Täydellä höyryllä.
Tämän huudon kuullessaan koko laivan miehistö säntäsi valaanpyytäjää
kohti, -- siinä päällikkö, upseerit, alipäällystö, matruusit ja
laivapojat yhdessä mylläkässä; jättivätpä koneenkäyttäjätkin koneensa
ja lämmittäjät hiiliaitionsa.
Pysäytyskäsky oli heti annettu, ja frekatti keinuili eteenpäin vain
omalla tenhottomuudellaan. Pimeys oli jo niin sakea, että ihmettelin
itsekseni mitä kanadalaisenkaan kotkansilmä sen keskeltä oli voinut
keksiä. Sydämmeni tykytti siitä huolimatta rajusti. Mutta Ned Land
ei ollut sittekään erehtynyt, ja me huomasimme pian kaikki hänen
osottamansa ilmiön. Kahden ankkuritouvinmitan päässä _Abraham
Lincolnista_, ylähangan puolella, näytti meri olevan tykkänään
valaistu. Se ei ollut mitään tavallista fosforikimallusta. Valoilmiö
kohosi jonkun verran vedenpinnasta ja kajasti ympärilleen sangen
väkevätä, selittämätöntä hohdetta. Sen synnyttäjänä täytyi olla jokin
suuri heijastaja. Valopiiri ulottui merelle suunnattoman laajana,
pitkäkkäisenä soikiona, keskustassa olevan valolähteen lähettämien
säteiden asteettain heikentyessä soikion reunoille päin.
"Se on vain fosforoivain hiukkasten yhteensattumista", huusi muuan
upseereista.
"Eipä olekaan, herrani", vastasin. "Eivät maneetit eikä likoeläimet
koskaan synnytä noin väkevää valoa. Sen täytyy ehdottomasti olla
sähköistä laadultaan. Ja katsokaas -- sehän liikkuu! Se liikkuu
eteenpäin, taapäin, se kääntyy suoraan meitä kohti!"
Yhteinen huudahdus kajahti frekatista.
"Hiljaa!" komensi päällikkö. "Peräsin vasempaan, koneet takaperin!"
Höyry puhkusi kylkireijistä, ja vasemmalle kääntyen piirsi _Abraham
Lincoln_ puoliympyrän.
"Peräsin tiukasti oikeaan! Eteenpäin!" huusi kapteeni.
Käskyt suoritettiin nopeasti, ja frekatti alkoi vinhaa vauhtia kulkea
palavasta valosta poispäin.
Minä erehdyin. Laiva koetti kyllä parhaansa poistuessaan sen
lähettyviltä, mutta yliluonnollinen ilmiö lähestyi sitä vauhdilla,
joka oli sen nopeutta kahta vertaa suurempi.
Me haukoimme henkeämme. Ällistys pikemminkin kuin pelko saattoi
meidät hervottomiksi. "Eläin" saavutti meitä saavuttamistaan, hyppien
aallonharjalta toiselle. Se pyörsi frekatin ympäri, tämän kulkiessa
14 solmuvälin nopeudella, ja valtasi sen sähköiseen valokehäänsä
aivan kuin valosumuun. Sitten se vetäytyi etäämmälle, kulki kolme tai
neljä kilometriä poispäin, jättäen jälkeensä fosforoivan viuhkan,
niinkuin pikahöyry luo jälkeensä savupilven. Mutta sitten hirviö
taas yht'äkkiä porhalsi esiin pimeältä taivaanrannalta ja hyökkäsi
_Abraham Lincolnia_ kohti pelottavalla vauhdilla, pysähtyi moniaan
metrin päässä sen rungosta ja katosi äkkiä näkyvistämme -- ei
veden alle sukeltamalla, sillä sen loiste pysyi vähentymättömänä
-- vaan muuten äkkinäisellä, selittämättömällä tavalla. Sitten se
ilmestyi taas näkyviin laivan toisella puolella, aivan kuin olisi
luikunut sen rungon alitse. Minä silmänräpäyksenä tahansa olisi
voinut sattua yhteentörmäys, joka olisi saattanut käydä meille
turmiolliseksi. Mutta enimmän ihmetytti minua frekatin liikkeet tahi
oikeammin liikkumattomuus. Se pyrki koko ajan vain pakoon, ryhtymättä
hyökkäykseen.
