Ned Land.
Kommendantti Farragut oli kelpo merimies, täysin kuljettamansa
aluksen arvoinen. Hän ja hänen laivansa olivat yhtä; hän oli sen
sielu. Hän ei epäillytkään hirmuvalaan olemassaoloa eikä hän
suvainnut laivassaan siitä kiisteltävän. Hän uskoi sen niinkuin
monet uskovat Ilmestyskirjan pedon, ei millään järkisyillä vaan
sokealla luottamuksella. Hirviö _oli_ olemassa ja teki tuhojaan, ja
hän oli vannonut sen perikadon. Joko tappaisi kommendantti Farragut
miekkavalaan, tai tappaisi se hänet. Kolmatta vaihtoehtoa ei ollut.
Laivan muut upseerit olivat samaa mieltä kuin päällikkönsä.
Milloin heitä vain sattui muutamia yhteen, niin siinä pohdittiin
ja punnittiin kaikkia yhteeniskemisen mahdollisuuksia, ja
valtameren aavaa ulappaa pidettiin tarkalla silmällä. Moni heistä
vapaaehtoisesti valitsi märssykorin vakinaiseksi olopaikakseen,
vaikka tavallisissa oloissa olisi kiroillutkin sinne kiipeämisen
pakkoa. Niin kauvan kun päivänterää näkyi, kukitti laivan koko
miehistö raakapuita, ikävällä tähystellen Atlannin ulapoille. Kaikki
paloivat halusta kohdata meren yksisarvisen, keihästää, nostaa
kannelle ja paloitella mokoman pahuksen. Taisi sen ohessa vähin
itsekutakin myös kannustaa kommendantti Farragutin sille miehelle
lupaama 2,000 dollarin palkinto, joka ensiksi älyäisi valaan.
Minäkään en puolestani ollut Pekkaa pahempi, vaan tein joka päivä
havaintoja. Olisipa laivaamme syystä voinut nimittää argonauttain
kuulun aluksen mukaan "Argukseksi", satasilmäiseksi. Vain yksi ainoa
meistä -- Conseil -- oli tykkänään osaton yleisestä jännityksestä.
Olen jo maininnut että kommendantti Farragut oli varustanut
laivansa erinomaisen hyvin valaanpyyntiä varten. Meillä oli joka
laatua pyyntivehjettä, alkaen tavallisesta käsin viskattavasta
harpuunasta aina tykillä lennätettäviin julmiin väkäkeihäisiin ja
räjähdysluoteihin. Viimemainittuja ammuttiin äskettäin keksityllä
takaaladattavalla tykillä, joka paiskasi moisia 4 kg. painoisia
pommeja aina 16 kilometrin päähän.
_Abraham Lincoln_ oli siis joka suhteessa ensiluokkainen
valaanpyyntilaiva, ja -- mikä oli vielä parempi -- sillä oli mukana
Ned Land, kaikkien harpuunamestarien kuningas.
Ned Land oli kanadalainen, mies tavattoman teräväsilmäinen ja
tarkkakätinen, jolla ei ollut vertoja vaarallisessa ammatissaan.
Kokemusta, taitoa, voimaa ja kylmäverisyyttä hänellä oli aivan
tavattomassa määrässä, niin että koko vanha veitikka täytyi sen
valaan tai kaskelotin olla, joka voi välttää hänen surma-asettaan.
Hän oli nelikymmenvuotias, yli kolme kyynärää pitkä, roteva,
vaitelias mutta ylen kiivasluontoinen mies, jos kaikki ei käynyt
hänen mielensä mukaan. Hänen persoonassaan oli kaikki huomiota
herättävää, vallankin kylmä, rohkea kotkankatse hänen silmissään.
Kanadalaiset ovat ranskalaista rotua[7]; ja niin juro kuin Ned Land
muuten olikin, näytti hän sentään minulle omistavan jonkun verran
huomaavaisuutta. Epäilemättä kansallisuuteni veti häntä puoleensa.
Hupaista oli kuulla hänen puhuvan vanhaa Rabelais'n aikaista
ranskankieltä, jota vielä saa kuulla jossain Kanadan kulmilla. Hän
oli kotoisin Quebecista, missä hänen sukunsa oli ollut karaistua
kalastajaheimoa silloin kun tämä kaupunki vielä kuului Ranskalle.
