Outo valaslaji.
Tuo äkkiarvaamaton putous typerrytti minut niin, ettei minulla
ole perästäpäinkään oikeaa tolkkua tapahtuman kulusta. Olin ensin
painunut viiden tai kuuden metrin syvyyteen. Olin kuitenkin hyvä uija
(vetämättä siltä vertoja Byronille tai Edgar Allan Poelle, jotka
olivat mestareita lajissaan), enkä putouksessa ollut sentään mennyt
aivan tajuttomaksi. Parilla valtavalla vetäisyllä kohouduin jälleen
pinnalle. Ensi katseeni tähysteli frekattia. Olikohan sillä huomattu
minun tapaturmani? Oliko _Abraham Lincoln_ kääntynyt takaisin?
Laskisikohan kapteeni veneen alas mereen? Oliko minulla toivoa
pelastuksesta?
Oli pimeä kuin säkissä. Vilaukselta erotin tumman ryhelmän katoavan
itäänpäin ja sen perälyhtyjen valon hälvenevän etäytyessään.
Siellähän se frekatti meni! Minä olin hukassa!
"Apua tänne! Apua!" kiljahtelin, pulikoidessani epätoivon valtaamana
pakenevaa alusta kohti.
Vaatteeni vaivasivat minua; ne istuivat jäsenilläni kuin valetut ja
haittasivat liikkeitäni.
Olin vajoamaisillani, tukahtumaisillani!
"Apua!"
Se oli viimeinen huutoni. Suuni täyttyi vedellä. Taistelin kuin
hurja, jotten vaipuisi syvyyteen. Äkkiä tuntui siltä kuin väkevä
käsi olisi tarttunut vaatteisiini ja vetänyt minut sukkelaan
vedenpinnalle; ja minä kuulin -- ah, todella kuulin! -- korvani
juuressa seuraavat sanat:
"Jospa, isäntä olisi hyvä ja nojaisi olkaani vastaan, niin kävisi
uiminen paljon helpommin."
Minä kourasin toisella kädelläni kiinni uskollisen Conseilini
käsivarteen.
"Sinäkö se olet?" huohotin. "Sinäkö?"
"Minäpä juuri", vastasi kelpo palvelijani, "ja odotan nyt isännän
määräyksiä."
"Samako täräys sinut mereen pudotti kuin minutkin?"
"Ei; mutta kun olen isännän palveluksessa, niin luvallanne sanoen
otin ja seurasin teitä."
Tuosta kunnon toverista tämä oli aivan luonnollista.
"Entäs frekatti?" kysyin.
"Frekattiko?" vastasi Conseil; "mielestäni isännän ei pitäisi liiaksi
luottaa siihen."
"Mitenkä niin?"
"Kas kun hyppäsin jälkeenne, niin kuulin ruotelimiehen huutavan, että
peräsin ja potkuri olivat särkyneet."
"Särkyneet?"
"Niin, menneet aivan palasiksi hirviön hampaissa. Se oli ainoa
vaurio, mikä tuli _Abraham Lincolnin_ osaksi. Mutta olipa siinäkin
meihin nähden tarpeeksi! -- se ei voi enää ohjata kulkuaan."
"Sitten me olemme hukassa!"
"Siitäpä näyttää", Conseil tyynesti vastasi. "Mutta: onhan meillä
vielä monias tunti elettävänämme, ja sillä aikaa voi ehkä sattua
jotakin onneksemme."
Conseilin hämmästymätön kylmäverisyys rohkaisi minuakin. Nyt uin jo
keveämmin; mutta läpikastuneet ja ihonpintaan valautuneet vaatteeni
painoivat yhä minua alaspäin. Conseil huomasi sen.
"Salliiko isäntä minun tehdä pienen leikkauksen", hän sanoi, ja
samalla hän työnsi veitsensä terän niskaani ja vetäisi yhdellä kertaa
vaatteeni halki ylhäältä alas asti. Sitten hän sukkelasti nykäisi ne
päältäni, minun uidessa meidän molempain edestä.
