvat muusta vedestä lämpömääränsä ja värinsä kautta.
Huomattavin näistä merivirroista on Golf-virta. Tiede on määritellyt
maapallolla viiden suuren merivirran suunnat: yksi kulkee Atlannin
meren pohjoisosassa ja toinen sen eteläosassa, kolmas Tyynen
valtameren pohjos- ja neljäs sen eteläosassa sekä viides Intian
meren eteläosassa. On luultavaa että aikoinaan oli kuudeskin
merivirta Intian meren pohjoisosassa, kun Kaspian meri ja Aral-järvi
muodostivat sen kanssa yhden ainoan suuren vesialtaan.
Tällä kohdalla näyttihe pallokartalla yksi näistä virroista,
jaapanilaisten Kuro-shivo eli Musta virta, joka lähtien Bengalin
lahdesta ja lämmittyään troopillisen auringon kohtisuorista säteistä
kulkee Malakkan salmen kautta, seuraa Aasian itärannikkoa ja kääntyy
vihdoin Tyyneen meren pohjoisosassa Aleuttien saaria kohti, kantaen
mukanaan kamferipuiden runkoja ja muita ohikulkemiensa maiden
tuotteita sekä värjäten valtameren aaltoja lämpimäin vettensä
puhtaalla indigovärillä. Tämän virran suuntaa _Nautilus_ nyt
noudatti. Minä seurasin sitä silmilläni; näin sen katoavan Tyyneen
meren äärettömyyteen ja tunsin itsekin katoavani sen mukana, kun Ned
Land ja Conseil vihdoin ilmestyivät salongin ovelle.
Molemmat kelpo toverini jäivät suu auki ällistelemään edessään
ilmautuvia ihmeitä.
"Missä olemmekaan, missä me nyt olemmekaan?" huudahti kanadalainen.
"Quebecinko museossa?"
"Hyvät ystävät", vastasin, viitaten heitä astumaan sisään, "ette
ole Kanadassa, vaan _Nautiluksessa_ kuusikolmatta syltä syvällä
merenpinnan alla."
Nyt rupesi Ned Land ahdistamaan minua kysymyksillään: olinko saanut
selville mikä kapteeni Nemo oli miehiään, mistä hän oli kotoisin ja
minne hän meidät oikein vei j.n.e. Selitin hänelle kaikki vähäiset
tietoni ja kysyin, mitä hän puolestaan oli havainnut.
"En ole nähnyt enkä kuullut niin mitäkään. En ole edes miehistöstä
nähnyt vilaustakaan. Lieneeköhän sekin sähköllä käypä? Tiedättekö,
professori, paljonko heitä tosiaan on? Kymmenen -- kaksikymmentä
-- viisikymmentä vai satako?" hän jatkoi, yhä hautoen vanhaa
karkausajatustaan.
"En voi ilmoittaa sitä teille, mestari Land; mutta parempi on
että iäksi kaikeksi heitätte turhat tuumailut _Nautiluksen_
valtaamisesta tai siitä karkaamisesta. Tämä alus on uudenaikaisen
laivanrakennustaidon mestariteos; sen näkemättä jääminen olisi
minua suuresti surettanut. Monet kadehtisivat meiltä tilaisuutta
päästä näkemään moisia ihmeitä. Olkaamme nyt vain levollisia ja
katselkaamme, mitä ympärillämme tapahtuu."
"Katselkaamme!" toisti harpuunamestari kohauttaen olkapäitään;
"mitäpä tässä rautavankilassa saa katsella? Mehän kuljemme ja
purjehdimme silmittömästi kuin sokeat."
Tuskin olivat nämä sanat lähteneet Ned Landin huulilta, kun sähkövalo
sammui ja tuli niin äkkiä pimeä, että silmiin teki kipeätä.
Me jäimme seisomaan mykistyneinä, osaamatta arvata minkälainen
yllätys meitä nyt tuli kohtaamaan, miellyttäväkö vai ikävä. Kuului
kirisevä ääni, aivan kuin olisivat _Nautiluksen_ kylkilevyt luisuneet
toistensa ylitse.
"Nyt se on loppujen loppu!" sanoi Ned Land.
Äkkiä valahti valo taas hehkumaan salongin kummallakin sivuseinällä
kahdesta soikeasta aukosta. Juokseva vesi näkyi aivan selvästi
sähkövalossa. Kaksi lasilevyä vain erotti meitä merestä. Ensin
vavahdin pelosta ajatellessani että nuo heikot väliseinät painuisivat
sisään, mutta ne olivat upotetut vankkoihin vaskikehyksiin, jotka
voivat vastustaa millaista painetta hyvänsä.