Vähitellen Ned Land sentään lämpeni; ja hupaista oli kuunnella
hänen kertovan seikkailuistaan napamerillä. Hän kuvasi kalastusta
ynnä taisteluja valaita ja luonnonhirmuja vastaan luonnollisella
lyyrillisellä lennolla -- minusta tuntui kuin olisin kuullut
kanadalaisen Homeroon lausuilevan pohjanperän Iliadia.
Olen kuvannut tämän karhean toverin sellaisena kuin hänet opin
tuntemaan. Nyt olemme vanhoja ystäviä; ja ystävyytemme syntyi ja
vankkeni sanoin kuvaamattomissa vaaroissa ja seikkailuissa. Ah,
kunnon Ned -- toivoisinpa eläväni sata vuotta lisää, jotta vielä
kauvemmin saisin mieleeni yhä palautella noita aikoja!
* * * * *
Entä mikä mielipide Ned Landilla oli merihirviöstä? Minun täytyy
tunnustaa, ettei hän ollenkaan uskonut yksisarvisen olemassaoloa,
jopa aivan vältti siitä puhuakin. Muuanna kauniina iltana --
muistaakseni heinäkuun 30 p. eli kolme viikkoa New Yorkista
lähdettyämme -- otin tämän asian puheeksi hänen kanssaan. Sivuutimme
silloin Kap Blancin, viitisenkymmentä kilometriä Patagonian
rannikosta, ja Magellanin salmi aukeni 1,000 kilometrin päässä
edessämme. Vähemmän kuin viikon perästä jo kynsisimme Tyynen
valtameren vesiä.
Takakannella istuen olimme Ned Landin kanssa Pakinoineet
kaikenlaisista asioista, tähystellen meren salaperäiselle
aavikolle, jonka suuret syvyydet vielä tähän aikaan olivat kaikille
tuntemattomat. Minä tietystikin pian johdin puheen jättivalaaseen ja
punnitsin yrityksemme onnistumista tai onnistumattomuutta. Mutta kun
Ned Land vain istui ja kuunteli puuttumatta lainkaan puheeseen, kävin
jo kiivaammin hänen kimppuunsa.
"Kuinkas on, Ned", sanoin, "onko mahdollista ettette vieläkään taivu
uskomaan tuon valaan olemassaoloa? Onko teillä edes järkeviä syitä
ollaksenne niin kovakorvainen?"
Harpuunamestari katseli minua hetkisen, siveli sitten leveää otsaansa
kuin ajatuksiaan kooten ja virkkoi vihdoin:
"Eiköpähän noita lie."
"No mutta, Ned, te joka ammatiltanne olette valaanpyytäjä ja
olette tutustunut kaikkiin suuriin meri-imettäväisiin -- te jonka
mielikuvituksen pitäisi varsin helposti omaksua ajatus tuollaisesta
suunnattomasta valaasta -- _teidän_ toki tulisi olla viimeinen
epäilemään sen olemassaoloa!"
"Etteköhän vain pety siinä, professori", vastasi Ned. "Myönnän että
tavallinen miekkonen saattaa uskoa pyrstötähtien tuottavan turmiota
tahi muinaisaikain eläinhirviöitä asuvan maan keskipisteessä, mutta
eivät ainakaan tähtientutkijat eivätkä geoloogit usko mokomaa
pölyä. Olen minäkin ammatissani ajellut takaa sangen monia valaita,
keihästänyt useita ja tappanut moniaita; mutta miten väkeviä ja
vankkavarusteisia ne ovat olleetkin, eivät ne sentään koskaan
ole kyenneet pyrstöllään eikä hampaillaan särkemään höyrylaivan
rautalevyjä."
"Mutta onhan kuultu miekkavalaiden lävistäneen laivain pohjia vallan
puhki."
"Niin, puulaivojen pohjia, miksikäs ei", vastasi kanadalainen;
"mutta itse en ole sellaistakaan kummaa nähnyt enkä kokenut. Joka
tapauksessa, tahi siksi kunnes toisin näen, kiellän valaiden tai
minkä vietävän yksisarvisen hyvänsä saavan semmoista hävitystä aikaan
kuin te väitätte."
"No niin, hyvä Ned, minä puolestani uudistan väitteeni nojautuen
tosiasiain logiikkaan. Uskon löytyväksi suunnattoman ison
imettäväisen, joka kuuluu samaan luurankoisten luokkaan kuin valaat,
kaskelotit ja pyöriäiset ja jolla on aseena väkevällä iskuvoimalla
varustettu sarvi."