Sitten tein minä saman palveluksen Conseilille, ja me jatkoimme
suuresti keventyneinä uintiamme vierivieressä.
Mutta siitä huolimatta tilamme oli hirvittävä. Joko ei laivalla
oltu lainkaan huomattu katoamistamme, tahi jos olikin huomattu,
ei frekatti voinut ilman peräsintä kääntyä meitä etsimään.
Conseil hylkäsi kumminkin moiset epäsuotuisat mahdollisuudet ja
teki suunnitelmia pelastuaksemme. Hänen kylmäverisyytensä ja
neuvokkaisuutensa oli ihmeteltävä. Meidän ainoa turvamme oli tavata
jokin laivan veneistäpä sitä varten meidän oli uitava frekatin
perässä niin pitkältä kuin jaksoimme. Mutta jotta emme molemmat yhtä
aikaa väsyisi, menettelimme niin että toisen levätessä selällään
kädet ristissä rinnalla ja sääret suorina, ui toinen edelleen ja
kannatti kumppaniaan selän alta. Tällä tapaa vaihtelimme joka
kymmenes minuutti ja voisimme siten pysyä pinnalla muutaman tunnin,
ehkäpä päivänkoittoon asti.
Frekatin ja valaan yhteentörmäys oli sattunut kello yhdentoista
tienoissa edellisenä iltana. Minä laskin että saisimme uida ainakin
kahdeksan tuntia ennen aamunvalkenemista, ja sen me ehkä jaksaisimme
kun toinen toistamme auttelisimme. Meri oli tyyni, ja se oli
eduksemme. Tuontuostakin koetin tähystää läpi pimeyden, jota vain
heikosti valaisi uimaliikkeittemme synnyttämä fosforivalo vedessä.
Käteni päällitse vyöryi vienoja laineita, peittäen ne aivankuin
hopeasormuksilla. Näytti siltä kuin olisimme uineet väreilevässä
elohopeassa.
Kello yhden tienoilla aamuyöstä tunsin ääretöntä väsymystä.
Huuleni jäykistyivät kovasti suonenvedosta. Conseil oli pakotettu
kannattamaan minua; kuulin poikaparan läähättävän lyhyeen ja
röhisten. Arvasin ettei hän enää kauvaakaan jaksaisi auttaa minua.
"Heitä minut irti! Kuuletko, heitä irti!" ähkin hänelle.
"Heittäisinkö isännän menemään? En ikinä!" hän vastasi. "Ensin menee
tämä poika."
Juuri silloin pilkisti kuu itäänpäin ajelehtivien pilvenrepaleiden
välistä. Merenpinta kylpi sen säteissä. Tämä lempeä valo rohkaisi
meitä; pääni tuntui jälleen keveämmältä. Katsellessani ylt'ympäri
ulapalle minä erotin frekatin! Se ei ollut peninkulmankaan päässä
meistä. Mutta mitään veneitä ei näkynyt!
Olisin tahtonut huutaa. Muita mitäpä hyötyä siitä olisi ollut
tällaiselta välimatkalta! Turvonneilta huuliltani ei päässyt
kuiskaustakaan. Conseil sitä vastoin voi lausua muutamia sanoja, ja
minä kuulin hänen toistavan, joka kerta väliä pitäen: "Apua! Apua!
Apua!"
Herkenimme hetkeksi liikkumasta kuullaksemme paremmin. Se lie ollut
vain ilman värinää, mutta olin todella kuulevinani, kuin olisi jokin
ääni vastannut Conseilin huutoon.
"Kuulitko sinä?" koetin kuiskata.
"Kyllä kuulin!"
Ja Conseil yritti huutaa vielä äänekkäämmin.
