Ned Land kiukkuisena.
En tiedä kuinka kauvan nukuimmekaan; mutta pitkä täytyi unemme olla,
koska se vapahti meidät täydellisesti väsymyksestämme. Minä ensiksi
heräsin. Toverini eivät olleet liikahtaneetkaan, vaan makasivat
hiljaa kukin nurkassaan.
Noustuani jotenkin kovalta yösijaltani tunsin pääni viileäksi ja
ajatukseni selviksi. Aloin heti tutkistella tarkemmin vankihuoneemme
sisäpuolta. Ei mitään ollut siellä muuttunut meidän nukkuessamme.
Vankila oli yhä vankila -- ja me sen asukkaat yhä vankeja. Tarjoilija
oli sentään makuumme aikana tyhjentänyt pöydän.
Mutta sitten tunsin hengittäväni vaikeasti. Ahdas ilma tuntui
painavan kokoon keuhkojani. Vaikka hytti olikin koko avara, olimme
ennättäneet käyttää melkoisen osan sen sisältämästä happimäärästä.
Eikä se ihmettä ollutkaan; jokainen täyskasvuinen henkilö hengittää
tunnissa happimäärän, joka sisältyy 83 litraan ilmaa, ja kun
uloshengittämämme hiilihappo sekautui tähän hapesta yhä köyhemmäksi
käyvään ilmaan, niin ennättipä se muuttua aivan sietämättömäksi.
Aivan ehdottomasti täytyi vankilaamme saada puhdasta ilmaa,
eikä vain vankilaamme, vaan koko vedenalaiseen alukseen. Tämä
herätti aivoissani uuden kysymyksen. Millähän tavoin tällainen
ilmanpuhdistaminen laivassamme tapahtui? Kemiallisin keinoinko,
kuumentamalla kloorihappoisesta kalista esiin happea ja imeyttämällä
hiilihappoa lipeään? Vaiko vähemmän vaivaa ja ainetta kuluttavalla
tavalla, nousemalla valaan tavoin vedenpinnalle ja varustamalla
alukseen sen puhtaan ilmamäärän, jolla tultiin taas toimeen seuraavat
neljäkolmatta tuntia?
Olin jo pakotettu haukkaamaan ilmaa niinkuin kala kuivalla
maalla, saadakseni keuhkoihini tarvittavan hapen ahtaan komeromme
ilmavaroista, kun äkkiä tunsin puhtaan, suolaiselta tuoksahtavan
tuulahduksen. Se oli todella virkistävää, jodinsekaista meri-ilmaa.
Avasin suuni selki selälleen ja annoin keuhkojeni imeä raittiita
happihiukkasia.
Samalla kertaa tunsin aluksen keinuvan. Tämä rautalevyhirviö oli
ilmeisesti juuri noussut merenpinnalle hengittämään niinkuin valaat.
Nyt oli minulla ilmanuudistusmenettely selvillä. Vetäen keuhkoihini
raitista ilmaa etsin katseillani ilmanvaihtotorvea, joka sitä meille
välitti, ja löysinkin sellaisen oven yläpuolella.
Minun näitä huomioita tehdessäni heräsivät Ned ja Conseil melkein
yht'aikaisesti virkistävän, puhtaan ilman vaikutuksesta. Hieroen
silmiään ja ojennellen jäseniään olivat he tuota pikaa jalkeilla.
"Hyvinkö isäntä nukkui?" tiedusteli Conseil kohteliaaseen tapaansa.
"Oikein hyvin, kelpo poikaseni. Entä te, herra Land?"
"Niinkuin tukki, professori. Mutta erehdynkö vai mitä -- täällähän
haiskahtaa meri-ilmalta!"
Merimies ei tässä asiassa voi erehtyä, ja minä kerroin kanadalaiselle
mitä hänen nukkuessaan oli tapahtunut.
"Hyvä" hän vastasi; "tämä seikka selittää ne mylvinnän tapaiset
äänet, joita kuulimme ajaessamme _Abraham Lincolnilla_ takaa
luuloteltua miekkavalasta."
"Aivan niin, Ned, se otti silloin puhdasta ilmaa."
"Kuulkaapas, herra Aronnax, en voi aavistaakaan mitä kello on, mutta
päivällisen aika nyt ainakin pitäisi olla."
"Päivällisenkö aika, hyvä mies! Sanokaa pikeenminkin että murkinan
aika, sillä olemme varmasti alkaneet jo uuden päivän."
"Ohoo", pisti Conseil väliin, "olemmeko siis nukkuneet neljäkolmatta
tuntia?" "Niin arvelen."
"En tahdo sanoa vastaan", virkkoi Ned Land. "Mutta olipa päivällinen
tai aamiainen kysymyksessä, niin hurraata huudan tarjoilijalle,
tuokoon hän mitä hyvänsä."
"Kelpo Ned Land, meidän täytyy alistua aluksen tapoihin, ja kasvaahan
ruokahalumme vain päivällistä odottaessamme."
"Se on juuri tapaistanne, mestari Conseil", ärähti kanadalainen
kiukkuisesti; "teillä ei ole ihmisen vaan kalan verta suonissanne, te
kumarratte syvään jokaisesta armonosotuksesta ja kernaammin kuolette
nälkään kuin valitatte huonosta kohtelusta!"
Aika kului kulumistaan, ja meillä oli suunnaton nälkä. Multa
edeskäypää ei vain kuulunut. Jos heillä kerran oli hyviä aikeita
meidän suhteemme, niin olimmepa jo liian kauvaksi jätetyt yksin.
Nälän kiihdyttämän Ned Landin sappi paisui paisumistaan, niin että
pelkäsin sen ratkeavan kun hän viimein pääsi tekemisiin jonkun
laivamiehen kanssa.
Kului vielä kaksi sanomattoman pitkää tuntia. Harpuunamestari
hypähteli, karjui ja tärisytti rautaisia seiniä, multa kaikki
turhaan. Laivassa oli hiljaista kuin ruumisarkussa. Se ei edes
liikkunutkaan, sillä muuten olisin tuntenut potkurin synnyttämä
tärinän. Merten mittaamattomiin uumeniin sukeltaneena se ei enää
kuulunut millään siteillä ihmiskuntaan, ei maanpäälliseen elämään --
äänettömyys ja liikkumattomuus täällä alhaalla olivat hirvittävät.
Minä olin hämmentynyt, Conseil levollinen ja Ned Land raivosi.
Jopa kuului kolinaa ulkopuolelta. Askeleita kajahteli
metallipermannolla. Salvat väännettiin syrjään, ovi aukeni ja
edeskäypä ilmautui.
Ennenkun ennätin väliin, oli kanadalainen syössyt kuin tiikeri
miesparan kimppuun, lyönyt hänet lattiaan ja piteli häntä kurkusta.
Tarjoilija pyristeli turhaan hänen jäntevän kouransa alla.
Conseil oli jo ennättänyt kiertämään julmistuneen miehen kättä irti
hänen puoleksi tukehtuneen uhrinsa kurkusta ja minä olin rientämässä
hänelle avuksi, kun äkkiä seisahduin kuin naulattuna paikoilleni
kuullessani seuraavat ranskaksi lausutut sanat:
"Tyyntykää, mestari Land; ja te, herra professori, suvaitkaa kuulla
minua!"