Kapteenin muuten jäykillä kasvoilla näkyi äärettömän hämmästyksen
ilme.
"Herra Aronnax", sanoi hän minuun kääntyen, "minä en tiedä minkä
peljättävän olion kanssa olen joutunut tekemisiin, enkä tahdo
panna laivaani suotta vaaraan tässä pimeydessä. Ja kuinkapa
oikein käydäkään tuon tuntemattoman otuksen kimppuun, joka liukuu
edestakaisin kuin ankerias. Mutta odotetaanpa päivänvaloa, silloin
asema muuttuu!"
"Vieläkö te muuten, kapteeni, olette epätietoinen tämän eläimen
oikeasta laadusta?"
"En lainkaan, herrani; se on ilmeisesti jättimäinen miekkakala,
vieläpä ladattu sähköä täyteen."
"Ehkäpä siihen voi tavata vain torpeedolla", arvelin.
"Epäilemättä niin onkin laita. Jos se todella on sähköinen, niin on
se hirvittävin eläin mitä on luotu. Senpä vuoksi minun pitää olla
varoillani."
Miehistö oli jalkeilla koko yön; nukkumista ei voitu ajatellakaan.
Huomaten joutuvansa alakynteen moisessa kilpajuoksussa hellitti
_Abraham Lincoln_ vauhtiaan ja kulki vain puolella höyryllä.
Miekkavalas puolestaan matki frekattia, antoi aaltojen viskellä
itseään mielen mukaan eikä näyttänyt haluavan luopua leikkisiltä.
Vasta puolenyön paikoilla se yhtäkkiä taas katosi näkyvistämme, tahi
käyttääkseni sattuvampaa sanaa, se "sammui" niinkuin iso kiiltomato.
Oliko se paennut? Tätä mahdollisuutta voi vain peljätä, mutta ei
toivoa. Mutta 7 minuuttia vaille 1 aamuyöstä kuultiin huumaavaa
sohinaa, aivankuin Pyörremyrskyn synnyttämästä vesipatsaasta.
Kapteeni, Ned Land ja minä, jotka olimme peräkannella, siristelimme
silmiämme kohti läpinäkymätöntä pimeyttä.
"Ned Land", kysyi kommendantti, "oletteko usein kuullut valaitten
mylvivän?"
"Kyllä, useastikin, kapteeni; mutta en koskaan semmoisten valaitten,
joitten pelkkä näkeminen toisi kaksituhatta dollaria taskuuni.
Pääsisinpä sitä vain neljän harpuunamitan päähän!"
"Mutta silloin kai minun pitäisi antaa pari miestä avuksenne?"
"Niin pitäisi, herra."
"Se olisi miesteni hengillä leikittelemistä."
"Ja minun hengelläni myöskin", vastasi harpuunamestari
yksinkertaisesti.
Kello 2 tienoissa aamulla ilmestyi säteilevä loimo taas näkyviimme,
yhtäkään heikentymättömänä, noin 8 kilometriä laivasta tuulen päällä.
Pitkästä välimatkasta ynnä tuulen ja meren käynnistä huolimatta voi
selvään erottaa eläimen raskaan ruumiin loiskeen ja sen sylkyttävän
läähätyksen. Sen kohotessa vedenpintaan hengittämään kuului ilma
tunkeutuvan sen keuhkoihin kohisten niinkuin höyry kahdentuhannen
hevosvoimaisen höyrykoneen isoihin sylintereihin.
"Hm", arvelin itsekseni, "onpa tuo aimo valas, joka liikkuu aivan
kuin kokonainen ratsuväenrykmentti."