Ja nyt se ei enää ollutkaan erehdystä! Ihmisääni vastasi
meille! Oliko se jonkin toisen onnettoman ihmisolennon ääni,
toisen valtameren äärettömyydessä uiskentelevan, joka samassa
yhteentörmäyksessä oli meidän tavoin pudonnut laivasta? Vai oliko
se ehkä vastaus frekatin veneestä, joka oli yöpimeässä meitä
etsiskelemässä?
Conseil teki äärimmäisen ponnistuksen ja nojaten minun olkaani
kohousi puoleksi ylös vedestä; sitten hän puolihengettömänä putosi
takasin laineisiin.
"Mitä näit?"
"Minä näin -- -- --", mutisi hän, "minä näin -- mutta elkää puhuko
mitään -- kootkaa kaikki voimanne!"
Mitä hän oli nähnytkään? Ajatus merihirviöstä lennähti aluksi
päähäni! Mutta mistä tuo ääni? Meidän aikanamme eivät mitkään Jonaat
pääse turvaan valaskalan vatsaan! Oli miten oli -- minä tunsin että
Conseil jälleen kannatti minua ylhäällä vedestä. Hän kohotti tavan
takaa päätänsä ja päästi tunnustelevan huudon, johon ääni vastasi
yhä lähempää meitä. Minä voin sitä töintuskin erottaa. Voimani
olivat tyyten lopussa, sormeni kangistuneet, käsilläni voin vaivoin
enää kannattaa itseäni, ja suuni, joka oli suonenvedontapaisesti
jäykistynyt auki, täyttyi tuontuostakin suolavedellä. Kylmyys voitti
minut. Kohotin päätäni viimeisen kerran ylös laineista, sitten
putosin kuin kivi veden alle.
Silloin raapaisi jokin kova esine ruumistani. Minä kahmasin kiinni
siitä -- sitten tunsin kuinka minut kiskottiin ylös vedestä --
rintani raukesi kokoon -- ja minä pyörryin.
Varmaa on että pian taas virkistyin, tuntien että ruumistani
raivoisasti hierottiin. Avasin silmäni puolittain.
"Conseil!" kuiskasin.
"Onko isännällä minulle asiaa?" kuulin hänen kysyvän.
Juuri silloin, taivaanrannan taa painuvan kuun kelmeässä valossa,
näin vierelläni kasvot, jotka eivät olleet Conseilin, mutta jotka
heti tunsin.
"Ned!" huudahdin.
"Sama mies, herra, yhä vain etsimässä palkintoani", vastasi
kanadalainen.
"Putositteko tekin frekatista yhteentörmäyksen tapahtuessa?"
"Putosin niinkin, professori; mutta onnekkaampana kuin te satuin
melkein heti tapaamaan jalansijaa tällä uiskentelevalla saarella."
"Saarellako?"
"Tahi, oikeammin sanoen, jättimäisen miekkavalaamme selässä."
"Puhukaa selvemmin, Ned!"
"Huomasin heti syyn, miksi harpuunani ei ollut sen nahkaa puhkaissut
vaan kimmonnut takaisin."
"Miksi ei, Ned, miksi ei?"
"Siksi, professori, että pahus on tehty rautalevyistä."
Kanadalaisen viime sanat aikaansaivat äkillisen vallankumouksen
aivoissani. Minä heilahutin itseni sukkelasti sen olennon tai
esineen harjalle, jonka ulkopinnalle olimme pelastuneet. Tähystelin
sitä tarkemmin. Se oli ilmeisesti kova, läpitunkematon kappale eikä
suinkaan sitä pehmeätä ainetta, josta isojen meri-imettäväisten
ruumiit ovat muodostuneet. Mutta ehkäpä tämä kova pinta olikin
luupanssari, niinkuin muinaisaikain merijättiläisillä, ja minä voisin
luokittaa hirviön kaksi-elementtisten matelijain ryhmään, ehkäpä
kilpikonnien tai alligaattorien joukkoon.
