Mobilis in mobili.
Tämä väkivaltainen, kovakourainen temppu suoritettiin salaman
nopeasti. Jäseneni olivat kuin rikkiruhjotut. Keitten kanssa
olimmekaan joutuneet tekemisiin? Arvatenkin eräitten uudenaikaisten
merirosvojen, jotka hävittelivät meriä omintakeisella tavallaan.
Tuskin oli kapea rautaovi sulkeutunut päittemme päällä, kun
läpitunkematon pimeys ympäröi meidät. Tunsin paljaitten jalkaini
takertuvan rautaportaiden puoliin. Perässäni seurasivat Ned Land ja
Conseil, jäntevien käsien niskasta johtamina. Portaiden juurella
avautui toinen ovi, meidät työnnettiin siitä sisään ja se läjähti
helähtäen kiini perässämme.
Olimme nyt kolmisin. Missä olimme -- kukapa meistä olisi voinut sen
sanoa, sitä kuvitellakaan! Kaikki oli ympärillämme pimeätä, niin
sakean pimeätä, etteivät silmäni pitkään aikaan kyenneet erottamaan
heikointa valonvälähdystäkään.
Ned Land antoi vapaan vallan kiukulleen.
"Ne hirtehiset!" hän pauhasi, "vieväthän ne epäkohteliaisuudessa
voiton skottilaisistakin! Se vain puuttuu että olisivat ihmissyöjiä.
Eikä tiedä taata sitäkään, mutta saavatpa ne nähdä eikö meilläkin ole
silloin suunvuoroa".
"Rauhoittukaahan, Ned ystäväiseni, rauhoittukaa", neuvoi Conseil
sävyisästi. "Elkää huutako ennenkun niin pitkälle tullaan. Emme vielä
sentään ole tarpeeksi kypsiä suihin pantaviksi."
"Emme ole", murahti kanadalainen äreänä, "mutta emme kaukanakaan
siitä. Pimeältä tässä vain näyttää. Mutta onpa minulla onneksi
bowie-puukko kupeellani, ja näen aina sentään kyllin hyvin sitä
käyttää. Ensimmäisen noista roistoista, joka laskee minuun käpälänsä,
sen minä..."
"Elkäähän liiaksi kiihoittuko, hyvä Ned", virkoin minä vuorostani.
"Saatatte turhalla äkäilemisellänne meidät suotta vaaranalaisiksi.
Kenpä tietää vaikka kuuntelisivatkin meitä. Ottakaamme mieluummin
selkoa missä oikeastaan olemme."
Minä hapuilin ympärilleni. Viidennellä askeleella satutin
rautaseinään, joka oli tehty yhteentaotuista rautalevyistä.
Käännyttyäni kohtasi puupöydän, jonka ympärillä oli moniaita
jakkaroita samasta aineesta. Vankihuoneemme permantoa peitti paksu
matto, joka teki askeleet kuulumattomiksi. Paljailla rautaseinillä ei
tuntunut merkkiäkään ovesta tai ikkunoista. Kulkien päinvastaiseen
suuntaan Conseil pian tavotti minut ja me yhdyimme keskellä hyttiä,
joka oli noin parinkymmenen neliömetrin laajuinen.
Oli kulunut arviolta puolisen tuntia tässä ikävässä
tietämättömyydessä, kun mitä sakein pimeys yht'äkkiä vaihtui
häikäiseväksi valkeudeksi. Se oli niin kirkasta, että aluksi täytyi
sulkea silmänsä. Arvasin että tässä vedenalaisessa aluksessa oli
sähkövalaistus käytännössä[8]. Kun vähän ajan perästä jälleen
rohkenin katsella, näin valon tulevan himmeälasisesta puolipallosta
hytin katossa.
"Jopahan tässä saa nähdäkin", huudahti Ned Land, seistessään puukko
kädessä puolustusasennossa.
"Kyllä vain", vastasin, "mutta kohtalomme on yhäti vielä pimeänä."
"Pysyköön isäntä vain rauhallisena", kehotti hämmentymätön Conseil.
Valkean valossa voin nyt paremmin tarkastella vankilahuonettamme.