Me olimme varuillamme päivänkoittoon asti ja varustauduimme otteluun.
Pyyntikojeet ripustettiin miesten riippumatoille. Toinen luutnantti
latasi valastykit, joilla väkäkeihäitä lennätettiin 1 1/2 kilometrin
päähän, ja pitkät kansitykit, joiden räjähdyskuulat tekivät lopun
paksunahkaisimmastakin merieläjäisiä. Ned Land tyytyi terottamaan
harpuunaansa -- mutta sekin oli hirvittävä ase hänen kädessään.
Kuuden tienoilla päivä rupesi valkenemaan; ja heti sen ensi
säteiden ilmestyttyä valaan sähköloiste sammui. Seitsemän aikaan
oli jo tarpeeksi valoisaa, mutta hyvin sakea merisumu peitti meiltä
näköalan, niin ettei parhaallakaan kaukoputkella nähnyt sen lävitse.
Se aiheutti laivalla suurta levottomuutta ja harmia.
Minä kiipesin takamastoon. Muutamat upseereista olivat jo ennen minua
kerinneet mastonhuippuihin. Kahdeksan aikaan tiheä usva laskeutui
merenpinnalle, ja sen yläpuolelta pilkotti jo taivaanrantaa pala
palalta. Silloin, kuten edellisenäkin iltana, kuului äkkiä Ned Landin
terävä ääni:
"Otus on alahangan puolella."
Jokainen silmäpari tähysti osotettuun suuntaan. Siellä, noin kahden
kilometrin päässä frekatista, näkyi pitkä, tumma esine sukeltautuvan
esiin metrin korkeudelle aalloista. Sen hurjasti sätkättävä
runko pyöri eteenpäin kuin vihuri. Ei koskaan oltu nähty minkään
pyrstöeläimen kehittävän niin vimmaista voimaa. Suunnaton vaahtoaalto
kohisi vanavedessä, merkiten sen kulkua merenpinnalla.
Frekatti lähestyi valasta. Minä tutkin sen näkyvän osan läpikotasin.
Merihirviöstä aikaisemmin annetut tiedot olivat liioitelleet sen
kokoa; minä laskin sen pituudeksi ainoastaan päälle 80 metriä.
Muuten täytyi minun ihailla sen ruumiin sopusuhtaisuutta. Minun
tirkistellessäni viskasi se etupuolestaan ilmaan kaksi höyry- ja
vesipatsasta aina 40 metrin korkeuteen. Kaikesta tästä voin päättää
sen kuuluvan luurankoisten pääjaksoon, imettäväisten luokkaan,
valaitten heimoon.
Miehistö odotteli päällikkönsä käskyjä. Kotvan valasta tarkasteltuaan
tämä kutsui koneenkäyttäjän puheilleen.
"Onko teillä höyryä?" hän kysyi tältä.
"On, herra", vastasi koneenkäyttäjä.
"Hyvä, virittäkää tulet ja laskekaa täysi höyry koneisiin!"
Kolme eläköön-huutoa tervehti tätä käskyä. Taistelunhetki oli
vihdoinkin tullut. Kohta suitsuttivat frekatin molemmat savutorvet
sakeita mustia pilviä, ja kansi tärähteli koneitten jyskytyksestä.
Mahtavan potkurinsa ajamana kävi _Abraham Lincoln_ hyökkäämään
merihirviön kimppuun. Tämä päästi sen puolen ankkuritouvinmitan
päähän; sitten se, ikäänkuin halveksien sukeltaa, kääntyi hiukan
sivulle ja mennä hyryytti vähän matkan päähän pakoon.
Tällaista takaa-ajoa kesti lähes kolme neljännestuntia, ilman että
frekatti pääsi pariakaan metriä lähemmäksi valasta. Ilmeistä oli,
ettemme sellaisella menolla milloinkaan selviäisi vihollisestamme.
"Mitäs nyt, herra Land", kysyi kapteeni, "neuvotteko minua vielä
laskemaan vesille valaanpyyntiveneeni?"