Mutta ei! Tämä mustanpuhuva selkä, joka meitä kannatti, oli sileä,
kiiltävä ja suomukseton. Siihen iskiessä kuului metallin kalskahdus;
ja niin uskomattomalta kuin kuulostikin, näytti se olevan kokoonpantu
yhteenniitatuista rautalevyistä.
Sitä ei enää käynyt epäileminenkään! Tämä hirviö, tämä luonnonilmiö,
joka oli hämmentänyt koko tieteellisen maailman ja kuohuttanut
molempain pallonpuoliskojen merimiesten mielikuvitusta yli
äyräittensä, olikin -- se täytyi nyt myöntää -- vieläkin yllättävämpi
ilmiö: se oli ihmiskätten tuote!
Mutta tämä seikka ei vähentänyt vaaraamme. Me makasimme jonkinlaisen
vedenalaisen aluksen ulkopinnalla, joka alus näytti suunnattomalta
teräskalalta. Ja juuri nyt alkoi kuulua polskinaa sen takapuolelta
(se nähtävästi kulki potkurin avulla), ja alus rupesi liikkumaan.
Ennätimme paraiksi takertua kiinni sen yläosaan, joka kohosi yli
kahden metrin korkeuteen vedenpinnasta, eikä sen nopeus onneksemme
ollut erittäin suuri.
"Niin kauan kun tämä pahus liikkuu vaakasuorasti", ärähteli Ned
Land, "ei ole väliä; mutta annappa sen sukeltaa syvyyteen, niin ei
hengestämme kannata maksaa ruosteista lanttiakaan."
Kanadalainen oli oikeassa. Meidän piti välttämättä päästä puheisiin
aluksen sisäpuolella piileskelevien olentojen kanssa, olivatpa
ne mitä laatua hyvänsä. Minä tähystelin ja hapuilin kaikkialta
aukkoa tai ovea tahi edes jonkinlaista nastaa eli salavieteriä jota
painaisin; mutta rautavyöt olivat mitä tarkimmin ja kiinteimmin
yhteenniitatut. Ja sitäpaitsi sammui nyt viimeinenkin kuunkajastus ja
me jäimme täydelliseen pimeyteen.
* * * * *
Vihdoinkin kului tämä pitkä yö. Epäselvä muisteloni sen synnyttämistä
vaikutelmista estää kaiken tarkemman kuvauksen siitä. Yhden
asian vain muistan. Tuulen ja aaltojen meitä keinutellessa olin
toisinaan erottavinani joitakin kumeita ääniä, jonkinlaisen etäisen,
katkeamattoman hälyvirran, jota silloin tällöin katkaisi selvemmin
tajuttavat komentosanat. Mikä oli oikeastaan tämän merenalaisen
aluksen salaisuus, jolle koko maailma oli turhaan koettanut saada
selitystä? Minkälaisia olentoja sen avaran rungon sisäpuolella
piileksi? Mikä koneellinen voima sen hirvittävän nopeuden synnytti?
Päivä alkoi valjeta. Aamusumut ympäröivät meitä joka haaralla, mutta
nekin pian hälvenivät. Olin juuri tutkimassa turvapaikkaamme, joka
muodosti eräänlaisen tasaisen korokkeen kuoren selkäpuolella, kun
tunsin että olimme vähitellen vajoamassa.
"Oh, kirottua!" ärjäsi Ned Land, potkien kumeasti tärähtelevää
rautasiltaa aliansa; "avatkaa, sen vietävän julmurit!"
Onneksi lakkasi vajoava liike silloin hetkeksi.
Yht'äkkiä kuului aluksen sisästä ääni, juurikuin rautatelkeitä
kiskastaisiin voimakkaasti syrjään. Rautalevyistä aukeni yksi, ja
näkyviin ilmestyi miehenhaamu, joka kimakasti kiljaisten katosi
samassa tuokiossa näkyvistämme.
Muutama silmänräpäys myöhemmin ilmestyi äänettömästi kahdeksan
kookasta, naamioitua miestä, jotka ajoivat meidät edellään alas
hirvittävään vehkeensä uumeniin.