Mitään muuta kuin tuon pöydän ja viisi tuolia ei se sisältänyt.
Näkymätön ovi tuntui olevan ilmanpitävästi suljettu. Ei mistään
kuulunut hiiskahdustakaan; kaikki näytti kuolleelta tämän aluksen
sisässä. Liikkuiko se nyt, kyntikö se valtameren ulappaa vai
sukelsiko sen mittaamattomiin syvyyksiin? En voinut edes arvatakaan
mitään.
Mutta eläpäs -- nyt kuului telkeiden ryskettä, ovi avautui ja kaksi
miestä astui sisään.
Toinen heistä oli lyhyt, hyvin hartiakas ja voimakkaan näköinen,
tuuhea musta tukka päätä ja paksut viikset lihakkaita huulia
varjostamassa, silmät läpitunkevat ja liikkeet vilkkaat kuten
Etelä-Ranskan asukkailla yleisesti.
Toinen muukalainen ansaitsee tarkemman kuvauksen. Fysionomistit[9]
olisivat lukeneet hänen kasvojaan kuin avattua kirjaa. Panin merkille
hänen huomattavimpia luonteenominaisuuksinaan: -- itseluottamuksen
-- koska pää hänellä istui hyvin olkien välissä ja hänen mustat
silmänsä katselivat eteensä kylmän vakaina; kylmäverisyyden --
sillä hänen kalpea ihonsa todisti veren ja tunteiden hillitsemistä;
voiman -- hänen korkeakaaristen kulmakarvainsa äkkinäisestä
kokoonkutistumisesta; ja rohkeuden -- sillä hänen syvä hengityksensä
osotti suurta keuhkojen voimaa.
Vaikea oli sanoa, oliko tämä mies viidenneljättä vai viidenkymmenen
vuoden ikäinen. Hän oli pitkäkasvuinen, otsa leveä ja korkea, nenä
suora, suu hienopiirteinen, hampaat kauniit, kädet kapeat ja pitkät,
todistaen omistajansa äkkinäisestä, hermostuneesta luonteesta.
Tämä mies oli kieltämättä ihailtavin ihmistyyppi mitä milloinkaan
olin nähnyt. Merkillisintä hänessä ehkä olivat silmät, jotka
sijaiten kaukana toisistaan voivat kaiketi havaita neljänneksen
taivaanrannasta yhdellä katseella.
Tämä seikka (ja sen perästäpäin huomasinkin todeksi) antoi hänelle
paljoa suuremman näkemiskyvyn kuin yksin Ned Landillakin oli. Kun tuo
muukalainen katseli jotain esinettä, kutistuivat hänen kulmakarvansa
kokoon, isot silmäluomet pyöristyivät ikäänkuin rajoittaakseen
näköpiiriä, ja hän katseli eteensä kuin näkisi esineen paljon
lähempänä itseään, kuin voisi hän katseellaan hajoittaa alkuosiin
vesihiukkaset, nuo meidän silmillemme näkymättömät rahtuset, ja lukea
suurten merensyvyyksien salaisuudet.
Molemmat muukalaiset olivat puetut vaatteisiin vallan erikoista
kuosia, joka salli jäsenille vapaan liikunnan; päässä heillä
oli majavannahkalakit ja jalassa hylkeennahkasaappaat. Pitempi
heistä, joka ilmeisesti oli laivan päällikkö, katseli meitä hyvin
tarkkaavasti, mutta sanaakaan virkkaamatta; sitten kääntyen
kumppaniinsa puheli hän tälle jollain tuntemattomalla kielellä. Se
oli erittäin sointuvata ja sen ääntiörikkaus tuntui sallivan hyvin
suurta koronvaihtelua.
Toinen vastasi pudistamalla päätään sekä lisäsi pari miltei
käsittämätöntä sanaa. Sitten hän näytti kysyvän minulta jotakin
katseellaan.
Minä vastasin hyvällä ranskankielellä, etten tuntenut heidän
käyttämäänsä kieltä; mutta hän ei tuntunut käsittävän minua, niin
että jouduin yhä enemmän ymmälle.