"En, herra", Ned vastasi, "se ei nyt kävisi aivan helposti päinsä."
"Mitä sitten on tehtävä?"
"Enemmän höyryä vielä koneisiin, jos vain voi. Sitten aijon,
luvallanne, asettua keularaa'an kohdalle ja heitän harpuunani, kunhan
vain pääsemme viskuumatkan päähän."
"Tehkää niin, Ned", sanoi kapteeni. "Koneenkäyttäjä, enemmän höyryä!"
Ned Land meni paikalleen. Tulia kattilan alla lisättiin, potkuri
pyörähti 43 kertaa minuutissa ja höyryä pursusi venttiileistä.
Lokilangan laskettua huomasimme _Abraham Lincolnin_ kulkevan 18 1/2
solmunvälin nopeudella.
Mutta takaa-ajamamme kummitus kulki myöskin 18 1/2 solmunväliä
tunnissa.
Kokonaisen tunnin ajan ahdistaja ja ahdistettu säilyttivät saman
välimatkan, frekatin voittamatta edes kahta metriäkään. Se oli
paha nolaus laivallemme, joka oli Amerikan sotalaivaston parhaita
purjehtijoita. Potkuri tuntui joutuneen raivoon; merimiehet
kiroilivat ja sättivät otusta, joka edelleen ylhäisesti halveksi
kaikkea kanssakäymistä; kapteeni puolestaan ei tyytynyt sivelemään
partaansa, hän pureksi sitä harmissaan.
Koneenkäyttäjä kutsuttiin taas kannelle.
"Onko teillä korkein höyrypaine?"
"On herra."
_Abraham Lincolnin_ nopeus kiihtyi vieläkin. Sen mastot vavahtelivat
kannoissaan, eivätkä savupilvet tahtoneet löytää tietä torvien
lävitse.
Lokilankaa koetettiin toistamiseen.
"Mitä kuuluu?" kysyi kapteeni lokipyörän käyttäjältä.
"Yhdeksäntoista ja kolme kymmenesosaa solmunväliä herra."
"Lisää höyryä vain!"
Koneenkäyttäjä totteli. Höyrypaineen mittari näytti kymmentä astetta.
Mutta valaskin tuntui lämmittävän kattiloitaan; myöskin se kohotti
nopeutensa 19 3/10 solmunväliksi.
Mikä verraton takaa-ajo! Nyt en voisi kuvata sitä kiihtymystä, joka
silloin minut valtasi. Ned Land seisoi kuin naulattuna keulassa,
harpuuna kohotettuna kädessään. Toisinaan päästi valas meidän
aivan lähelleen. -- "Nyt se on meidän! Nyt se on meidän!" huusi
kanadalainen. Mutta juuri kun hän oli viskaamaisillaan aseensa,
hypähti valas tiehensä, kehittäen ainakin 30 solmunvälin nopeuden;
ja sitten se! teki pilkkaa frekatista, kierrellen ja kaarrellen
sen ympärillä kuin virmatautinen. Raivon huudahdus kajahti meidän
jok'ikisen huulilta!
Puolipäivänaikaan emme olleet päässeet sen pitemmälle kuin kello 8
aamulla.
Kapteeni päätti turvautua kouraantuntuvampiin keinoihin.
"Ahaa", ärähti hän, "tuo peto näyttää kulkevan nopeammin kuin
_Abraham Lincoln_. No hyvä! Koetetaanpa maistaako sille nämä
lieriömäiset leivokset. Lähettäkää miehenne kokkakannelle, herrani."
Kokkatykki tähdättiin ja laukaistiin samassa rupeamassa. Mutta luoti
lennähti parisen metriä valaan pään yläpuolitse.
"Toinen kuti tarkemmin", huusi kapteeni, "ja viisi dollaria sille,
joka paraiten satuttaa tuota lemmon ankeriasta!"