Me erotimme merta aivan selvästi ainakin kilometrin päähän
_Nautiluksen_ ympärillä. Mikä näky! Mikä kynä voisikaan kuvata
valovaikutelmia noissa läpikuultavissa vesikerroksissa!
Me tunnemme meren läpinäkyväisyyden ja tiedämme että sen kirkkaus
on paljon suurempi kuin lähdeveden. Kivennäiset ja elimelliset
ainekset, joita se sisältää, lisäävät sen läpinäkyväisyyttä.
Erinäisissä kohdissa Antillien luona, missä vettä on 75 syltä,
voi ihmeen selvästi pinnalta nähdä hiekkapohjan. Auringonsäteiden
läpitunkevaisuus ei näytä loppuvan edes 150 sylenkään syvyydellä.
Ja nyt tämän vesivuoren keskellä, joka läikkyi ja päilyi korkealla
_Nautiluksen_ yläpuolella, loisteli sähkövalo itse aaltojen kohdussa.
Se ei enää ollut valaistua vettä, vaan nestemäistä valoa.
Salongin kummallakin sivulla aukeni akkuna tuohon tutkimattomaan
vesikuiluun. Salongin sisässä vallitseva hämäryys sai ulkopuolisen
valon hohtamaan sitä kirkkaammin, ja me katselimme tuota näkyä
akkunoista, aivan kuin olisi niiden kirkas kristalli ollut
suunnattoman akvaarion lasiseinä.
"Te halusitte katsella, Ned ystävä; no, katselkaa nyt!"
"Merkillistä, merkillistä!" jupisi kanadalainen, joka näytti
unohtaneen pahantuulensa ja alistuneen vastustamattoman viehätyksen
valtaan. -- "Kannattaisipa matkustaa pitkältä saadakseen ihailla
moista näkyä!"
Koko kahden tunnin ajan _Nautilusta_ saattoi meren ihmeellinen
armeija. Laivan kupeilla leikki ja pyörähteli kilpaa uiden ja
toisiaan ajellen mitä moninaisin runsaus harvinaisia mereneläviä:
vihreitä meriruutanoita, joiden kylkiä koristi kaksinkertainen musta
juova, siniruumiisia ja hopeapäisiä Jaapanin makrilleja, Jaapanin
salamantereita, hämähäkkinahkiaisia, joilla oli kahta metriä pitkä
ruumis, päässä pienet vilkkaat silmät ja suunnaton kita täynnä
teräviä hampaita, monia muita mainitsematta.
Ihastuksemme kasvoi kasvamistaan. Ned mainitsi kaloja nimeltä,
Conseil luokitteli niitä ja minä katselin hurmautuneena niiden
notkeita liikkeitä ja kauniita muotoja. Ei ollut koskaan ennen
minulla ollut tilaisuutta nähdä näitä eläimiä elävinä ja
vapaudessaan, luonnollisessa olotilassaan. En tahdo luetella kaikkia
niitä lajeja, jotka soluivat siinä hurmautuneiden silmieni editse,
kaikkia noita Kiinan ja Jaapanin merten harvinaisuuksia. Näitä
kaloja, joita oli lukuisammin kuin lintuja ilmassa, veti epäilemättä
sähkövalon huikaiseva hohde lähelle meitä.
Äkkiä valahti valoa salonkiin, seinän rautalevyt luistivat taas
umpeen ja viehättävä näköala katosi. Mutta kauvan aikaa siitä
vielä uneksin, kunnes katseeni osui väliseinällä riippuviin
merkkikojeisiin. Kompassi osotti yhä pohjoiskoilliseen, manometri
näytti viiden ilmakehän painetta, joka vastasi viidenkolmatta sylen
syvyyttä, ja sähköllä käypä loki ilmotti nopeudeksemme 15 solmuväliä.
Kello oli viisi.
Ned Land ja Conseil palasivat hyttiinsä, ja minäkin vetäydyin
kammiooni. Siellä odotti minua päivällinen. Siihen kuului
kilpikonnanlientä, meriruutanaa kuohukastikkeen kera (sen maksa
erikseen keitettynä oli hienointa mitä tiedän) ja harvinaisen
merilohen selkäpaistia.
Illan vietin lukien, kirjoittaen ja mietiskellen. Sitten uni rupesi
pettämään minua; minä heittäydyin meriruohopatjoille ja nukuin
pian sikeästi, _Nautiluksen_ soluessa vinhaa vauhtia Mustan virran
uumenissa.