"Höröntöröä!" murahti valaanpyytäjä, pudistellen uskomattomana
päätänsä.
"Ja huomatkaapas vielä muuan seikka, arvoisa Kanadan mies", jatkoin
todisteluani. "Jos sellainen eläinlaji on olemassa, jos se elää ja
liikkuu mittaamattomissa merensyvyyksissä, niin täytyy sillä olla
kerrassaan ihmeteltävän vankka ruumiinrakenne."
"Mitenkä niin?"
"Siksi ettei se muuten voisikaan kestää vesipaljouden suunnatonta
painetta. Katsokaahan vain! Tiedämme ensiksikin ilmakehän paineen
vastaavan noin 10 metrin korkuisen vesimäärän painoa. Mereen
sukeltaessanne on ruumiistanne pusertamassa yhtä monen ilmakehän
paine kuin on vettä kymmeniä metriä ruumiinne yläpuolella; eli
tarkemmin sanoen 10 metrin syvyydellä on veden paine 1,04 kg
ruumiinpintanne joka neliösentimetriä kohti. 100 metrin syvyydessä
vedenpaine vastaa 10 ilmakehän painetta eli atmosfeeria, 1,000
metrin syvyydessä 100 atmosfeeria ja 10,000 metrin eli peninkulman
syvyydessä 1,000 atmosfeeria. Mutta tiedättekö edes kuinka monta
neliösentimetriä ruumiinne pinnalla on, kelpo Nedini?"
"Ei ole aavistustakaan, herra Aronnax."
"Noin 40,000. Ja kun ilmakehänpaine todellisuudessa on 1,04 kg
neliösentimetriä kohti, niin on koko ruumistanne pusertava paine
jonkun verran yli 40,000 kg."
"Ilman että tunnen sitä?"
"Ilman että lainkaan sitä tunnette. Se seikka, ettette tyyten muserru
moisessa puristuksessa, johtuu siitä että ilma tunkeutuu ruumiinne
sisäpuolelle ja pusertaa samalla voimalla vastaan. Mutta vedessä on
asianlaita toisin."
"Ahaa, jopa ymmärrän", virkkoi Ned kuunnellen minua tarkkaavammin;
"vesi ympäröi minua joka puolelta, mutta ei pääse tunkeutumaan
ruumiini sisään."
"Aivan niin, Ned. Käsitätte siis, että ollessanne 10 metriä
vedenpinnan alla vesi pusertaa teitä yli 40,000 kg paineella,
100 metrin syvyydessä kymmenen kertaa voimakkaammin, ja vihdoin
peninkulman syvyydellä -- jos siellä voisitte oleskella -- aina
40,000,000 kg paineella. Kävisittepä siellä aika latuskaiseksi, Ned
parka!"
"Hitto kanss'!" huudahti harpuunamestari.
"Kas tästä arvaatte, kallis kanadalainen, että jos sellaisissa
syvyyksissä voi oleskella joku luurankoinen eläin, jolla on muutama
sata metriä pituutta ja vastaavassa määrässä muuta kokoa, ja jonka
ruumiinpinnan miljooneja sentimetrejä pusertaa kymmentuhansien
miljoonien kilogrammien paine, niin täytyy myöntää että luuston
ja muun ruumiinrakenteen täytyy olla vallan verrattoman vankka
kestääkseen moista puristusta."
"Jo totta maar!" myönsi Ned Land. "Täytyyhän niiden kylkien olla
rakennetut 20 sentimetrin rautalevyistä niinkuin panssarifrekatit."
"Aivan niin. Ja kuvitelkaapas nyt, mitä hävitystä tuollainen otus
porhaltaessaan pikajunan vauhdilla vedenpintaan tuottaisikaan
laivanpohjalle."
"Niin justiin -- kai, kai -- ehkäpä", päästeli kanadalainen, tosin
pahoin järkytettynä todistelustani, mutta siltä perin haluttomana
peräänantamaan.
"Jokos myönnätte olevanne vakuutettu itse pääkysymyksestä?"
"Olen vakuutettu yhdestä asiasta, herra, siitä nimittäin että _jos_
tuollaisia eläimiä tosiaan asustaa merenpohjalla, niin täytyy niiden
olla niin vankkoja ja voimakkaita kuin olette todistanut."
"Mutta jollei niitä ole, kunnon harpuunamestari, niin miten sitten on
selitettävä _Scotian_ onnettomuus?"