Vanha harmaapartainen tykkiniekka -- näen hänet vieläkin aivan hyvin
muistissani -- jolla oli vakavat kasvot ja terävä katse, astui
tykkien luo ja tähtäsi pitkään. Kuului kova pamahdus, jota seurasi
miehistön huikea "eläköön!"
Luoti saavutti päämääränsä, mutta vahinkoa tuottamatta; se lipesi
otuksen pyöreästä pinnasta ja muuttaen suuntaansa lennähti kauvas
aaltoihin.
Takaa-ajo alkoi uudelleen, ja kallistuen minuun päin sanoi
kommendantti:
"Minä ajan sitä paholaista siksi kunnes alukseni rämähtää palasiksi!"
"Siinä teette aivan oikein", vastasin.
Minä toivoin eläimen viimein väsyttävän itsensä; eihän se sentään
voinut vetää vertoja höyrykoneelle, niin kauan kun tällä hiiliä
riitti! Mutta tämä oli turha toivo. Tunti kului toisensa perästä,
ilman että valaan vauhti näkyi vähenevän.
Mutta se olkoon sanottu _Abraham Lincolnin_ kunniaksi, ettei se
kesken väsynyt leikkiin. En voi laskea niitä kaikkia luovauksia
se tekikään 500 kilometrin mittaisella alueella tuona onnettomana
päivänä marraskuun 6 p. Mutta lopulta tuli yö ja peitti varjoonsa
rannattoman ulapan.
Nyt luulin retkemme loppuneen ja ettemme enää koskaan näkisi tuota
kovanonnen otusta. Mutta siinäkin erehdyin. Kellon ollessa 10
minuuttia vailla 11 illalla välähti sen sähkövalo taas näkyviin
puolen penikulman päässä frekatista ylähangan puolella, yhtä
kirkkaana ja voimakkaana kuin edellisenä yönä.
Valas näytti liikkumattomalta. Ehkäpä se päivän ponnistuksista
uupuneena nyt nukkui, antaen laineitten tuuditella valtavaa ruhoaan.
Siinäpä vielä yksi mahdollisuus, jota kapteeni päätti käyttää
edukseen.
Hän antoi määräyksensä. _Abraham Lincoln_ kulki puolella höyryllä
ja niin äänettömästi kuin suinkin, jottei herättäisi uinailevaa
vihollistaan. Ei ole lainkaan harvinaista tavata keskellä valtamerta
valaita niin sikeässä unessa, että niitä voi nukkuvina keihästää; sen
tempun oli Ned Land tehnyt useammin kuin kerran. Kanadalainen asettui
jälleen väijymätilalleen keularaa'an kohdalle.
Frekatti lähestyi äänettömästi ja pysähdytti koneensa
kahden ankkuriköydenmitan päässä, kulkien vain hiljaisella
tenhottomuudellaan eläintä kohti. Tuskin kukaan meistä kannella
olijoista uskalsi hengittääkään. Emme olleet enää kolmeakymmentäkään
metriä palavasta valoilmiöstä, joka puhkaisten pimeyden oli vähällä
häikäistä silmämme.
Siinä tuokiossa näin Ned Landin alapuolellani, keula-aitaukseen
nojautuen, kehittävän harpuunaköyttä toisella kädellään ja
toisella heiluttavan hirveätä asettaan, tuskinpa kuuttakaan metriä
liikkumattomasta eläimestä. Yht'äkkiä hänen käsivartensa ojentui,
ja harpuuna lennähti ilmassa; kuulin sen kalskahtavan heleästi
aivankuin olisi sattunut metallia vastaan. Sähkövalo sammui äkisti,
ja kaksi suunnatonta vesipatsasta syöksähti syvyydestä korkealle
kannen yli, huuhdellen kuin hirmuaalto sitä ylähangasta alahankaan,
lakaisten miehet mukanaan ja murskaten reunalaitteet. Hirvittävä
sysäys seurasi, ja kykenemättä tarttumaan kiini mihinkään, lennähdin
päätäpahkaa mereen.