"Entäpä jos isäntä kertoisi meidän seikkailumme", ehdotti Conseil,
"niin ehkä nämä herrasmiehet ymmärtävät siitä jonkun sanan."
Aloinpa siis kuvata kovanonnenretkeämme, ääntäen joka tavun selvästi
ja jättämättä vähintäkään pikkuseikkaa mainitsematta. Esitin nimemme
ja arvomme, tutustuttaen isäntämme professori Aronnaxiin, hänen
palvelijaansa Conseiliin ja harpuunamestari Ned Landiin.
Nuo lempeät, mutta samalla kylmät silmät tähystivät minua
tarkkaavaisesti; mies näytti kuuntelevan levollisesti ja
kohteliaasti, mutta ei ilmekään hänen kasvoissaan osottanut hänen
ymmärtävän puhettani. Kun olin päättänyt juttuni, ei hän vastannut
sanallakaan.
Olipa toinen keino jälellä: kääntää puhe englanniksi. Kaiketipa tuo
yleismaailmallinen kieli olisi heille tuttu. Minä osasin sitä yhtä
hyvin kuin saksaakin -- nimittäin tarpeeksi hyvin voidakseni lukea
sitä sujuvasti, mutta ei puhua. Joka tapauksessa täytyi meidän tulla
ymmärretyiksi.
"Kas nyt on teidän vuoronne", sanoin harpuunamestarille; "päästäkää
parasta enkeliskaanne ja koettakaa onnistua paremmin kuin minä."
Nediä ei tarvinnut kahdesti pyytää, vaan alkoi hän heti toistaa
juttuamme.
Mutta suureksi harmikseen hän piankin huomasi, ettei häntä tajuttu
paremmin kun minuakaan. Isäntäväkemme ei tehnyt ymmärtämisen
elettäkään. Aivan ilmeisesti olivat sekä Aragon että Faradayn[10]
kielet heille samaa hepreaa.
Olin aivan hämilläni nähdessäni kootun kielitaitomme näin joutuvan
häpeään enkä enää tiennyt mitä yrittää; mutta silloin Conseil, tuo
kunnon poika, virkahti:
"Jos isäntä sallii, niin koetanpa saksantaitoani."
Mutta kaikista kertojan sulavista käänteistä ja hyvästä lausumisesta
huolimatta ei saksallakaan ollut parempaa menestystä. Vihdoin
viimein, kooten kaikki alkuopintojeni murut, yritin vielä
latinaksikin, mutta hukkaan menivät hyvät humalat. Aivan kuin meitä
nolaten molemmat muukalaiset suihkasivat toisilleen sanan tai pari
tuntemattomalla kielellään ja lähtivät sitten tiehensä.
Ovi tärähti kiini.
"Voi kiukkujen kirous sentään!" äikähti Ned Land varmaankin
kolmannenkolmatta kerran; "me tässä päästelemme noille vintiöille
ranskat ja enkeliskat, latinat ja saksat, eikä vietävillä ole älliä
edes vastata meille!"
"Tyyntykäähän toki", sanoin tuolle ehtymättömälle kiukkupussille, "ei
tässä ole hoppu hyväksi eikä kiire kunniaksi."
"Mutta ettekö älyä, professori, että tällä menolla saamme nääntyä
nälkään rautahäkissämme?"
"Ei nyt sentään", pisti aina filosoofinen Conseil väliin, "tässä heti
hätäpoikia olla."
"Hyvät ystävät", lausuin, "säilyttäkäämme toki mielenmalttimme.
Olemmehan kokeneet pahempaakin kuin tämä on. Vartokaamme minun
mielikseni vielä hetkinen, ennenkun lausumme loppuarvostelumme tämän
aluksen päälliköstä."
"Minun arvosteluni on valmis", sähähti Ned kiukkuisesti. "Ne ovat
joka sorkka hirtettäviä konnia."
"Hyvä, entä mistä maasta kotoisin?"
"Sieltä missä hirsipuu heitä vartoo!"
"Oivallinen Ned, semmoista maata en ole millään kartalla huomannut.
Myönnän kuitenkin, että näiden muukalaisten kansallisuutta juoksee
vaikea määritellä. He eivät ole englantilaisia, ranskalaisia
eivätkä saksalaisia, se on varmaa. Mutta arvelenpa päällikön ja
hänen toverinsa olevan syntyisin alhaisilta leveysasteilta. Heidän
suonissaan on ehdottomasti etelän verta. Mutta en voi päättää heidän
ulkonäöstään ovatko he espanjalaisia, turkkilaisia, arabialaisia
vaiko hinduja. Heidän kielensä ainakin on minulle käsittämätön."
"Paha juttu, ettei osaa kaikkia maailman kieliä", arveli Conseil,
"tahi ettei koko maailmalla ole yhteistä kieltä."
Hänen näin aprikoidessaan ovi avautui. Laivan tarjoilija astui
sisään, kantaen meille vaatteita, takkeja ja housuja, tehdyt
jostain minulle tuntemattomasta kangasaineesta. Meidän kiireesti
pukeutuessamme niihin kattoi palvelija -- mykkä ja arvattavasti
kuurokin -- pöydän kolmelle hengelle.
"Tämäpä alkaa jo joltakin näyttää", sanoi Conseil.
"Hölynpölyä", vastasi kiivas valaanpyytäjä, "mitä luulette täällä
syötävän? Kilpikonnan maksaa, hainselkämyspaistia ja mursupihviä."
"Saadaan nähdä", sanoi Conseil.
Me istahdimme pöytään, hopeakulhojen ja -astiain ääreen. Totta
tosiaan olemme joutuneet sivistyneitten ihmisten pariin, sen
ruokapöydän varustelu osotti. Leipää ja viiniä tosin puuttui, se
täytyy tunnustaakseni. Vesi oli raitista ja kirkasta, mutta vettä
se sittenkin oli eikä siis Ned Landin makuun. Meille tarjottujen
ruokalajien joukossa oli monenlaista vallan erinomaisesti laitettua
kalaa, mutta moniaasta muusta lajista en kuolemaksenikaan voinut
sanoa kuuluiko se alkuperältään eläin- vai kasvikuntaan. Pöytäkalusto
oli erittäin hieno. Jokaisessa esineessä, veitsessä, haarukassa,
lusikassa ja lautasessa oli nimimerkki, yllään muuan tunnuslause.
Koko kaiverrus oli tällainen:
/p
MOBILIS IN MOBILI.[11]
N.
p/
N-kirjain oli epäilemättä sen salaperäisen henkilön nimen
alkukirjain, joka isännöi täällä merenpohjalla.
Ned ja Conseil eivät paljoa mietiskelleet. He appoivat suuhunsa minkä
ennättivät, ja niin tein minäkin. Olin nyt jossain määrin turvallinen
kohtalostamme -- nälkään eivät isäntämme ainakaan tahtoneet meitä
näännyttää.
Mutta kaikella on loppunsa, niin myös meidän poloisten ruokahalulla,
jotka emme olleet saaneet syödäksemme viiteentoista tuntiin.
"Hohoijaa, nyt minä nukun kuin tukki", vakuutti Conseil.
"Minä myös", myönsi Ned Land.
Molemmat kohtalotoverini painautuivat hytin lattialle ja olivat kohta
sikeässä unessa. Minulla sitävastoin pyöri liian monia ajatuksia
aivoissa, liian monia kysymyksiä mielessä, jotka väkisinkin pitivät
mieltä valveilla. Missä oikein olimmekaan? Mikä outo voima meidän
kanssamme leikitteli? Minä tunsin -- tai pikemminkin kuvittelin
mielessäni -- että alus, jossa olimme, oli juuri vaipumassa
valtameren pohjimmaiseen uomaan. Hirvittävät painajaiset vaivasivat
minua; olin noissa salaperäisissä merenuumenissa näkevinäni
kokonaisen maailman tuntemattomia eläinhirviöitä, joiden sukua
vankila-aluksemmekin tuntui olevan -- samalla lailla elävä, liikkuva
ja yhtä kamalanmuotoinen kuin nuo hirviöt. Vihdoin alkoi kuume
hälvetä aivoistani, mielikuvitukseni siirtyi vielä epämääräisempiin
etäisyyksiin, ja minäkin vaivuin sikeään uneen.